Viime vuosina liikaturismista on tullut yksi matkailukeskustelun lempiaiheista. Turisteja on liikaa. Barcelona on täynnä. Mallorca on täynnä. Málaga on täynnä. Kanariansaarilla on liikaa turisteja. Madridissa ei mahdu enää kävelemään.
Ja sitten pitäisi kuulemma tehdä jotakin. Usein ratkaisu kuulostaa melko yksinkertaiselta: vähennetään turisteja. Neuvotaan suoraan: älkää matkustako.


Ongelma kuitenkin on siinä, että Espanja tarvitsee turisteja. Vaikka espanjalaiset itse rakastavat matkustaa omassa maassaan, maan talous ei valitettavasti pyöri pelkästään kotimaan matkustajien jättämillä euroilla.
Vuonna 2025 Espanjassa kävi lähes 97 miljoonaa kansainvälistä matkailijaa ja nuo matkailijat käyttivät Espanjassa vuoden aikana noin 135 miljardia euroa. Siinä on aika paljon rahaa. Ja aika paljon työpaikkoja.
Matkailu on myös yksi niistä asioista, joiden ansiosta Espanjalla menee taloudellisesti juuri nyt varsin hyvin.
Minusta on siis vähän erikoista puhua matkailusta aivan kuin kyseessä olisi joku Espanjaan vahingossa eksynyt riesa, joka pitäisi vain saada pois. Ei se ole. Matkailu on yksi Espanjan tärkeimmistä elinkeinoista ja sitä tarvitaan myös tulevaisuudessa.

Olen itse asunut matkailukohteissa puolet elämästäni, eli noin 25 vuotta. Sinä aikana olen nähnyt matkailua aika monesta eri suunnasta, myös eri maissa. Olen myös työskennellyt ison osan tuosta ajasta matkailun parissa. Olen nähnyt sen, miten matkailu nostaa maan lyhyessä ajassa sodan jäljiltä suosioon. Miten matkailu on tuonut ulkomaista rahaa, investointeja, infrastruktuuria, kansainvälistä näkyvyyttä ja työpaikkoja monille alueille, joilla vaihtoehtoisia kasvumoottoreita on ollut vähän.
Toki olen myös nähnyt matkailun tuomia negatiivisia puolia. Olen nähnyt, miten asuntojen hinnat nousevat nousemistaan, mutta paikallisten palkat eivät nouse samaa tahtia. Miten moni on joutunut muuttaamaan yhä kauemmaksi koska vuokra-asunnot on siirretty matkailijoiden käyttöön. Olen nähnyt sen, miten paikalliset ravintolat sinnittelevät nousevien kustannuksien ja vähentyvien asiakasmäärien kanssa, koska matkailijat viihtyvät yhä enemmässä määrin all inclusive-hotellien suojissa.
Eli en minä matkailun ongelmia kiistä. Mutta kun mediassa puhutaan liikaturismista, huomio kiinnittyy helposti vain siihen turistiin. Siis siihen ihmiseen, joka pysähtyy keskelle jalkakäytävää katsomaan Google mapsia. Siihen, joka kuvaa rakennusta keskellä tietä. Siihen, joka istuu terassilla auringon alla monta tuntia vaikka iho punoittaa jo valmiiksi.
Mutta tuo turisti ei itse päätä, kuinka monta hotellia kyseiseen kaupunkiin rakennetaan. Turisti ei päätä, kuinka paljon turistiasuntoja siellä sallitaan. Turisti ei päätä, kuinka monta risteilyalusta päästetään satamaan. Turisti ei päätä, miten julkinen liikenne järjestetään. Eikä turisti päätä, rakennetaanko uusia asuntoja paikallisille vai ei.
Nämä ovat aika pitkälle politiikan ja kaupunkisuunnittelun kysymyksiä. Ja tästä päästään mielestäni liikaturismin ehkä kiinnostavimpaan puoleen – matkailu ei ole pelkästään matkailupolitiikkaa. Se on myös asumispolitiikkaa, liikennepolitiikkaa, kaupunkisuunnittelua ja veropolitiikkaa. Kun tämän ymmärtää, koko keskustelu alkaa näyttää vähän erilaiselta.

Monesti keskustelusta unohtuu myös yksi olennainen asia. Eivät paikalliset ihmiset yleensä osoita mieltään siksi, että kadulla kävelee turisti. He osoittavat mieltään sitä vastaan, miten matkailua on heidän kotikaupungissaan hoidettu ja millaisia seurauksia sillä on ollut asumiseen ja arkeen.
Jos asunnon vuokra nousee niin korkeaksi, ettei paikallinen enää pysty asumaan omassa kaupunginosassaan tai kaupungissaan, ei ole kovin hyödyllistä osoittaa sormella turistia, joka on vuokrannut asunnon viikonlopuksi. Pitäisi ehkä kysyä, miksi kyseinen asunto on voitu ottaa matkailukäyttöön ja miksi tavallisia asuntoja ei ole rakennettu lisää.
Mutta ei turisti myöskään ole täysin syytön. Hän tekee valintoja. Hän valitsee hotellin tai turistiasunnon. Hän valitsee, matkustaako elokuussa vai marraskuussa. Hän valitsee, syökö paikallisessa ravintolassa vai viettääkö koko lomansa all inclusive -hotellin ranneke kädessä. Hän päättää, vuokraako auton, käyttääkö julkista liikennettä ja kuinka paljon hän kuluttaa paikallisiin palveluihin.
Turisti ei myöskään välttämättä ajattele asuntoa vuokratessaan, että talossa asuu myös ihmisiä joiden pitää herätä klo 06 töihin. Hehän ovat tulleet lomalle.

Suhtaudun siis vähän varauksella ajatukseen, että ongelman nimi olisi yksinkertaisesti liikaa turisteja. Ei tarvita vähemmän turisteja mutta tarvitaan ehkä erilaisia turisteja. Tai erilaisia tapoja matkustaa.
Ajatellaan vaikka kahta matkailijaa.
Ensimmäinen tulee kaupunkiin aamulla risteilyaluksella. Hän kävelee kaupungin vanhassakaupungissa, ottaa kuvia, käy ehkä kahvilla ja palaa laivalle illalla.
Toinen tulee ja jää viideksi yöksi, majoittuu paikallisessa hotellissa, käy museoissa, syö ravintoloissa, käyttää taksia, käy kaupoissa ja tekee päiväretken lähialueelle.
Molemmat ovat turisteja. Mutta kaupungin kannalta heidän vaikutuksensa on aika erilainen. Ja tämä on yksi syy siihen, miksi pelkkä turistien lukumäärä ei kerro kaikkea.

Toki Espanjassa on paljon matkailjoita. Oikeastaan niitä on nykyään aika paljon kaikkialla maailmassa. Siitä faktasta ei pääse mihinkään. Nykyään aika harvassa ovat ne paikat, joissa voi parhaimman sesongin aikaan sanoa olevan rauhallista ja vähän matkailjoita.
Ihmiset haluavat matkustaa. Itsekin haluan matkustaa.
En siis halua syyttää turisteja. Olenhan itsekin sellainen. Ja aion varmasti jatkossakin olla. Mutta ehkä voimme miettiä omia valintojamme.
Missä majoitumme? Milloin matkustamme? Mihin käytämme rahamme?
Pitääkö meidän kaikkien mennä juuri siihen yhteen Instagramissa suosituksi tulleeseen paikkaan? Ja ennen kaikkea: millaista matkailua me olemme omilla rahoillamme tukemassa?
Jos matkailija valitsee aina halvimman mahdollisen turistiasunnon keskeltä asuinaluetta, on turha väittää, ettei hänen valinnallaan olisi mitään vaikutusta. Jos kaikki matkustavat samaan paikkaan elokuussa, ei ole kovin yllättävää, että paikka on elokuussa täynnä. Jos kaikki haluavat nähdä saman rannan, saman kylän ja saman näköalapaikan, ei sekään ole kovin vaikea yhtälö.
Tässä kohtaa vastuu alkaa jakautua aika moneen suuntaan.

Espanja ei mielestäni tarvitse vähemmän matkailua vain siksi, että matkailijoita on paljon. Se tarvitsee ehkä paremmin hallittua matkailua. Sellaista, jossa matkailija saa edelleen tulla, mutta hänen ei tarvitse asua paikallisen kodin naapurissa. Sellaista, jossa kaupunki saa matkailusta tuloja, mutta käyttää osan niistä myös niiden ihmisten hyväksi, jotka siellä asuvat ympäri vuoden. Sellaista, jossa matkailuyritykset voivat tehdä rahaa ilman, että koko kaupunki muuttuu hotelliksi.
Ja ennen kaikkea sellaista, jossa matkailija ymmärtää olevansa vieras. Vieraan ei tarvitse kävellä varpaillaan mutta ehkä hänen ei myöskään tarvitse käyttäytyä niin kuin koko kaupunki olisi hänen lomakotinsa.
Matkailu ei ole Espanjan ongelma. Huonosti hoidettu matkailu voi olla.
Ja turisti ei ole ongelman ainoa aiheuttaja, mutta ei hän myöskään ole täysin ulkopuolinen. Poliitikot päättävät säännöistä. Kaupungit päättävät kaavoituksesta ja liikenteestä. Matkailuyritykset päättävät, millaisia tuotteita ne tarjoavat. Ja me matkailijat päätämme, mistä olemme valmiita maksamaan. Kaikki nämä valinnat vaikuttavat toisiinsa.

Koska minä ainakin haluan jatkossakin matkustaa. Haluan myös, että ihmiset tulevat Espanjaan. Haluan istua täysillä terasseilla, katsella matkailijoiden sähläystä Madridin keskustassa ja välillä itsekin pysähtyä keskelle jalkakäytävää tutkimaan Google Mapsia. Mutta haluan myös, että täällä voi asua. Että ihmisillä on varaa asuntoon. Että paikallinen ravintola ei katoa turistiravintoloiden ja all inclusive -buffetien alle. Ja että seuraavan sukupolven matkailija voi vielä joskus tulla tänne ja ajatella: Onpa täällä hyvä olla.
Sekä turistina että paikallisena.






















































