Kun meistä tuli Luceran omistajia lokakuussa 2025, edessä oli uusi seikkailu. Olimme toki harrastaneet ratsastusta jo pitkään ja viettäneet paljon aikaa hevosten kanssa, mutta oman hevosen omistaminen on aivan eri asia kuin vuokrahevosen kanssa puuhastelu.
Nyt, kun yhteistä elämää on takana vuosi, on hyvä pysähtyä miettimään, mitä tämä ensimmäinen vuosi hevosen omistajana on opettanut. Tammikuussa kirjoitin siitä, miten Lucera oli kotiutunut meille ja millainen persoona pienestä mutta pippurisesta tammastamme oli paljastunut. Vuoden aikana olemme oppineet tuntemaan häntä yhä paremmin ja samalla oppineet paljon myös itsestämme.
Täytyy sanoa, että aika paljon muutakin kuin ratsastusta.
Ensimmäinen asia, jonka oman hevosen omistaminen on opettanut, on vastuunotto. Hevonen ei ole harrastus, jonka voi laittaa tauolle silloin, kun kalenteri on täynnä, on kiire tai ulkona sataa kaatamalla päiväkausia. Hevonen on elävä eläin, jonka hyvinvoinnista olemme vastuussa joka ikinen päivä.
Toki rahalla voi ulkoistaa monia asioita esimerkiksi tallin henkilökunnalle tai valmentajalle. Mutta miksi pitäisin hevosta, jos en itse haluaisi ottaa siitä vastuuta?
On siis huolehdittava liikutuksesta, seurattava hevosen kuntoa ja tarkkailtava, että kaikki on hyvin. Ja niitä huolenaiheitahan riittää melkeinpä jatkuvasti. Liikkuuko se jotenkin oudosti? Näyttääkö se tänään erilaiselta? Onko se syönyt tavalliseen tapaan? Miksi se seisoo tuolla eikä tuolla? Ja miksi ihmeessä koko maailma näyttää juuri tänään olevan vähän epäilyttävä?
Hevosenomistajana joutuu jatkuvasti arvioimaan, mikä on normaalia ja milloin jokin oikeasti vaatii toimenpiteitä. Missä vaiheessa pitää soittaa eläinlääkärille?
Olemme onneksi selvinneet melko pienillä ongelmilla. Viime talvena oli kuitenkin hetkiä, jolloin piti tosissaan miettiä, johtuivatko Luceran reaktiot vain tamman herkkyydestä vai oliko taustalla jotain muuta, kuten kipua. Eläinlääkäri on onneksi ollut helposti tavoitettavissa, ja myös fysioterapeutti on käynyt vuoden aikana kolme kertaa tarkistamassa tilanteen ja hoitamassa tarvittavat jumit. Satulan sopivuuskin on tarkistettu parin eri asiantuntijan toimesta.
Olemme siis ainakin yrittäneet hoitaa Luceraa niin hyvin kuin mahdollista.
Lucera on energinen ja herkkä persoona, joka näyttää melko nopeasti, jos jokin asia häiritsee – oli kyse sitten kärpäsistä tai toisesta kentällä olevasta hevosesta. Tylsää hetkeä hänen kanssaan ei todellakaan tule. Tammalla riittää omia mielipiteitä, ja välillä hän keksii itselleen aivan omatoimisesti tekemistä.
Parit loimet hän on onnistunut tuhoamaan, ja myös heinälaareja on mennyt jo kaksi. Nyt hankittu laari on kolmas. Jotkut keräävät astioita tai kenkiä. Meillä kerätään näköjään heinälaareja.
Tästä päästäänkin sitten toiseen asiaan eli hevostaloudenpitoon. Ennen hevosen ostamista voi laskea melko tarkasti, paljonko hevosen ylläpito suunnilleen maksaa. Tallivuokra, kengitys, rokotukset, madotukset, rehut ja lisäravinteet muodostavat jonkinlaisen kokonaiskuvan kuukausittaisista kustannuksista.
Paitsi että hevosten kanssa laskelmat ovat lähinnä suuntaa antavia. Aina tulee jotakin ylimääräistä. Joka kuukausi. Tarvitaan uusi lisäravinne, varuste hajoaa tai loimi menee siihen kuntoon, ettei sitä pelasta enää edes espanjalainen optimisti. Ei siinä paljon auta todeta, että olisi itselläkin muutama hankinta mielessä. Hevosen tarpeet menevät edelle, koska meidän velvollisuutemme on huolehtia hänestä.
Oman vaatekaapin päivittäminen voi odottaa. Hevosen rikkoutunut loimi ei välttämättä voi.
Kolmas asia, jota tämä vuosi on opettanut, on kärsivällisyys. Sitä on kasvatettu melkoisesti. Lucera on herkkä ja reaktiivinen hevonen, joka reagoi nopeasti sekä ratsastajan apuihin että ympäristön tapahtumiin. Hän ei siis ole mikään autopilottiponi, jonka kanssa voi vain istua kyydissä ja odottaa kaiken sujuvan itsestään.
Hänen kanssaan pitää olla johdonmukainen, tasapainoinen ja ennen kaikkea rauhallinen. Silloinkin, kun poni ei itse ole johdonmukainen, tasapainoinen eikä rauhallinen. Eli helpommin sanottu kuin tehty.
Hevosen kanssa asiat eivät tapahdu hetkessä. Jos jokin ei onnistu tänään, sitä harjoitellaan uudelleen huomenna. Joskus tuntuu, että samaa asiaa on harjoiteltu jo sata kertaa, mutta hevonen on edelleen sitä mieltä, ettei hänellä ole aavistustakaan, mitä oikein haluamme.
Tai sitten hän tietää aivan hyvin, mutta haluaa keskustella asiasta vielä vähän lisää.
Vuoden aikana olemme oppineet hyväksymään sen, ettei kehitys ole suoraviivaista. Välillä edetään harppauksin, välillä otetaan muutama askel taaksepäin. Joskus hevonen tarvitsee kevyemmän jakson, joskus taas omat taitomme eivät riitä siihen, mitä yritämme tehdä. Silloin pitää osata laskea vaatimustasoa ja aloittaa uudelleen.
Kaiken ei onneksi tarvitse tapahtua heti. Eikä hevosen kanssa tarvitse koskaan olla valmis. Mutta kyllähän se välillä turhauttaa.
Hevosenomistajana on oppinut myös sen, miten paljon sää vaikuttaa arkeen. Sitä voisi helposti kuvitella, että hevosen omistaminen Espanjassa olisi helppoa. Aurinko paistaa, talvet ovat leutoja ja ulkona voi liikkua lähes ympäri vuoden. No, teoriassa kyllä. Käytännössä asia on hieman monimutkaisempi.
Viime talvena sateet alkoivat marraskuussa ja jatkuivat aina kevääseen asti. Ja kun täällä sataa kunnolla, sitä vettä tulee sitten ihan riittävästi.
Meidän tallillamme ei ole maneesia, joten sää vaikuttaa suoraan siihen, mitä voimme tehdä. Kun tarhat ovat mutavelliä, ratsastusalueet märkiä ja vettä tulee taivaan täydeltä, pitää miettiä, missä, milloin ja miten hevosta voi turvallisesti liikuttaa.
Polveen asti ulottuva muta ei varsinaisesti ole se asia, jonka vuoksi ihminen haaveilee hevoselämästä. Sitten ovat vielä loimitus, varusteiden kuivattaminen ja jatkuva sääennusteiden seuraaminen.
Rehellisesti sanottuna välillä on tullut kyseenalaistettua omia valintoja.
Ja kun vihdoin päästään talvesta eroon, alkaa kesä. Madridin seudulla se tarkoittaa helposti kolmen kuukauden jaksoa, jolloin lämpötilat liikkuvat 35–40 asteessa. Se tuo hevosharrastukseen omat haasteensa.
Kesällä pitää herätä auringonnousun aikaan ja liikuttaa hevonen aamupäivän viileämpinä tunteina, jotta sekä hevonen että ratsastaja selviävät urakasta läkähtymättä.
Meillä on onneksi sikäli hyvä tilanne, että Lucera asuu mäntyjen suojassa ja puiden tuoma varjo helpottaa kuumuutta huomattavasti.
On ollut mahtavaa huomata, miten paljon hevosen käyttäytymistä oppii ymmärtämään ajan myötä. Vuoden aikana olen oppinut kiinnittämään huomiota pieniin asioihin. Miten hevonen pitää korviaan? Onko sen hengitys rauhallista? Jännittyvätkö lihakset? Mihin se katsoo? Muuttuuko sen olemus, kun ympäristöön tulee jotakin uutta?
Hevonen kertoo paljon itsestään, mutta sitä pitää osata kuunnella. Kun oman hevosen tuntee hyvin, on helpompi huomata, jos jokin poikkeaa tavallisesta.
Olemme viettäneet paljon aikaa Luceran kanssa juuri siksi, että oppisimme tuntemaan hänet paremmin. Hän huomaa ympärillään tapahtuvat asiat nopeasti ja reagoi niihin herkästi. Ratsastajan tehtävä on pysyä rauhallisena ja auttaa häntä keskittymään siihen, mitä ollaan tekemässä.
Tämä kuulostaa paperilla yksinkertaiselta, mutta käytännössä se vaatii välillä melkoisesti itsensä hallintaa. Jos hevonen jännittyy ja ratsastajakin jännittyy, lopputulos ei yleensä ole erityisen hyvä.
On ollut mahtavaa seurata myös sitä, miten paljon tytär on kehittynyt tämän vuoden aikana. Hän pysyy nykyään rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.
Kuten valmentaja juuri totesi, heillä on nykyään selvästi yhteistyösopimus: kun minä en häiritse sinua, niin sinä et häiritse minua. Ehkä sekin on omanlaistaan luottamusta
Vuoden aikana olen oppinut, ettei jotain toimintatapaa tarvitse jatkaa vain siksi, että niin on aina tehty. On opittava luottamaan omaan havaintokykyynsä. Jos jokin tuntuu olevan pielessä, asia kannattaa selvittää sen sijaan, että sen sivuuttaisi ajatellen, että hevosten kanssa nyt vain on tällaista.
Keväällä muutimme Luceran viikkorytmiä, koska minusta tuntui, että hän kaipasi vaihtelua jatkuvan kentällä tapahtuvan kouluratsastuksen sijaan. Muut voivat omasta puolestani liikuttaa hevosiaan juuri niin kuin haluavat, vaikka kuutena päivänä viikossa kouluratsastusta kentällä samalla kaavalla. Itse kuitenkin koin, että Lucera kaipasi monipuolisempaa tekemistä.
Tytär ratsastaa edelleen kolme kertaa viikossa tunneilla, mutta muina päivinä käymme maastossa ja työskentelemme maastakäsin esimerkiksi puomien ja erilaisten jumppatehtävien parissa. Välillä ohjelmassa on myös juoksutusta.
Muutos on tuntunut onnistuneelta. Lucera on ollut rauhallisempi ja tasapainoisempi, ja myös hänen lihaksistonsa ja liikkumisensa ovat kehittyneet.
Tämä on ollut hyvä muistutus siitä, että omaa hevosta pitää oppia tuntemaan ja sen tarpeita kuuntelemaan. Kaikki hevoset eivät tarvitse samanlaista harjoittelua, eikä yhden hevosen kanssa toimiva ratkaisu välttämättä sovi toiselle.
Hevosen omistaminen ei tarkoita sitä, että pitäisi tietää kaikesta kaikki. Tärkeämpää on halu oppia, kyky pyytää apua ja rohkeus muuttaa suuntaa silloin, kun siihen on tarvetta.
Oma hevonen on aikaa vievä sitoumus, joka sitoo tallille käytännössä 365 päivää vuodessa. Toki monet asiat voi ulkoistaa maksamalla, ja niin moni tekeekin. Näin olemme mekin toimineet esimerkiksi matkojen aikana. Mutta yleensä meidän viikkomme rakentuu pitkälti Luceran ympärille.
Jos joku kysyy, mitä teemme viikonloppuna, ensimmäisenä pitää miettiä, miten hevosen liikutukset järjestetään. Matkoja suunnitellessa täytyy aina huomioida, kuka huolehtii hevosesta poissaolomme aikana. Jos sääennuste näyttää aamuksi sopivaa ratsastuskeliä, saattaa viikonlopun herätyskello soida huomattavasti aikaisemmin kuin olisi muuten tarpeen.
Meillä on onneksi se etu, että pystyn itsekin liikuttamaan Luceraa. Näin tytär voi tarvittaessa keskittyä esimerkiksi koulutehtäviin, ja minä käyn huolehtimassa hevosen liikunnasta.
Mutta niin se vain menee, että sosiaalinen elämä alkaa pyöriä yhä enemmän tallin ympärillä. Tallikavereista tulee tuttuja, joiden kanssa vaihdetaan kuulumisia ja pohditaan, miksi juuri tänään mikään ei tunnu onnistuvan.
Ja mikä parasta, he ymmärtävät täydellisesti, miksi voit käyttää puoli tuntia keskusteluun siitä, millainen loimi hevoselle pitäisi hankkia.
Ennen kaikkea olemme oppineet, että hevonen ei ole projekti tai esine vaan kumppani. Kun ostimme Luceran, meillä oli tietysti tavoitteita sen suhteen, mitä haluaisimme hänen kanssaan tehdä. Halusimme kehittää ratsastustaitojamme mutta myös nauttia yhdessä tekemisestä.
Tämä vuosi on opettanut ettei hevosen kanssa voi vain päättää, miten asiat etenevät. Hevonen ei ole urheiluväline, jonka ominaisuuksia voi säätää omien tavoitteiden mukaan. Se on oma persoonansa, jolla on hyviä ja huonoja päiviä, omat mieltymyksensä ja omat rajansa. Meidän tehtävämme on löytää tapa toimia yhdessä niin, että molemmilla on hyvä olla.
Joskus se tarkoittaa tavoitteellista harjoittelua, joskus maastolenkkiä tai kevyempää liikuntaa. Välillä pitää hyväksyä, ettei tänään tehdä kaikkea suunniteltua. Rauhassa rakentuva yhteistyö ja luottamus ovat usein arvokkaampia kuin yksittäinen onnistuminen.
Ja juuri ne pienet onnistumiset tuntuvat lopulta kaikkein palkitsevimmilta. Kun huomaa hevosen rentoutuvan, yhteistyön sujuvan tai aiemmin vaikealta tuntuneen asian onnistuvan vaivattomammin, tietää, että yhteinen työ on tuottanut tulosta.
Entäpä, ostaisinko oman hevosen uudelleen? Jos nyt pitäisi tehdä päätös uudelleen, vastaus olisi kyllä. Vaikka hevosen omistaminen on paljon työläämpää ja kalliimpaa kuin pelkkä ratsastusharrastus, se antaa myös paljon sellaista, mitä ei muuten saisi kokea.
On hienoa seurata oman hevosen kehittymistä, oppia tuntemaan sen luonnetta ja huomata, miten suhde vähitellen syvenee. On palkitsevaa nähdä, miten yhteistyö paranee ja hevonen alkaa luottaa meihin yhä enemmän. Ja vaikka Lucera osaa välillä järjestää itselleen kaikenlaista ohjelmaa, hän on myös ihana ja rakastettava tyyppi, joka on löytänyt paikkansa meidän perheessämme.
Oma hevonen on tuonut myös lisää yhteistä tekemistä tyttären kanssa. Ratsastus on meille molemmille tärkeä harrastus, ja Luceran kanssa meillä on yhteinen projekti, jonka parissa riittää opittavaa vielä pitkäksi aikaa.
Toki välillä väsyttää ja harmittaa. Joskus, kun katsoo säätiedotusta, kalenteria ja seuraavan kuukauden menoja, tulee mieleen, että olisihan sitä voinut valita vähän helpommankin harrastuksen. Mutta sitten menee tallille, näkee Luceran ja muistaa taas, miksi tähän ryhdyttiin.
Elämän hevosenomistajana ei todellakaan ole tylsää! Aina on jotakin mietittävää, selvitettävää tai hankittavaa – ja jos kaikki näyttää hetken sujuvan liian rauhallisesti, Lucera kyllä keksii meille jotakin uutta puuhaa.
