Kuukausi: lokakuu 2026

Suomalaiselle koti on yleensä paljon enemmän kuin vain paikka, jossa nukutaan. Se on paikka, jossa vietetään vapaa-aikaa, kutsutaan ystäviä kylään, sisustetaan, remontoidaan ja ennen kaikkea ollaan. Tästä syystä kodista halutaan yleensä tehdä viihtyisä, toimiva ja omannäköinen, ja sen eteen ollaan usein valmiita käyttämään paljon aikaa ja rahaa.

Monelle suomalaiselle koti on paikka, jossa vietetään suurin osa vapaa-ajasta. Joskus tuntuu, että koko elämä voi tapahtua neljän seinän sisällä – ja se on ihan tarkoituskin.

Espanjassa suhde kotiin on monella tavalla erilainen. Kyse ei ole siitä, että koti olisi espanjalaisille vähemmän tärkeä, vaan siitä, että sen merkitys ja rooli arjessa ovat erilaisia.

Suuri osa espanjalaisten sosiaalisesta elämästä tapahtuu nimittäin kodin ulkopuolella. Ilmasto mahdollistaa sen, että ihmiset viettävät paljon aikaa kaupungilla, terasseilla, kahviloissa, ravintoloissa ja puistoissa. Monilla työpäivät ja työmatkat vievät suuren osan päivästä, ja sosiaalinen elämä jatkuu usein vielä iltaan. Välillä tuntuu, että kotona käydään lähinnä vaihtamassa vaatteet ja nukkumassa.

Myös ystäviä tavataan usein kodin ulkopuolella. Suomessa ”tuu kahville” tarkoittaa yleensä sohvaa ja villasukkia, Espanjassa se tarkoittaa monesti baarin terassia ja jotain pientä naposteltavaa.

Toki koti on koti myös espanjalaisille, mutta erityisesti suurkaupungeissa se tuntuu olevan monelle ennen kaikkea käytännöllinen tukikohta muun elämän keskellä.

Suomessa moni odottaa viikonloppua ennen kaikkea siksi, että saa olla rauhassa kotona, rentoutua sohvalla, katsoa elokuvia tai tehdä pieniä kotihommia – tai olla tekemättä yhtään mitään. Ajatus vapaapäivästä ilman suunnitelmia voi tuntua suorastaan ylelliseltä.

Espanjassa viikonloppuisin lähdetään sen sijaan usein liikkeelle. Aamupäivällä tavataan ystäviä kahvilla, syödään lounas ravintolassa, iltapäivällä kävellään kaupungilla tai puistossa ja illalla syödään yhdessä, ehkäpä jälleen kerran jossain ravintolassa tai terassilla.

Kotona vietetään toki aikaa, mutta koko päivän viettäminen sisällä voi tuntua monesta hukatulta mahdollisuudelta. Jos ulkona on hyvä sää ja kaupunki täynnä elämää, miksi ihmeessä jäisi kotiin?

Koti, perhe ja itsenäistyminen

Erityisesti Espanjan suurissa kaupungeissa asunnot ovat usein melko kompakteja, ja kerrostaloasuminen on tavallista. Jokainen neliö on otettu yleensä hyötykäyttöön. On aivan tavallista, että sisarukset jakavat makuuhuoneen vielä teini-iässäkin – eikä kukaan näytä traumatisoituneen tästä pysyvästi.

Tilankäyttö on usein käytännöllistä ja perhe-elämä tiivistä. Henkilökohtaisen tilan tarve ja ajatus siitä, että jokaisella lapsella pitäisi olla oma huone, eivät välttämättä ole samalla tavalla itsestäänselvyyksiä kuin Suomessa.

Myös nuorten suhde kotiin on erilainen. Espanjassa muutetaan pois vanhempien luota huomattavasti myöhemmin kuin Suomessa. Eurostatin vuoden 2025 tilastojen mukaan espanjalaiset muuttavat pois vanhempiensa luota keskimäärin noin 30-vuotiaina, kun Suomessa vastaava ikä on noin 21 vuotta.

Monelle espanjalaiselle 18-vuotiaalle omilleen muuttaminen ei siis ole samanlainen itsenäistymisen merkkipaalu kuin Suomessa.

Tähän vaikuttavat korkeat asumiskustannukset, nuorten epävarmat työmarkkinat ja palkkataso. Mutta kyse ei ole vain rahasta. Espanjassa ei myöskään ajatella samalla tavalla, että aikuisen lapsen pitäisi nopeasti muuttaa omilleen. Perhe-elämä on monissa perheissä tiivistä, ja vanhempien kanssa asuminen on täysin normaali elämänvaihe – ei mikään väliaikainen epäonnistuminen.

Ja rehellisesti sanottuna: jos kotona on hyvä ruoka valmiina ja pyykit ilmestyvät kaappiin pestyinä ja silitettyinä, moni ei ehkä pidä kiirettä muuttamisen kanssa.

Vaikka nuori lopulta muuttaisi omaan kotiin, vanhempien koti säilyy usein tärkeänä paikkana vielä aikuisenakin. Perheet tapaavat säännöllisesti, sunnuntailounaat vanhempien luona ovat monissa perheissä tavallisia, ja isovanhemmat osallistuvat aktiivisesti lasten ja lastenlasten arkeen.

Espanjassa vanhempien koti ei välttämättä ole paikka, josta lähdetään lopullisesti pois. Se säilyy koko elämän ajan tärkeänä tukikohtana ja perheen kokoontumispaikkana.

Koti kertoo asukkaastaan – vai kertooko?

Suomessa koti kertoo usein paljon asukkaastaan. Sisustukseen, remontointiin ja kodin viihtyisyyteen panostetaan, ja aiheesta voidaan keskustella lähes loputtomiin. Joskus tuntuu, että sohvatyynyjen sävykin on ihan validi puheenaihe.

Ystävälle voi kertoa vaihtaneensa verhot, ja siitä saadaan kokonainen keskustelu aikaiseksi. Koska samalla vaihtoon menivät myös matto ja sohvan sisustustyynyt.

Oman kokemukseni mukaan Espanjassa kodin sisustamiseen suhtaudutaan usein hieman käytännöllisemmin. Toki täälläkin on ihmisiä, joille sisustaminen on intohimo, mutta omassa espanjalaisessa tuttavapiirissäni siitä ainakin puhutaan vähemmän kuin Suomessa.

Anoppi saattaa mainita, että kohta on talvi ja matot pitää taas tuoda varastosta. Siihen keskustelu sisustuksesta sitten jääkin.

Suomessa tuntuu, että kodista halutaan tehdä jatkuvasti viihtyisämpi ja omannäköisempi. Remonttia saatetaan tehdä ihan vain siksi, että keittiö kaipaa päivitystä, seinän väri kyllästyttää tai olohuoneeseen halutaan vähän uudenlaista ilmettä. Espanjassa remontoidaan kun on pakko.

Espanjassa kodin ei välttämättä tarvitse olla täydellinen tai sisustuksen jatkuvasti ajan tasalla. Tärkeintä on, että asunto toimii arjessa. Kaiken ei tarvitse olla viimeisteltyä, eikä jokaista nurkkaa tarvitse laittaa uusiksi vain siksi, että siihen olisi mahdollisuus.

Kun sopiva koti löytyy, siitä pidetään kiinni

Espanjassa asuntoa ei myöskään aina vaihdeta yhtä herkästi kuin Suomessa. Kun sopiva koti on löytynyt, siinä saatetaan asua vuosikymmeniä, joskus jopa koko loppuelämä. Monesti koti näyttää edelleen lähes samalta kuin 30 vuotta sitten, jolloin se ostettiin.

Tähän vaikuttavat sekä kulttuuriset että käytännön syyt. Omistusasuminen on Espanjassa yleistä, ja asunnon ostamiseen ja myymiseen liittyvät kulut ovat korkeat. Asuntoa ei siis kannata vaihtaa ihan huvin vuoksi muutaman vuoden välein.

Myös vuokramarkkinat ovat monilla alueilla kireät, eikä sopivan vuokra-asunnon löytäminen ole aina helppoa. Lisäksi monet haluavat pysyä lähellä perhettään, ystäviään ja tuttua elinympäristöään, joten muutto toiselle paikkakunnalle työn perässä ei ole kaikille itsestäänselvä ratkaisu.

Toki myös Suomessa moni asuu samassa kodissa vuosikymmeniä, ja Espanjassakin muutetaan elämäntilanteiden mukaan. Silti täällä tuntuu usein korostuvan ajatus siitä, että koti on pitkäaikainen paikka, johon juurrutaan ja jonka ympärille oma elämä rakentuu.

Mitä koti oikeastaan merkitsee?

Suomessa koti symboloi usein itsenäisyyttä ja omaa rauhaa – paikkaa, jossa ovet voi sulkea ja maailma jää ulkopuolelle. Koti on oma tila, jossa saa olla rauhassa, tehdä asioita omalla tavallaan ja kerätä voimia arjen keskellä.

Espanjassa koti liittyy omien kokemusteni mukaan vahvemmin perheeseen ja läheisiin ihmissuhteisiin. Vanhempien koti säilyy tärkeänä paikkana vielä silloinkin, kun lapset ovat jo aikuisia ja heillä on omat kodit. Perhe kokoontuu yhteen yhä uudelleen, ja koti toimii paikkana, johon palataan.

En silti usko, että koti olisi suomalaisille vain oman rauhan tyyssija tai espanjalaisille pelkkä tukikohta. Kummassakin maassa koti on paikka, johon liittyy muistoja, ihmisiä ja turvallisuuden tunnetta. Ero on ehkä enemmän siinä, millainen rooli kodilla on muussa elämässä.

Olen asunut aikuiselämästäni yli puolet Espanjassa, mutta yksi asia ei ole muuttunut: koti on minulle edelleen todella tärkeä. Ehkä jopa tärkeämpi kuin monelle espanjalaiselle tuttavalleni. Myös puolisoni ajattelee samalla tavalla, joten olemme aina panostaneet paljon kotiimme.

Meille koti ei ole vain paikka, jossa nukutaan ja säilytetään tavaroita. Siellä vietetään paljon aikaa, ja siksi sen pitää tuntua hyvältä. Kodin pitää olla viihtyisä, siellä pitää olla hyvä fiilis ja ennen kaikkea sen pitää olla meidän näköisemme ja oloisemme. Sellainen paikka, johon on mukava tulla takaisin ja jossa viihdytään myös silloin, kun ei ole mitään erityistä tekemistä.

Ehkä juuri siksi kodin viihtyisyyteen panostaminen on meille niin luontevaa. Kyse ei ole siitä, että kodin pitäisi näyttää joltain tietyltä tai olla jatkuvasti viimeisen päälle laitettu. Tärkeintä on, että se tuntuu omalta.

Ehkä koti onkin lopulta paljon enemmän tunne kuin paikka. Se on paikka, jossa voi hengähtää, olla oma itsensä ja tuntea olevansa juuri siellä, missä haluaa olla.

Kulttuuri varmasti vaikuttaa siihen, miten koti nähdään ja millaisen roolin se saa elämässämme mutta lopulta jokaisella meistä on oma käsityksensä siitä, mitä koti merkitsee.

Joka maassa on aina niitä omia juttuja, jotka ovat siellä täysin normaaleja mutta muualla saattavat tuntua hyvinkin erikoisilta. Ja mitä pidempään jossain paikassa asuu, sitä vähemmän niitä enää huomaa. Ne vain muuttuvat osaksi normaalia arkea – kunnes joku muu huomauttaa niistä.

Täällä Espanjassa on esim. normaalia, että

Afilador kiertää kaduilla

Veitsenteroittaja eli afilador kiertää edelleen asuinalueilla ja ilmoittaa tulostaan perinteisellä huilumaisella äänellä. Samalla megafonista kuuluu kuulutus: ”Afilador, en la puerta de su casa” eli veitsenteroittaja kotiovellasi.

Hänellä kulkevat välineet mukana, joten teroitus onnistuu näppärästi kotosalla eikä sitä varten tarvitse lähteä minnekään. Rehellisesti en edes tiedä, mihin pitäisi lähteä, jos jotain pitäisi teroittaa. Onneksi siis tulevat kotiovelle.

Suomessa ei taida olla edes veitsenteroittajia — tai ainakaan sellaisia, jotka kiertäisivät pitkin asuinalueita ilmoittaen megafonilla palveluksestaan.

Chatarrero kerää romua kaduilta
Toinen naapurustossa kiertävä tuttu näky on chatarrero eli romunkerääjä, joka kerää metallia, kodinkoneita ja muuta romua.

Ja jälleen kerran auton megafoni ilmoittaa äänekkäästi, jotta ihmiset tietävät romunkerääjän olevan naapurustossa. “¡Se aproxima el chatarrero! ¡Recogiendo toda clase de chatarra! ¡Lavadoras, cocinas, neveras, bicicletas, hierro, motos, calentadores, baterías, radiadores…!” Ääni, joka kantautuu kodin sisälle vaikka ikkunat olisivat suljettuina.

Mutta toisaalta niin näppärää, kun pitää päästä jostain metalliromusta eroon eikä ehdi / jaksa /pysty lähteä kierrätyskeskukseen sitä varten.

Kodinhoitaja silittää, siivoaa, laittaa ruokaa ja huolehtii kodista
Espanjassa on varsin tavallista, että perheellä on kotona empleada de hogar, kodinhoitaja, joka käy kotona useamman kerran viikossa. Monissa kodeissa jopa päivittäin. Hän ei välttämättä tule pelkästään siivoamaan, vaan tehtäviin voi kuulua myös pyykin silittäminen, ruoanlaitto, lastenhoito tai muut kodin askareet.

Joissakin kodeissa työntekijä voi myös olla interna, eli hän asuu työnantajan kodissa.

Suomessa säännöllisesti kotona käyvä kodinhoitaja on paljon harvinaisempi ja helposti mielletään ylellisyydeksi. Joillakin saattaa käydä maksettu siivouspalvelu kerran kuukaudessa mutta se, että joku tulisi kolme kertaa viikossa hoitamaan kotiaskareita, on jo harvinaisempaa. Saatikka että kotona olisi joka päivä joku hoitamassa kotiaskareita.

Täällä Espanjassa tällainen palveluiden ulkoistaminen on melko tavallista. Kotona käyvä kodinhoitaja, siivooja, puutarhuri, lastenhoitaja tai vaikka henkilö, joka auttaa lasten koulutehtävissä, ei ole mitenkään poikkeuksellinen asia. Eikä siihen tarvitse olla mikään megarikas, sillä tällaisia palveluita käyttävät myös monet keskiluokkaiset perheet.

Edes julkinen koulu ei ole täysin maksuton Julkinen kouluopetus on Espanjassa maksutonta, mutta kouluun liittyvistä tarvikkeista ja palveluista voi silti tulla vanhemmille kuluja. Käytännöt vaihtelevat paljon koulun ja autonomisen alueen mukaan.

Lukuvuoden alussa tulee koululta lista, jossa on lueteltuna kaikki tarvittavat materiaalit: koulutarvikkeiden (kynät, kumit, viivottimet, vihot, värikynät) lisäksi vanhemmilta saatetaan pyytää jopa keittiöpaperia, kosteuspyyhkeitä tai vessapaperia. Joskus listalla voi myös olla vaikkapa muovailuvahaa ja kopiopaperia. Mitkä tahansa materiaalit eivät käy vaan kaikki on tarkkaan määritelty – kynät, kumit ja vihkot pitää olla juuri tietynlaisia.

Ruokailu on kouluissa aina lisämaksullinen palvelu – oli sitten kyseessä julkinen koulu tai yksityiskoulu. Maksu vaihtelee alueittain ja kouluittain – se voi olla melkeinpä mitä tahansa 100-300 € välillä. Me maksamme tyttären kouluruoasta 250 € kuukaudessa, sisältäen lounaan + välipalan (sämpylä tai hedelmä).

Kouluruokailu tapahtuu julkisissa kouluissa yleensä koulupäivän jälkeen. Tämä tarkoittaa sitä, että alakouluikäiset syövät yleensä klo 13.30-14.00 aikoihin. Julkisen puolen yläkouluissa ja lukioissa ei yleensä ole edes ruokailua tarjolla. Yksityiskouluissa ruokailu on yleensä koulupäivän aikana.

Klo 14 ei ole ”iltapäivän kahvitauko” vaan lounasaika.
Espanjassa ei oikeastaan tule kuuloonkaan, että lounasta syötäisiin suomalaisittain yhdeltätoista. Jopa pienet lapset syövät koulussa yleensä vasta puolenpäivän jälkeen. Espanjalainen lounas sijoittuu tavallisesti noin klo 14 tienoille. Meidän yläkouluikäisellä tyttärellä on koulussa lounastauko klo 14:30-15:30.

Ruokailuun käytetään paljon aikaa, lounasta ei ole tarkoitus hotkaista kymmenessä minuutissa. Hyvä jos edes puolessa tunnissa.

Työpäivän lounastauko voi olla suomalaisesta näkökulmasta hämmästyttävän pitkä, jopa pari tuntia. Eikä ole mitenkään harvinaista, että työpaikan lounaalla nautitaan myös lasi tai pari viiniä ruokailun kera.

Päivällinen todella myöhään
Espanjassa illallinen syödään myös myöhään, yleensä klo 21-22 aikoihin. Kesällä tai viikonloppuna vielä myöhempikin syöminen on aivan tavallista. Suomessa klo 21 ollaan monissa lapsiperheissä jo nukkumassa.

Lapset ovat ravintolassa myöhään illalla.
Klo 22 alkava ravintolaillallinen ei tarkoita, että lapset jätetään kotiin. Lapset ovat usein mukana myös myöhään alkavilla illallisilla ravintoloissa eikä siinä ole mitään erikoista. Lähibaari on monille kuin koko perheen olohuone – siellä voi olla vauvoja, lapsia, teinejä, isovanhempia ja koira – kaikki samaan aikaan. Ja kukaan ei katso kelloa miettien, että eikö lasten pitäisi jo olla kotona.

Suomalaisesta näkökulmasta näky voi tuntua erikoiselta. Suomessa, jos lapsiperhe menee ravintolaan kymmeneltä illalla, se todennäköisesti herättää ihmettelyä ja outoja katseita. Joka paikkaan ei pääse enää edes sisälle. Espanjassa kellonaika ei itsessään ole erityinen syy pitää lapsia poissa.

Ravintolassa alkaa yhtäkkiä ilmaiskonsertti Ei ole mitenkään erikoista, että kesken aterian joku alkaa yhtäkkiä laulaa flamencoa täydellä tunteella, sydämensä kyllyydestä. Lauluun yhtyvät pian rytmikkäät taputukset, joku kaivaa esiin kitaran ja kohta joku jo tanssii. Ja pian kuuluu jostain nurkasta: ¡Olé! Kaikki tämä voi tapahtua aivan spontaanisti, ilman että kukaan on suunnitellut mitään etukäteen.

Suomalaisesta näkökulmasta tilanne voisi olla aika hämmentävä. Kuvittele, että Suomessa olet ravintolassa syömässä ja viereisestä pöydästä joku yhtäkkiä alkaa laulaa – saatikka tanssia. En edes pysty kuvittelemaan moista tilannetta 😉

Espanjassa tällainen spontaani musiikki ja tanssi ei ainakaan sopivassa paikassa ole mitenkään kummallista.

Naapurit ja tuntemattomat ihmiset voivat olla hyvin suoria
Esimerkiksi lapselle voidaan huomauttaa kadulla, jos tämä tekee jotain sopimatonta, tai kaupassa tuntematon voi kommentoida jotakin hyvin suoraan. Eikä kukaan tästä ota mitenkään itseensä tai huutele asiaa sosiaalisessa mediassa. Ajatus siitä, että ”koko kylä kasvattaa lasta”, näkyy edelleen monissa tilanteissa.

Sama suoruus näkyy myös siinä, miten helposti ihmiset voivat kommentoida toisten elämää, ulkonäköä tai jopa koskettaa toista ihmistä. Esimerkiksi raskaana olevan vatsaa saatetaan silittää tai koskettaa ihan ventovieraan toimesta. Suomalaiselle tällainen on aika iso henkilökohtaisen tilan ylitys – tai ainakin itselleni oli – mutta täällä se voi olla täysin vilpitön ja hyväntahtoinen tapa osoittaa kiinnostusta ja onnitella tulevaa äitiä.

Suomessa tuntemattomalle ihmiselle ei yleensä tulisi mieleenkään mennä kommentoimaan tämän ulkonäköä, lapsen käytöstä tai raskautta – saati koskettaa tämän vatsaa. Espanjassa kynnys voi olla huomattavasti matalampi.

Asioita hoidetaan edelleen paperilla ja henkilökohtaisesti
Vaikka digitalisaatio on edennyt paljon, Espanjassa voi edelleen tulla vastaan tilanne, jossa asia vaatii lomakkeen, kopion henkilötodistuksesta, allekirjoituksen, leiman, lomakkeen kopion ja käynnin toimistolla. Voi myös käydä niin, että samaa asiaa voi mennä hoitamaan henkilökohtaisesti kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla saat lapun, toisella leiman ja kolmannella joku huomaa, että tarvitaan vielä yksi paperi.

Kaupan myyjä pakkaa ostokset puolestasi.
Ainakin monissa perinteisissä liikkeissä palvelu on paljon henkilökohtaisempaa kuin suomalaisessa supermarketissa. Meidän kylän kaupassa kassantyöntekijä punnitsee hedelmät ja vihannekset kassalla ja pakkaa jopa ostoksesi suoraan kassiin.

Aikaisemmin oli jopa ihan yleistä, että kaupassa hedelmät ja vihannekset piti pyytää erikseen työntekijältä eli niihin ei saanut itse edes koskea. Nykyään tästä ollaan ainakin isommissa kaupoissa jo sentään luovuttu.

Ja sitten näihin vain tottuu.

Moni näistä asioista ei tunnu täällä enää mitenkään erikoiselta. Kunnes joku tulee käymään ja ihmettelee jotain aivan tavallista. Ja sitä tajuaa taas itsekin, että ai niin – eihän tämä olekaan ihan normaalia kaikkialla.

Jatketaan edelleen samalla teemalla, sillä asuntomarkkinat ovat tällä hetkellä todella kuuma peruna.

Nyt nimittäin kävi niin, että hallitus toi tänään 6.10. uudelleen pöytään asuntolainsäädännön muutokset, jotka parlamentti oli vain muutamaa päivää aikaisemmin äänestyksessä hylännyt.

Tuon äänestyksen jälkeen Pedro Sánchez ilmoitti ennenaikaisista vaaleista ja parlamentti hajotettiin. Mutta nyt hallitus on kuitenkin tuonut käytännössä samat asuntotoimet uudelleen voimaan ministerineuvoston päätöksellä. Niitä ei siis tällä kertaa viety normaalin täysistunnon kautta, vaan ne hyväksyttiin ns. takaportin kautta. Toki lopullinen kohtalo on vielä sen verran auki, että asetukset pitää hyväksyä Diputación Permanenten äänestyksessä, mutta todennäköisesti ne menevät siellä läpi.

Espanjassa kaikki on mahdollista.

Mitä nämä muutokset sitten käytännössä tarkoittavat?

No, esimerkiksi sitä, että jos olet vuokranantaja ja haluat lopettaa asuntosi vuokrasopimuksen, se on jatkossa huomattavasti vaikeampaa. Jos vuokralainen on asunut asunnossasi vähintään 5 vuotta, niin sopimuksen jatkumisesta tulee huomattavasti vahvempi lähtökohta.

Jos vuokranantaja kieltäytyy jatkamasta sopimusta, hänelle voi tulla velvollisuus maksaa vuokralaiselle korvaus, joka vastaa 12 kuukauden vuokraa. Vuokranantajan irtisanomisilmoituksen ennakkoaika nousee myös 6 kuukauteen. Myös taloudellisesti haavoittuvaisen vuokralaisen häätösuojaa parannetaan eli homma voi mennä vaikkapa näin:

Sinulla on asunto, jonka olet vuokrannut 1200 eurolla kuukaudessa. Vuokralainen lakkaa maksamasta vuokraa ja kuuden kuukauden aikana rästejä on kertynyt 7200 euroa. Vuokranantaja aloittaa häätöprosessin, mutta jos vuokralainen todetaan lain tarkoittamalla tavalla haavoittuvaksi (esim. lapsiperhe, iäkäs, sairas, vähätuloinen) eikä hänellä ole vaihtoehtoista asuntoa, prosessi voidaan keskeyttää.

Jos viranomainen ei järjestä määräajassa vaihtoehtoista asuntoa, häätöprosessi voi siis jäädä keskeytetyksi. Tietyissä tapauksissa vuokranantajalle voidaan maksaa myös korvausta menetetyistä vuokrista, mutta asunnon takaisin saaminen voi silti viivästyä huomattavasti.

Mutta mitä nämä uudet kiemurat sitten tarkoittavat jo ennestään vaikeille asuntomarkkinoille? Tuleeko vuokra-asuntoja nyt sitten markkinoille enemmän?

Hallituksen tarkoitus on tietysti lisätä tarjontaa ja tehdä asumisesta edullisempaa. Mutta tässä on yksi aika ilmeinen ongelma. Jos olet vuokranantaja ja lainsäädäntö tekee asunnon takaisin saamisesta entistä vaikeampaa, vuokrasopimuksen päättämisestä hankalampaa ja häätöprosessista entistä raskaampaa, niin kuinkahan moni miettii tämän jälkeen, että joo, tämähän kuulostaa hyvältä sijoitukselta, laitetaan asunto pitkäaikaiseen vuokraukseen. Veikkaisin, että aika harva.

Todennäköisesti käy juuri päinvastoin eli moni siirtää asuntonsa pois pitkäaikaisilta vuokramarkkinoilta. Asunto laitetaan ehkä myyntiin (koska hinnat ovat tällä hetkellä huipussaan), se saatetaan myös siirtää esim. määräaikaiseen vuokraukseen tai sille keksitään jotain muuta käyttöä. Ja jos näin käy riittävän monen asunnon kohdalla, vuokra-asuntojen tarjonta vähenee entisestään.

Tässä onkin asuntomarkkinoiden ikuinen ongelma. Vuokralaista voidaan suojella monella tavalla, mutta jossain vaiheessa pitää myös miettiä, kuka ne vuokra-asunnot markkinoille tuo.

Koska vaikka kuinka säädellään vuokria ja vahvistetaan vuokralaisen asemaa, se ei itsessään synnytä yhtään uutta asuntoa. Päinvastoin. Jos sääntely tekee vuokraamisesta omistajalle liian epävarmaa, se voi pahimmillaan vähentää tarjontaa juuri silloin kun asuntoja tarvittaisiin kaikkein eniten.

Ja Espanjassa niitä tarvitaan. Paljon.

Lopulta koko ongelma palautuu edelleen samaan asiaan kuin ensimmäisessä osassa: asuntoja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi.

Hallitus yrittää nyt ratkaista ongelmaa useasta suunnasta. Vuokralaisia suojataan, vuokrankorotuksia rajoitetaan, häätöjä vaikeutetaan ja samalla luvataan lisää rahaa kohtuuhintaisten asuntojen rakentamiseen. Kaikki nämä voivat kuulostaa yksittäisinä toimenpiteinä ihan järkeviltä. Mutta jos uusia asuntoja ei synny tarpeeksi nopeasti, ongelman ydin ei katoa mihinkään.

Ja tässä tullaan siihen ehkä kaikkein vaikeimpaan kysymykseen: kuka Espanjaan rakentaa ne puuttuvat asunnot?

Rakentaminen ei nimittäin ole mitään pikatoimintaa. Pitää löytää tontti, saada kaavat läpi, hakea luvat, löytää rakennuttaja, saada rahoitus ja lopulta vielä rakentaa koko asunto. Siihen voi mennä vuosia. Samaan aikaan väestö kasvaa nyt todella nopeasti ja uusia kotitalouksia syntyy jatkuvasti. Eli asuntoja pitäisi rakentaa samaan aikaan sekä tämän päivän että huomisen kysyntään.

Edellisen asuntokriisin seurauksena rakennusala kuitenkin kutistui rajusti, eikä alan kapasiteetti ole palautunut entiselle tasolle. Samaan aikaan rakentamisen kustannukset ovat myös nousseet merkittävästi. Eikä työntekijöitäkään tahdo löytyä tarpeeksi.

Eli vaikka hallitus päättäisi tänään, että Espanjaan pitää rakentaa seuraavat 500 000 asuntoa, ne eivät ilmestyisi markkinoille ensi kuussa. Eivätkä edes ensi vuonna.

Ja jos tarjonta ei pysy perässä, käy juuri niin kuin Espanjassa on nyt käynyt: hinnat nousevat, vuokrat nousevat ja yhä suurempi osa ihmisistä putoaa omistusasuntomarkkinoiden ulkopuolelle.

Jos rakennuttaminen on kallista ja asuntojen myyntihinta karkaa tavallisen espanjalaisen ulottumattomiin, pelkkä asuntojen määrän lisääminen ei vielä ratkaise kohtuuhintaisen asumisen ongelmaa. Tarvitaan asuntoja, joita ihmisillä on myös varaa ostaa tai vuokrata.

Tässä kohtaa keskustelu menee helposti siihen, että valtio rakentaa lisää kohtuuhintaisia asuntoja. Ja varmasti niitäkin tarvitaan. Mutta Espanjan kokoisessa maassa on aika vaikea ratkaista näin valtavaa asuntopulaa pelkästään julkisella rahalla.

Sosiaalinen asuntotuotanto voi auttaa osaa ihmisistä, mutta sekään ei ratkaise sitä perusongelmaa, että Espanjassa tarvitaan yksinkertaisesti paljon enemmän asuntoja – ja erityisesti sellaisia asuntoja, joihin tavallisilla palkoilla olisi varaa.

Eikä ns. sosiaalinen asuntotuotanto ole sekään niin yksinkertainen ratkaisu kuin “rakennetaan kaupungin asuntoja ja annetaan niitä ihmisille halvalla”.

Vuokrien maksamatta jättäminen näissä sosiaalisissa vuokra-asunnoissa ei nimittäin ole mikään pikkujuttu. Vaikka sosiaalisten asuntojen vuokrat ovat jo valmiiksi pieniä ja ne pyritään suhteuttamaan asukkaan tuloihin niin siitä huolimatta merkittävä osa vuokrista jää maksamatta jatkuvasti. Ja lopulta jonkun pitää maksaa myös se lasku. Kaupungin näkökulmasta asunto ei siis ole pelkästään rakennus, joka annetaan tarvitsevalle halvalla vuokralle. Se pitää rakentaa, rahoittaa, huoltaa ja korjata – ja samalla pitää varautua siihen, että kaikkia vuokria ei saada koskaan perittyä.

Vaikka Espanjan valtiolla pintapuolisesti katsottuna menee ihan hyvin, niin ei sitä rahaa ole täällä yhtään ylimääräistä, että sitä voitaisiin hulvattomasti joka puolelle jaella.

Eli lopulta tässäkin tullaan samaan kysymykseen: kuka maksaa?

Jos valtio rakentaa asuntoja, joku maksaa rakentamisen. Jos kaupunki vuokraa niitä alle markkinahinnan, joku maksaa erotuksen. Jos vuokria jää maksamatta, joku maksaa senkin. Ja jos samaan aikaan pitäisi vielä rakentaa satojatuhansia uusia asuntoja, niin lasku alkaa olla aika nopeasti melkoinen.

Ja sitten on vielä tämä välimalli eli erilaiset säännöstellyt asunnot, kuten VPO:t ja VPP:t. Näitä on nyt tarkoitus tuoda markkinoille lisää, ja ajatus on sinänsä ihan järkevä: asunto rakennetaan yksityisen tai julkisen toimijan toimesta, mutta sen myynti- tai vuokrahinnalle asetetaan katto. Ostajalle asunto on siis halvempi kuin vastaava asunto vapailta markkinoilta, mutta valtio tai kaupunki ei kuitenkaan maksa koko lystiä.

Näissäkin on kuitenkin omat ehtonsa. Asuntoa ei voi vain mennä ostamaan kuka tahansa, vaan ostajalle asetetaan esimerkiksi tulorajoja. Myös asunnon hinta on säännöstelty ja asunnon käyttötarkoitukseen liittyy rajoituksia.

Eli tässäkin on vähän sama ongelma kuin sosiaalisissa asunnoissa: asuntoja kyllä voidaan tehdä halvemmalla, mutta niitä ei voida tehdä rajattomasti. Ja jos asuntoja on vähemmän kuin niille olisi halukkaita ostajia, niin halvemman hinnan ympärille syntyy aika helposti oma pieni kilpailunsa.

Lisäksi pitää muistaa, että vaikka VPO tai VPP olisi markkinahintaa halvempi, se ei tarkoita sitä, että se olisi halpa. Jos asunto maksaa edelleen satojatuhansia euroja, ostajan pitää saada siihen lainaa ja löytyä myös sitä kuuluisaa omaa rahaa. Ja juuri tässä tullaan taas samaan ongelmaan: jos tavallinen palkansaaja ei pysty saamaan riittävästi lainaa tai säästämään tarvittavaa omarahoitusosuutta, ei asunto muutu hänelle yhtäkkiä saavutettavaksi vain siksi, että sen hinta on säännöstelty.

Eli VPO ei ole mikään taikatemppu. Se voi auttaa tekemään osan uusista asunnoista tavallista edullisemmiksi, mutta samalla tarvitaan edelleen riittävästi asuntoja, riittävästi rakentamista ja ihmisiä, joilla on varaa ostaa ne.

Ja tässä Espanjan asuntomarkkinoiden ongelma taas tiivistyy aika hyvin: asunto voi olla halvempi kuin markkinahinta, mutta jos ihmisellä ei silti ole varaa ostaa sitä, ei ongelma ole oikeastaan ratkaistu.

Ja samaan aikaan vapailta markkinoilta oman asunnon ostaminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Asuntojen hinnat ovat nousseet niin paljon, että tavallisen palkansaajan on yhä vaikeampi päästä omistusasuntoon kiinni. Eikä ongelma ole pelkästään siinä, että pitäisi löytää rahat itse asuntoon. Pankki pitää ensin vakuuttaa siitä, että lainaa kannattaa antaa, ja käytännössä ostajalla pitää olla myös omia säästöjä ja vaadittavat omarahoitusosuudet ovat jopa 20 % luokkaa.

Eli jos olet nuori, yksinasuva tai muuten pienituloinen ja haluaisit ostaa ensimmäisen oman asunnon, yhtälö alkaa olla aika hankala. Asunto maksaa paljon, lainaa ei välttämättä saa niin paljon kuin tarvitsisi ja samalla pitäisi olla vielä säästössä rahaa kaupantekoa varten. Ja jos maksat samaan aikaan korkeaa vuokraa, säästäminen siihen käsirahaan ei varsinaisesti nopeudu. Varsinkaan nykyisillä palkoilla.

Tässä syntyy aika ikävä kierre. Omaa asuntoa ei pysty ostamaan, joten asutaan vuokralla. Vuokraan menee iso osa tuloista, joten säästöön jää vähemmän rahaa. Kun säästöjä ei kerry tarpeeksi, omaa asuntoa ei edelleenkään pysty ostamaan. Ja sitten vuokrataan taas.

Jokaisessa maassa on siis omat ongelmansa ja erikoisuutensa, mitä tulee asuntomarkkinoihin.

Ja mitä enemmän tätä koko soppaa katsoo, sitä vaikeampi on keksiä yhtä yksittäistä ratkaisua. Vuokralaisia pitäisi suojella, mutta vuokranantajille pitäisi samalla olla riittävästi kannustimia tuoda asuntoja vuokramarkkinoille. Asuntoja pitäisi rakentaa lisää, mutta rakennuttajille pitäisi tehdä rakentamisesta taloudellisesti järkevää. Sosiaalisia asuntoja tarvitaan, mutta niitä ei voida rakentaa loputtomasti veronmaksajien piikkiin. Ja VPO- ja VPP-asuntoja voidaan tuoda markkinoille, mutta niihinkin tarvitaan lopulta ostajia, joilla on riittävästi tuloja ja säästöjä.

Eli lopulta palaamme taas siihen samaan kysymykseen, josta koko tämä juttu alkoi: Espanjassa on liian vähän asuntoja suhteessa siihen, kuinka moni niitä tarvitsee. Tai Espanjassa on jo liikaa ihmisiä.

Espanjassa puhutaan juuri nyt asunnoista enemmän kuin ehkä koskaan.

Madridin Puerta del Solille on noussut asuntokriisiä vastustavien telttaleiri ja mielenosoitukset ovat vallanneet keskusta-alueet. Myös muissa isoissa kaupungeissa on ollut samanlaista liikehdintää. Perinteinen media tuntuu unohtaneen Ceutan kriisin ja kaikki muutkin kriisit, koska nyt puhutaan Maricarmenista, asunnoista ja pahoista asuntosijoittajista.

Kaiken taustalla on pitkään jatkunut asuntokriisi sekä hallituksen kaksi asumiseen liittyvää lakipakettia, jotka kaatuivat parlamentissa perjantaina. Ja asuntokriisin taustalla on ennen kaikkea hyvin yksinkertainen ongelma: asuntoja ei ole riittävästi suhteessa kysyntään, ja sen seurauksena asuntojen sekä vuokrien hinnat ovat nousseet nopeasti.

Ongelma, joka on ollut olemassa jo pitkään, kymmisen vuotta, mutta joka on koko ajan pahempi.

Espanjan käytettyjen asuntojen keskihinta nousi elokuussa 2026 vuodentakaiseen 12,5 prosenttia ja oli 2 924 euroa neliömetriltä. Madridissa hintataso oli syyskuussa 6 458 euroa neliömetriltä. Hinnat jatkavat nousuaan käytännössä koko Espanjassa.

Vuokralla tilanne ei ole sen helpompi. Espanjassa vuokrien keskihinta oli syyskuussa 15,1 euroa neliömetriltä kuukaudessa, eli 5,6 prosenttia enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Madridissa vastaava luku oli 21,6 euroa.

Mutta miten tähän tilanteeseen ollaan tultu sillä edellisen asuntokriisin aikoina (1996-2008) ongelma oli täysin päinvastainen. Silloin rakennettiin liikaa, asuntojen arvo romahti eivät asunnot menneet kaupaksi. Miten siis 15 vuodessa ollaan tultu siihen, että nyt niistä asunnoista on taas pulaa?

No, ei tarvitse katsoa kuin Espanjan väkilukukäyrää, joka selittää tilannetta aika paljon. Maan väkiluku ja kotitalouksien määrä ovat kasvaneet voimakasta tahtia. Taustalla on monia tekijöitä ja yhtenä merkittävänä on voimakas maahanmuutto. Kaikki haluavat Espanjaan. Ja kun samaan aikaan asuntoja ei ole rakennettu riittävästi, niin on selvää että ongelmia on luvassa.

Tässä on kuitenkin tärkeä täsmennys: ongelma ei ole se, etteikö Espanjassa tällä hetkellä rakennettaisi. Päinvastoin – monilla alueilla tuntuu siltä, että minne tahansa meneekin, kaikkialla on uusia rakennustyömaita ja asuinalueita rakenteilla. Ongelma on siinä, että rakentaminen ei yksinkertaisesti pysy kysynnän perässä. Asuntoja rakennetaan paljon, mutta uusia kotitalouksia syntyy vielä enemmän. Kyse ei siis ole siitä, ettei Espanjassa rakennettaisi, vaan siitä, ettei rakenneta riittävästi suhteessa väestön, kotitalouksien ja kysynnän kasvuun.

Banco de España arvioi, että vuosina 2021–2025 Espanjaan kertyi lähes 750 000 asunnon vaje, kun uusien kotitalouksien määrä kasvoi selvästi nopeammin kuin uusia asuntoja valmistui. Noiden vuosien aikana maan väkiluku kasvoi kahdella miljoonalla. Pelkästään vuonna 2025 syntyi noin 240 000 uutta kotitaloutta, mutta valmistui vain noin 92 000 asuntoa.

Eli kysyntä on jo pitkään kasvanut paljon nopeammin kuin tarjonta.

Ja sitten tulee se kolikon toinen puoli. Ongelmana ei ole vain asuntojen hinnat vaan myös se, että palkat eivät ole nousseet samassa tahdissa. Asunnon ostaminen on koko ajan kalliimpaa, lainan saamiseksi pitää olla merkittävä käsiraha säästettynä (n. 20%) ja kun samaan aikaan elämisen kustannukset nousevat koko ajan niin säästäminen käy yhä vaikeammaksi.

Omalta osaltaan ongelmaa lisää myös se, että suuri osa uusista tulijoista työllistyy matalapalkka-aloille, jolloin heillä ei ole käytännössä juuri mahdollisuuksia päästä kiinni omistusasuntoon. Eli vuokra-asuntojen kysyntä kasvaa kasvamistaan ja tämä taas nostaa hintoja koska asuntoja ei ole riittävästi tarjolla.

Toki lyhytaikainen ja määräaikainen vuokraaminen on myös muuttanut osaltaan markkinoita, tietyillä alueilla Airbnb:n vaikutukset ovat varmasti nähtävillä. Esimerkiksi Idealista-asuntosivuston tilastossa alquiler de temporada -asuntojen tarjonta muodosti jo 29 prosenttia kaikesta palvelussa olevasta vuokratarjonnasta.

Osa vuokranantajista on siirtänyt asuntojaan pois normaaleilta pitkäaikaisilta vuokramarkkinoilta, koska nykyinen lainsäädäntö koetaan vuokranantajan kannalta epävarmaksi ja vuokralaista vahvasti suojaavaksi. Lyhytaikaisilla markkinoilla riskit ovat pienempiä ja tulot ehkä myös parempia.

Ja kun tähän lisätään Espanjaan suuntautuvan matkailun jatkuva kasvu, ulkomaiset varakkaat ostajat, asuntosijoittajat, lyhytaikaiset vuokraukset ja se, että Madridin, Barcelonan ja muiden suosittujen kaupunkien asuntotarjonta on rajallinen, soppa alkaa olla aika valmis.

Viime päivien protestit saivat oman symbolinsa, kun 87-vuotias Maricarmen Abascal häädettiin Madridin parhaimmalla alueella sijaitsevasta asunnostaan. Hän oli asunut samassa asunnossa 71 vuotta ja maksanut niin sanottua renta antigua -vuokraa, joka oli jäänyt vuosikymmenten aikana noin 500 euroon kuukaudessa kuluineen. Tuo summa on yli 1000 euroa vähemmän kuin mitä alueella tällä hetkellä maksetaan keskimäärin samankokoisista asunnoista.

Tässä tapauksessa kuvio on kuitenkin hieman monimutkaisempi kuin median esittämä “vanha nainen häädettiin kodistaan”.

Asunnon alkuperäinen vuokrasopimus oli nimittäin Maricarmenin isän nimissä ja tehty vuonna 1956. Sopimus siirtyi myöhemmin ensin hänen äidilleen ja hänen kuoltuaan asuntoa jäi asuttamaan vain lapseton Maricarmen. Vuokralaki kuitenkin rajoittaa sitä, kuinka monta kertaa tällainen vanha vuokrasopimus voidaan siirtää perheenjäsenelle ja Maricarmenin tapauksessa nämä siirrot olivat tulleet täyteen.

Asunnon vuonna 2018 ostanut sijoittaja halusi nyt nostaa vuokran normaalimmalle tasolle. Maricarmen ei kuitenkaan pystynyt tällaista vuokraa maksamaan, ja asia päätyi siis lopulta oikeuteen ja häätöön.

Ja tästähän syntyi melkoinen mediasirkus. Maricarmenista tuli asuntokriisin symboli, Puerta del Solille syntyi telttaleiri ja mielenosoitukset lähtivät leviämään muualle Espanjaan.

Mutta lopulta tässäkin tarinassa tuli vielä yksi käänne. Madridin kaupungin asuntosijoitusyhtiö ryhtyi tilanteen välittäjäksi ja lopulta asunnon omistaja suostui tekemään Maricarmenin kanssa uuden vuokrasopimuksen, jossa vuokra sidottiin Maricarmenin tuloihin (max. 1/3 tuloista) eli noin 500 euroon kuukaudessa.

Miksi omistaja tähän lopulta suostui, vaikka oikeus oli jo ratkaissut asian hänen hyväkseen? Sitä ei julkisuudessa ole sen tarkemmin avattu.

Mutta Maricarmen pääsi siis takaisin kotiinsa. Mutta protestit eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Koska Maricarmen ei oikeastaan ollut koko ongelma. Hänestä vain tuli sen kasvot. Tapaus nosti jo valmiiksi kyteneen asuntokeskustelun aivan uudelle tasolle. Telttakylät ja mielenosoittajat jatkavat siis edelleen Solin aukiolla. Ilmeisesti tässä kaupungissa on nyt muutakin tekemistä kuin käydä töissä ja maksaa vuokraa.

Eikä tämä saaga päättynyt vielä tähän… Myös hallitus lähti tähän sirkukseen mukaan ja vetäisi ennätysajassa parit uudet asuntolait äänestykseen. Nämä kuitenkin kaatuivat parlamentin äänestyksessä.

Ensimmäinen muutos olisi muun muassa vahvistanut vuokralaisten suojaa häätötilanteissa, rajoittanut vuokrankorotuksia, säädellyt määräaikaisia ja huonevuokrasopimuksia ja rajoittanut sijoittajien asuntokauppoja. Ensiasunnon ostajille olisi lisäksi ollut tarjolla valtion rahoittama laina, jolla olisi voinut kattaa jopa 20 prosenttia asunnon hinnasta, enintään 50 000 euroon asti.

Toinen muutospaketti keskittyi vuokrasopimuksiin. Sen merkittävin ehdotus olisi ollut, että vakituisen asunnon vuokrasopimusta olisi voinut jatkaa automaattisesti myös sen jälkeen, kun nykyinen 5 / 7 vuoden lakisääteinen sopimuskausi olisi päättynyt. Käytännössä tämä olisi vienyt järjestelmää kohti jatkuvaa vuokrasuhdetta, jossa vuokranantajan mahdollisuus saada asunto takaisin omaan käyttöönsä olisi ollut nykyistä huomattavasti rajatumpi.

Lait olivat siis melko kiistanalaisia. Vastustajien mukaan näin tiukka sääntely voi tehdä vuokraamisesta omistajalle niin epävarmaa, että osa asunnoista poistuu pitkäaikaisilta vuokramarkkinoilta kokonaan. Hallituksen näkökulmasta taas juuri nykyinen markkina on ongelma: asuntoja on liian vähän ja vuokralaisten asema liian heikko.

Ja tässä onkin koko Espanjan asuntokriisin ehkä suurin paradoksi. Asuntoja on liian vähän, mutta osa hallituksen ratkaisuista keskittyy siihen, miten olemassa olevia asuntoja jaetaan vuokralaisten ja omistajien välillä. Sillä välin pitäisi rakentaa lisää asuntoja, huolehtia siitä, että palkat pysyvät asumisen hintojen mukana ja ehkä myös pysähtyä miettimään, kuinka nopeasti väestö voi kasvaa ilman, että asuntojen, työpaikkojen ja muun infrastruktuurin tarjonta jää auttamatta jälkeen.

Eli taas tuntuu siltä kuin olisi menty ns. pers edellä puuhun.

Tähän loppuun vielä päivitys (5.10) – tänään Pedro Sánchez ilmoitti, että Espanjassa järjestetään ennenaikaiset parlamenttivaalit 29. marraskuuta. Asuntokriisi ei ehkä yksin kaatanut hallitusta, mutta siitä tuli yksi niistä asioista, jotka osoittivat kuinka pahasti hallituksen parlamentaarinen pohja on hajallaan.

Suomessa vesi tulee hanasta. Se on kylmää, puhdasta ja yleensä täysin ongelmatonta – vesi on aika itsestäänselvyys. Toki vettä saa kaupastakin mutta ei sitä kukaan yleensä kanisterikaupalla kotiinsa raahaa, kuplavesi on tietty asia erikseen.

Täällä Espanjassa asia on hieman toisenlainen. Moni kantaa edelleen juomavetensä kotiin kaupasta, vaikka käytännössä Espanjan julkinen hanavesi on pääsääntöisesti juomakelpoista. Erot ovat kuitenkin valtavia eri puolilla maata. Kuluttajajärjestö OCU:n kyselyssä 41 prosenttia espanjalaisista kertoi, ettei juo kotinsa hanavettä lainkaan. Madridissa tilanne on aivan toinen: täällä yli 90 prosenttia ihmisistä juo hanavettä.

Tämä näkyy myös ravintoloissa. Hanavettä saa kyllä pyytämällä – ja ravintolan pitää sitä asiakkaalle tarjota – mutta useimmiten pöytään kannetaan pieni pullo vettä (0.5l) ja siitä maksetaan muutamia euroja, nykyään yleisesti jopa 3-4 euroa.

Espanjassa pullovesimerkkejä on valtava määrä ja yllättävää kyllä, niiden mauissa on eroja. Tunnetuimpia ja kaupoissa näkyvimpiä merkkejä ovat esimerkiksi Bezoya, Font Vella ja Lanjarón. Käytännössä jokaisella alueella on melkeinpä omat merkkinsä. Ravintoloissa ja premium-luokassa tunnettu nimi on ikonisesta sinisestä pullostaan tunnistettava Solán de Cabras.

Ja jos haluaa kuplia, vaihtoehto löytyy tietenkin myös. Vichy Catalan on Espanjassa aivan oma lukunsa – mineraalinen, hieman suolainen ja melko voimakkaan makuinen vesi, joka jakaa mielipiteitä. Hiilihapotettua vettä juodaan kuitenkin melko vähän eikä esim. Suomesta tuttuja maustettuja kuplavesiä ole juurikaan tarjolla.

Entäpä sitten hanavesi?

Espanjassa hanavesi on juomakelpoista käytännössä kaikkialla, mutta veden maussa ja kovuudessa on yllättävänkin suuria eroja.

Moni sanoo, ainakin moni madridilainen, että Madridin vesi on Espanjan parasta.

Minusta Madridin hanavesi maistuu yksinkertaisesti vedeltä. Se kuulostaa ehkä vähän tylsältä kehulta, mutta Suomessa kasvaneelle se on oikeastaan aika hyvä merkki. Vedessä ei ole voimakasta mineraalista makua eikä sitä tarvitse jäähdyttää jääkaapissa saadakseen sitä alas. Kaikesta huolimatta meillä on hanassa vielä erillinen suodatin, jonka kautta juomavesi tulee ja tuo suodatin vähentää vedestä muun muassa klooria ja kalkkia.

Täällä Madridissa hanavesi tulee pääasiassa vuoristoalueiden tekojärvistä ja joista, minkä vuoksi kalkkia on vedessä suhteellisen vähän eli vesi on melko pehmeää.

Madridissa on pintavesivarastojen lisäksi myös erittäin suuri pohjavesivarasto, luonnon oma maanalainen vesisäiliö. Se ei ole mikään ihmisen rakentama allas, vaan tuhansien vuosien aikana syntynyt vesivarasto, johon sadevesi imeytyy hitaasti maaperän läpi.

Madridin pohjavesivarasto ulottuu paikoin lähes kolmen kilometrin syvyyteen ja täydentyy luonnostaan vuosittain noin 120–150 miljoonalla kuutiometrillä vettä. Osa syvällä olevasta vedestä on saattanut olla maan alla jopa tuhansia vuosia.

Näitä maanalaisia vesivaroja käytetään ennen kaikkea vararesurssina. Normaalitilanteessa Madridin vesihuolto nojaa pääasiassa pintavesiin, mutta kuivina kausina pohjavedestä voidaan ottaa lisää vettä, kun tekojärvien vesimäärät pienenevät. Canal de Isabel II:n mukaan pohjavedestä voidaan tarvittaessa ottaa jopa noin 90 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Yli 90 % Madridin vesihuollon vedestä tulee kuitenkin edelleen pintavesistä.

Entä kuka tästä kaikesta sitten huolehtii? Madridin vesihuollosta vastaa pääosin Canal de Isabel II, julkinen vesiyhtiö, joka hoitaa käytännössä koko vesikierron: vesi otetaan altaista ja muista vesilähteistä, puhdistetaan, johdetaan koteihin ja käytön jälkeen jätevesi kerätään ja puhdistetaan uudelleen. Jokainen näistä prosesseista laskutetaan erikseen. Ja kaiken lisäksi vesi hinnoitellaan porrastetusti käytön mukaan eli mitä enemmän asunto kuluttaa vettä niin sitä korkeampi on sen kuutiohinta.

Ensimmäiset 20 kuutiota kahden kuukauden laskutusjaksolla ovat halvimmassa portaassa, mutta suuremmasta kulutuksesta kuutiometrin hinta nousee portaittain.Ja lisäksi on vielä erilliset kesä- ja talvi hinnat.

Kesäkausi on 1.6.–30.9., jolloin esimerkiksi 20–40 kuution kulutus maksaa vedenhankinnan osalta 0,7854 €/m³, kun talvikaudella sama porras maksaa 0,6286 €/m³. Vielä suuremmissa kulutuksissa ero kasvaa enemmän. Esim. 40-60 kuution kulutuksella hinta on kesällä 2.43 €/m3 (talvella 1.6199 €) ja isoimman kulutuksen luokassa eli yli 60 kuutiota, hinta on kesällä peräti 2.7945 € / m3 (talvella 1.8629€).

Eli mitä enemmän vettä käytät, sitä kalliimpaan hintaportaaseen seuraavat kuutiot siirtyvät – ja kesällä vielä vähän enemmän. Ja nämä eivät edes ole koko vesilaskun hintoja, vaan pelkästään vedenhankinnan osuus. Laskussa maksetaan erikseen myös veden jakelusta, viemäröinnistä ja jäteveden puhdistamisesta.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että niissä kodeissa, joissa on jonkinlainen piha, nurmikkoa ja pensasaita, jota pitää kastella niin siitä maksetaan kesällä melkoisia summia. Ilman päivittäistä kastelua täällä ei nimittäin mikään kasvillisuus selviä Madridin kesästä.

Esim. meillä on hyvin pieni piha, noin 150 m2, mutta pihalla on nurmikko ja pensasaita pihan ympärillä. Tuon hengissä pitämiseen läpi kesän, menee paljon vettä ja meillä kesäkuukausina lasku on n. 300 € / 2 kuukautta. Siitä suurin osa on nimenomaan tuota kasteluvettä.

Toisaalta saamme olla tyytyväisiä, että Madridissa on yleensä hyvät vesivarastot talven sateiden jälkeen joten kesäisin meillä ei yleensä ole mitään rajoituksia veden käytön suhteen. Muuta kuin nuo moninkertaiset hinnat…

Espanjan eri puolilla tilanne on tietysti aina erilainen koska vedet tulevat eri alueilla eri lähteistä, niiden puhdistamiseen käytetään erilaisia metodeja ja vedet myös maistuvat erilaisilta. Riippuu ihan alueesta, että käytetäänkö juomavetenä hanavettä vai pullovettä.

Kun asuimme Kanarialla, käytimme aina pullovettä. Monilla saarilla hanavesi on nimittäin merivedestä puhdistettua ja vaikka se oli periaatteessa ihan puhdasta, niin maku ei kyllä houkutellut sitä juomaan. Se maistui kalalle, eikä sitä saanut edes jääkaappikylmänä huijattua juotavaksi.

Galiciassa puolestaan käytämme aina hanavettä. Pohjoisessa runsaat sateet ja alueen maaperä tuottavat melko puhdasta ja pehmeää hanavettä.

Muualla riippuu aina vähän paikasta ja tilanteesta. Esim. Mallorcalla käytimme pullovettä vaikka periaatteessa hanavesi on juomakelpoista – siellä nimittäin paikoitellen joudutaan myös turvautumaan merivedestä puhdistettuun hanaveteen koska saaren vesivarannot ovat rajalliset.

Eli jos Madridissa vesi tuntuu suomalaisen suuhun ihan normaalilta mutta Barcelonassa tai jossain Kanarialla hieman erilaiselta, siihen on ihan luonnollinen selitys. Espanja on iso maa, ja veden matka hanasta takaisin vuorille, jokeen, pohjavesiin tai mereen voi olla hyvin erilainen paikasta riippuen.

Suomessa en ole juuri koskaan miettinyt, mistä hanavesi tulee. Vettä on riittänyt, eikä siellä tarvinnut miettiä, milloin seuraavan kerran sataa tai riittävätkö tekojärvien vesivarannot kesän yli.

Espanjassa vettä ei voi kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä. Kuivina vuosina vesivarannot voivat paikoitellen huveta nopeasti ja sen seurauksena kesäiset rajoituksen veden käytössä ovat aika yleisiä tietyillä alueilla.

Madridissa tämä tuntuu välillä jopa vähän hassulta, sillä täällä hanavettä riittää normaalisti niin hyvin, ettei meidän tarvitse arjessa juuri ajatella koko asiaa. Samaan aikaan muutaman sadan kilometrin päässä voi olla alueita, joissa veden riittävyys on aivan erilainen kysymys. Espanjassa ei siis oikeastaan ole yhtä ”Espanjan vettä”, vaan jokaisella alueella on omat vesivaransa, omat ongelmansa ja omat ratkaisunsa.