Kuukausi: elokuu 2026

Olen viime aikoina huomannut tekeväni jotakin sellaista, mitä en olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut tekeväni. Kysyn tekoälyltä matkavinkkejä. Siis minä, joka olen opiskellut matkailualaa ja työskennellyt pitkään matkailualalla. Minunhan pitäisi olla se matkailun äly 😉

Mutta niin vain asiat ovat muuttuneet, että nykyään melkein mitä tahansa suunnitellessa tekoäly on apuri, jonka puoleen käännyn ensimmäisenä. Ja tämä koskee myös matkustamista.

Missä kannattaisi käydä viikonloppuna, jos haluaa hyvää ruokaa mutta ei turistikohteita? Kannattaako kohteeseen jäädä koko viikoksi vai lähteä pariksi päiväksi jonnekin muualle? Tarvitaanko vuokra-autoa? Mikä olisi kiva paikka auringonlaskun aikaan? Ja ennen kaikkea: löytyisikö jostain jotakin sellaista, mitä en itse olisi osannut edes etsiä?

Mitä enemmän tekoälyä käyttää, sitä kiinnostavammalta sen vaikutus myös matkailuun alkaa tuntua. Se ei nimittäin enää ole pelkkä apuväline tiedon etsimiseen. Se alkaa olla vähän kuin matkakaveri. Ja ehkä vieläpä sellainen matkakaveri, jolla on aivan liian paljon aikaa suunnitella ja joka tietää kaikesta melko paljon. Sen kanssa voi jopa väitellä eikä se edes suutu.

Toki kaikkea sen tarjoamaa tietoa ei tietenkään pidä uskoa varauksetta – tekoäly tekee yhä paljon virheitä. Se on vähän kuin se entinen Esson baarin tietäjä, joka periaatteessa tiesi kaikesta kaiken. Kuulosti vakuuttavalta, mutta ihan kaikkea ei silti kannattanut uskoa.

Muistan hyvin, miten ennen matkoja suunniteltiin. Olinhan itse vuosia töissä matkatoimistossa. Silloin toimistosta käytiin hakemassa matkanjärjestäjien esitteet, joita selailtiin rauhassa kotona, vertailtiin ja mietittiin, että mikä voisi olla kiva paikka ja lompakolle sopiva kohde. Kaikki hinnat olivat nimittäin siellä esitteen lopussa, ilman nykyaikaista liikkuvaa hinnoittelua.

Sitten käveltiin matkatoimistoon ja virkailijan kanssa istuttiin alas katsomaan vaihtoehtoja, mitä oli vielä jäljellä. Päätös tehtiin, maksettiin varausmaksu ja jäätiin odottamaan sitä seuraavaa lomareissua, joka saattoi olla vasta monen kuukauden päästä. Perillä sitten odotti esitteiden mukainen unelma – tai sitten ei. Kuvissahan aina paistoi aurinko, allas oli sininen, meri tyyni ja hotellihuone näytti juuri sopivalta. Mitään ei kuitenkaan koskaan tiennyt ennen kuin oli paikan päällä.

Sen jälkeen alkoi internetin aikakausi. Avattiin Google. Sitten toinen välilehti. Sitten kolmas. Luettiin mielipiteitä Suomi24-palstalta. Sitten varattiin lennot yhdestä paikasta, hotellit toisesta, ravintolat tarkistettiin TripAdvisorista ja nähtävyydet tsekattiin jostain blogista. Myöhemmin Instagramista löytyneet ”secret spots” tulivat vielä erikseen kuvioihin.

Lopulta oli kasassa valtava määrä tietoa, josta piti itse yrittää rakentaa jonkinlainen järkevä kokonaisuus. Joskus onnistui, joskus meni kaikki pieleen. Ja sitten syytettiin kaikkia muita tahoja paitsi itseä.

Nyt voi vain kysyä tekoälyltä, että minne voisin mennä. Tämä onkin ehkä tekoälyn kiinnostavin vaikutus matkailuun. Siinä missä ennen päätettiin ensin kohde ja sitten lähdettiin varailemaan niin nykyään voi mennä ihan toisinpäin.

”Haluaisin lähteä huhtikuussa viikoksi jonnekin Espanjaan. Haluan hyvää ruokaa, aurinkoa, kauniita maisemia, vähän luksusta ja sellaisen paikan, jossa ei ole koko ajan valtavasti turisteja. Budjetti on tämä.”

Ja sitten tekoäly alkaa ehdottaa. Valencia. Andalusia. Mallorca. Baskimaa. Kanarian saaret. Ehkä jotain aivan muuta. Sen kanssa voi keskustella, vertailla, kysyä mielipiteitä. Enää ei tarvitse tietää etukäteen, minne haluaa matkustaa – riittää kun kertoo, millaisen matkan haluaa.

Sama pätee lentojen kanssa. Niiden suhteen olemme jo tottuneet siihen, että hinnat vaihtelevat ja hinnoittelu on todella dynaamista. Yhdellä hetkellä voit löytää todella halvan lennon mutta hetken päästä sama lento onkin monta kertaa kalliimpi.

Ja sitten pitää muistaa kaikki ne pikkujutut… Lentojen aikataulut, välilaskut, matkalaukkujen hinnat, kuinka kaukana lentokenttä on keskustasta ja monelta sinne pitää oikeasti lähteä. Tekoälylle voi antaa tehtäväksi vertailla koko asiaa. Ei vain hintaa vaan kokonaisuutta sillä pelkkä halvin lentolippu ei kerro vielä yhtään mitään siitä, millainen matkasta tulee.

Entäpä sitten hotellit? Hotellia varatessa tulee helposti tuijotettua tähtiä, hintaa ja arvostelujen keskiarvoa. Mutta mikä oikeasti tekee hotellista minulle hyvän? Hyvä aamupala? Rauhallinen huone? Uima-allas? Kävelymatka ravintoloihin / rannalle? Hyvä sijainti mutta ei aivan yöelämän keskellä? Tai ehkä vain se, että hotellista pääsee aamulla nopeasti ulos ja kahville.

Tekoälylle voi kertoa nämä kaikki. Ja sen jälkeen voi kysyä: ”Kumpi näistä hotelleista sopii minulle paremmin ja miksi?”

Se on aivan eri asia kuin se, että katsoo listasta, kummalla hotellilla on parempi tähtiluokitus.

Entäpä sitten liikkuminen kohteessa? Pääseekö julkisilla, mitä ne maksavat ja millä aikataululla liikkuvat, miten voi varata, kannattaako/pitääkö varata, onko liikkuminen helppoa matkatavaroiden kanssa, mitä pitää huomioida jne. Vai olisiko sittenkin vuokra-auto helpompi. Ja taas tekoäly kertoo, miten kannattaa tehdä ja vertailee vaihtoehdot valmiiksi. Tosin kaikkeen ei voi ihan 100 % luottaa. Varsinkaan aikatauluihin, koska niillähän on tapana muuttua hyvinkin nopeasti. Tämä on tullut opittua ihan kantapään kautta.

Entäpä sitten sopivan ruokailupaikan etsiminen?

Espanjalaisilla on tähän asti ollut aika hyvä järjestelmä: haluat tietää, missä kannattaa syödä, kysy cuñadolta. Siis siltä sukulaiselta, joka tietää omasta mielestään kaiken. Nyt tämän rinnalle on tullut tekoäly.

Ja homma toimii yleensä hyvin, ehkä jopa paremmin kuin sen cuñadon suositukset, sillä tekoälyllä ei ole omaa henkilökohtaista makumaailmaa, joten sen kanssa voi ainakin yrittää lähteä liikkeelle omista mieltymyksistä.

Koska en välttämättä halua aina sitä ”parasta ravintolaa”. Haluan joskus vain ”hyvän” ravintolan. Joskus haluan kalliin. Joskus haluan halvan tai sellaisen, mistä saan nopeasti ruokaa. Joskus haluan sellaisen, jossa voi istua pitkään. Joskus haluan syödä jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen syönyt. Ja joskus haluan vain hyvän pihvin ja lasin viiniä. Tekoälylle voi kertoa tämän.

Toki nykyään pitää myös huomioida se, että jos kaikki kysyvät tekoälyltä, missä on Madridin salainen ja paikallisten rakastama ravintola, niin kohta siellä on jono korttelin ympäri. Tekoälyllä on myös huonot puolensa.

Ja tästä syystä en itse asiassa halua antaa tekoälyn suunnitella koko matkaa puolestani. Käytän sitä kyllä apuna, mutta haluan jättää suunnitelmaan myös tilaa omille päätöksille ja sattumalle.

Sillä minusta matkustamisessa ei ole tärkeintä se, kuinka monta nähtävyyttä sai rastitettua listalta. Parhaat muistot syntyvät usein jostain aivan muusta. Jostain, mitä ei ollut suunniteltu. Pienestä ravintolasta. Kauniista maisemasta. Auringonlaskusta. Jostain kylästä, johon päädyttiin vähän vahingossa. Tai kokemuksesta, josta ei ollut koskaan kuullutkaan.

Ongelmana on vain se, että jos kaikki etsivät tekoälyn avulla niitä samoja juttuja, lopulta ne ainutlaatuiset elämykset eivät enää olekaan niin ainutlaatuisia.

Ja toisaalta. Tekoäly ei ole ihminen. Se ei tunne esim. Espanjaa samalla tavalla kuin ihminen, joka täällä asuu. Se voi tietää valtavasti. Mutta tieto ja kokemus ovat eri asioita.

Tekoäly voi myös olla väärässä. Ja sitä se onkin melko usein. Jos luottaa sokeasti sen antamaan tietoon, voi homma mennä pahasti pieleen. Eli en vielä lähtisi lentokentälle pelkän tekoälyn tekemän matkasuunnitelman kanssa.

Enkä oikeastaan edes halua, että tekoäly päättää puolestani, minne menen. Sillä vaikka tekoäly osaisi tulevaisuudessa suunnitella täydellisen matkan, en minä silti halua matkustaa täysin täydellisesti. Pieni määrä sattumaa kuuluu lomaan.

Ainakin minun mielestäni.

Lähdemme nyt lomalle ja tämän loman suunnittelussa oli tekoäly mukana. Saa nähdä, miten suunnitelmat toteutuvat ja oliko vinkeistä oikeasti hyötyä.

Jokin tässä ei nyt täsmää.

Vielä hetki sitten oli kesäkuu. Kesä oli alkamaisillaan, aurinko paistoi ja edessä oli pitkä, kuuma Espanjan kesä. Ja nyt ollaan jo elokuussa – itse asiassa jo sen loppupuolella.

Lämpötilat tipahtivat juuri muutaman asteen ja tästä eteenpäin pysytään jo alle 30 asteen. Ja täällä se on aina ensimmäinen pieni merkki siitä, että kesä alkaa olla lopuillaan. Seuraavaksi odotellaan kesän päättäviä, joskus jopa myrskyksi yltyviä sateita, koulujen alkamista ja uima-altaiden sulkemista. Sitten kesä on virallisesti ohi.

Miten ihmeessä tämä kesä meni taas näin nopeasti?

Olen viime aikoina huomannut miettiväni yhä useammin sitä, miten eri tavalla ajan kuluminen tuntuu nyt 50-vuotiaana kuin silloin, kun olin lapsi ja nuori.

Erityisesti kesät ovat tässä hyvä esimerkki. Koululaisena ja opiskelijana kesäloma oli valtavan pitkä. Siinä ehti elää parissa kuukaudessa kokonaisen elämän. Nyt viisikymppisenä kolme kuukautta tuntuu menevän ohi ennen kuin sitä ehtii kunnolla edes huomata. Kesä alkaa ja yhtäkkiä se onkin jo loppumassa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin ajan tuntuu kuluvan.

Omat lapsuus- ja nuoruuskesäni sijoittuvat 80- ja 90-luvuille. Aikaan, jolloin kesäloma tarkoitti hieman eri asioita kuin nykyään. Ei ollut älypuhelinta, Netflixiä tai sosiaalista mediaa.

Kesäpäivä saattoi alkaa sillä, että aamulla vain lähdettiin ulos. Kaveri tuli hakemaan, hypättiin pyörän selkään ja poljettiin jonnekin. Uitiin, oltiin pihalla, käytiin kaupassa, ostettiin jäätelöä ja keksittiin tekemistä sitä mukaa kun päivä eteni. Eikä ollut mitään kiirettä. Ja jotenkin päiviin mahtui ihan valtavasti kaikkea.

Muistan erityisesti sen tunteen, kun koulu loppui ja edessä oli koko kesä. Se tuntui silloin lähes käsittämättömän pitkältä ajalta. Silloin ei tarvinnut lomareissuja, huvipuistoja tai muuta järjestettyä ohjelmaa vaan kesä koostui paljon yksinkertaisemmista asioista. Ja silti tuntui, että kesän aikana ehti tapahtua vaikka miten paljon – parin kuukauden kesäloma tuntui ikuisuudelta. Siinä ehti jopa kyllästyä moneen kertaan.

Nyt asiat ovat vähän toisin. Kesä alkaa ja yhtäkkiä onkin elokuu. Välissä on ollut muutama reissu, tavallista arkea, kaupassa käyntiä ja kaikkea sitä muuta, mistä aikuisen elämä koostuu.

Ja sitten joku sanoo: ”Niin se kesäkin alkaa olla kohta ohi.”

Anteeksi mitä? Vastahan se alkoi. Mihin se kesä taas katosi?

Tähän on tietenkin olemassa ihan järkeviä selityksiä. Aikuisena elämä on yleensä huomattavasti rutiininomaisempaa kuin lapsena. Päivät muistuttavat toisiaan, eikä tutusta tiistaista jää mieleen samanlaisia yksityiskohtia kuin siitä päivästä, jolloin yhdeksänvuotiaana pyöräiltiin ensimmäistä kertaa yksin viiden kilometrin päähän Laitakarin rannalle uimaan.

Uudet kokemukset jäävät mieleen. Rutiinit eivät samalla tavalla.

Ja ehkä juuri siksi lapsuuden kesä tuntui niin pitkältä. Siihen mahtui valtava määrä uusia asioita, pieniä tapahtumia ja hetkiä, joista jokainen oli omanlaisensa.

Kun kesästä jää paljon muistoja, se tuntuu jälkikäteenkin pidemmältä.

Tuskin kellon viisareita saa hidastumaan, mutta ehkä omaa ajan kokemustaan voi hieman muuttaa.

Kun kaikki päivät ovat samanlaisia, viikot alkavat helposti sulautua toisiinsa. Uudet kokemukset taas jättävät mieleen enemmän kiintopisteitä. Silloin vuodesta jää enemmän muistoja ja ehkä myös tunne siitä, että siihen mahtui enemmän aikaa. Ehkä juuri siksi lapsuuden kesät tuntuivat niin pitkiltä. Niissä oli paljon pysähdyksiä ja paljon ensimmäisiä kertoja.

Ja ehkä tässä kaikessa on myös jotain minusta itsestäni. Kaipaan aika ajoin pientä muutosta. En välttämättä mitään suurta mullistusta, vaan tunnetta siitä, että elämässä tapahtuu taas jotain uutta.

Neljä vuotta sitten se tarkoitti muuttoa Madridiin. Uusi kaupunki, uusi arki, uudet kadut, uudet ihmiset – ja valtavasti kaikkea nähtävää, koettavaa ja opeteltavaa. Alussa Madrid oli täynnä asioita, joita en vielä tuntenut.

Nyt se alkaa tuntua kodilta. Tiedän, mistä saan hyvän kahvin, mitä kautta pääsen parhaiten kotiin ja missä kaupassa pitää käydä jos haluaa ostaa lohta hyvään hintaan. Uudet kadut eivät enää ole uusia, ja moni asia, joka neljä vuotta sitten pysäytti, on nykyään vain osa tavallista arkea.

Ehkä juuri siinä on tämän koko ajan kulumisen ydin. Uusi muuttuu tutuksi. Tutusta tulee rutiinia. Ja rutiinissa aika alkaa helposti juosta.

Kun mietin, mitä tästä kesästä oikeastaan muistan, lista on aika kiinnostava. David Guettan keikka, ensimmäistä kertaa livenä. Täydellinen auringonpimennys, ensimmäistä kertaa elämässä. Myös Lontoon reissu, vaikka kaupungissa olin käynyt ennenkin. Ensimmäisestä kerrasta ei tosin ole jäänyt kovin paljon muistoja, joten tällä kertaa tuntui melkein siltä kuin olisin ollut siellä ensimmäistä kertaa. Muistan myös lukuisat hetket Suomessa mökkilauturilla.

Kaikki vähän erilaisia kokemuksia. Sellaisia, jotka pysäyttivät hetkeksi ja joista jäi mieleen tavallista tarkempi kuva.

Sillä ehkä lapsuuden kesät eivät oikeasti olleet pidempiä. Niissä oli vain enemmän asioita, joita pysähtyi katsomaan ja kokemaan. Ja ehkä siinä on jotain, mitä voisi opetella vielä viisikymppisenäkin: ettei aina kiirehtisi seuraavaan.

Tämäkin kesä on juuri nyt meneillään. Ehkä tänä vuonna en vielä kysykään, mihin se katosi.

Täällä Espanjassa lomasesonki on tällä hetkellä huipussaan. Elokuu on nimittäin lomakuu isolla L:llä. Voi hyvällä syyllä sanoa, että iso osa Espanjaa on tällä hetkellä lomalla – etenkin täällä sisämaan kaupungeissa.

Rannikoilla tilanne on tietysti aivan toinen. Siellä eletään vuoden vilkkainta matkailusesonkia, kun rannat, hotellit ja ravintolat täyttyvät sekä lomailevista espanjalaisista että ulkomaisista matkailijoista.

Kaikki espanjalaiset eivät kuitenkaan enää automaattisesti suuntaa rantalomalle, kuten ehkä vielä parikymmentä vuotta sitten. Lomanvietto on saanut uusia muotoja, eikä rannalla itsensä grillaaminen ole enää ainoa tapa viettää kesälomaa.

Monelle all inclusive -loma on kuitenkin yhä edelleen synonyymi täydelliselle lomalle. Ei tarvitse kuin maata aurinkotuolissa, kääntää välillä kylkeä, pulahtaa hetkeksi altaaseen, tilata pari piña coladaa baarista ja täyttää vatsaa tasaisin väliajoin hotellin ravintolan antimilla. Ja kaikki kuitataan näyttämällä värikästä ranneketta.

Helppoa. Vaivatonta. Ei tarvitse miettiä mitään.

All inclusive -lomien suosio on kasvanut merkittävästi 2000-luvun aikana. Alkujaan all inclusive oli enemmän suurten lomahotelliketjujen juttu, mutta nykyään konsepti löytyy monenlaisista hotelleista – myös varsin edullisista kolmen tähden hotelleista. Ja monet ihmiset valitsevat sen.

Ymmärrän kyllä, miksi joku valitsee all inclusiven. Pienten lasten kanssa se voi olla todella helppo ja stressitön tapa lomailla. Kun ruoka, juomat, välipalat ja usein myös erilaiset aktiviteetit kuuluvat hintaan, ei lomabudjetti pääse samalla tavalla yllättämään.

Mutta itse en ole koskaan oikein päässyt sisälle tähän lomailun ideaan.

Ensinnäkin all inclusive tuntuu minusta vähän kuin lomalta, josta on vaikea poistua. Toki kukaan ei tietenkään pakota pysymään hotellialueella – ovet ovat ihan vapaasti auki ulkomaailmaan. Mutta jos olet kerran maksanut etukäteen aamiaisista, lounaista, illallisista, välipaloista ja juomista, niin kyllähän niitä mielellään myös käyttää. Muuten tulee helposti tunne, että maksaa kahdesta lomasta yhtä aikaa: hotellin all inclusive -lomasta ja siitä toisesta, jonka haluaisi oikeasti viettää hotellin ulkopuolella.

Lisäksi niissä tulee helposti syötyä aivan liikaa – ainakin ensimmäisinä päivinä. Kun tarjolla on kymmeniä erilaisia ruokia, tekee mieli maistaa vähän kaikkea. Ja kun kaikki on jo maksettu, tulee helposti ajateltua, että otetaan nyt tätäkin, kun kerran kuuluu hintaan. Ja sitten lautaselle päätyy vuori ruokaa. Osa syödään, osa jää syömättä.

All inclusive -hotellien buffeteissa näkee valitettavasti myös melko järkyttävää ruokahävikkiä. Ruokaa otetaan surutta, koska siitä ei tarvitse maksaa erikseen, ja sitten osa jätetään lautaselle, kun ei maistunutkaan tai ei yksinkertaisesti enää jaksa.

Toki tämänkin ongelman voisi ratkaista helposti. Ottaa vain kalafileetä, salaattia ja kasviksia. Mutta siinäpä se ongelma juuri onkin. Jos haluan kalafilettä ja kasviksia, menen mieluummin kunnon kalaravintolaan. Saan todennäköisesti parempaa ja laadukkaampaa kalaa, kauniimmin valmistettuna ja paljon kiinnostavammassa ympäristössä. Sama koskee itse asiassa melkeinpä kaikkia – yleensä pasta on parempaa italialaisessa ravintolassa, liha parempaa kunnon liharavintolassa.

Ruoan laatu on asia, joka minua häiritsee usein hotellien ravintoloissa. Toki poikkeuksia löytyy – varsinkin paremmissa hotelleissa ruoka voi olla hyvääkin, ja viiden tähden hotellien ravintolatarjonta on tietenkin aivan eri asia kuin jonkin valtavan lomakompleksin massabuffet. Mutta aika usein idea on kuitenkin sama: ruokaa valmistetaan valtava määrä suurelle ihmisjoukolle mahdollisimman tehokkaasti. Ja sen kyllä huomaa.

Ruoka on helposti melko mautonta ja valmistettu edullisemmista raaka-aineista. Ei siinä sinänsä mitään väärää ole – ei buffetin tarvitsekaan olla Michelin-ravintola – mutta minulle ruoka on aika olennainen osa matkustamista.

En halua vain syödä. Haluan syödä hyvin. Ja ennen kaikkea haluan syödä paikassa, jossa on tunnelmaa.

Hotellin ravintolassa, johon pitäisi mahduttaa kerralla ehkä pari sataa ihmistä, ei vain oikein ole samaa viehätystä kuin pienessä, persoonallisessa ravintolassa.

Minusta lomalla on paljon mukavampaa istua pienellä terassilla, katsella kadulla kulkevia ihmisiä ja ihmetellä ympäröivää elämää kuin jonottaa buffetissa viimeisen katkaravun perässä.

Paikallisten palveluiden käyttäminen on minulle muutenkin tärkeää. Jos matkustan jonnekin, haluan käyttää paikallisia ravintoloita, kahviloita, kauppoja ja muita palveluita.

All inclusive -hotellit ovat usein suuria ketjuja, jolloin iso osa rahasta päätyy luonnollisesti hotellin ja ketjun kautta muualle. Toki hotellit tarjoavat samalla paljon työpaikkoja paikallisille, joten asia ei ole ihan mustavalkoinen.

Silti itse valitsen mieluummin pelkän majoituksen ja käytän rahani hotellin ulkopuolella.

Ja oikeastaan yksi lomapäivän parhaista hetkistä on juuri se: Missä tänään syödään?

Espanjalaisessa lomailussa tämä on melkein oma suunnittelulajinsa. Ensin päätetään ravintola ja sitten mietitään, mitä muuta päivän aikana tehdään.

Kuulostaa ehkä hieman nurinkuriselta, mutta minusta se on aivan erinomainen tapa suunnitella lomaa.

Olenko sitten ylipäätään löhöilyloman vai aktiivisen loman kannattaja?

No, vastaus ei ehkä yllätä. Aktiiviloman. En nimittäin oikein osaa olla tekemättä mitään.

Tai siis osaan. Mutta en kovin pitkään.

Pari tuntia rannalla tai altaalla on ihan mukavaa. Voin lukea kirjaa, uida ja ottaa aurinkoa siinä missä muutkin. Mutta jos pitäisi maata samassa aurinkotuolissa päivästä toiseen, alkaisi kyllä aika nopeasti ahdistaa.

Jossain vaiheessa alkaisin väkisinkin miettiä, että mitähän löytyy tuon kukkulan päältä? Ja sen jälkeen onkin enää ajan kysymys, koska olen jo laittanut kengät jalkaan ja lähtenyt tutkimaan.

Enkä edes koe olevani mikään erityisen aktiivinen lomailija. En todellakaan halua lähteä lomalle suorittamaan. En halua aikatauluttaa jokaista päivää täyteen nähtävyyksiä, retkiä, museoita ja urheilusuorituksia. Lomalla pitää ehdottomasti myös olla.

Mutta minulle oleminen tarkoittaa enemmän sitä, että saan itse päättää, mitä teen ja milloin teen. Ei sitä, että makaan viikon samassa paikassa.

Esimerkiksi kaupunkilomalla voin kävellä vaikka koko päivän. Saatan lähteä aamulla torille, kävellä siitä toiseen kaupunginosaan, pysähtyä kahville, jatkaa taas matkaa ja päätyä illalla johonkin aivan muualle kuin olin aamulla ajatellut. Matkan varrella voin piipahtaa museossa tai kirkossa, jos sattuu kiinnostamaan. Tai sitten en.

Mitään ei ole pakko tehdä, mutta kaikkea voi tehdä. Ja sama pätee rantalomaan.

Tykkään kyllä rantalomista. Tykkään lämmöstä, merestä, uimisesta ja siitä, että voi kulkea kevyissä vaatteissa koko päivän. Mutta minulle täydellinen rantalomapäivä ei ole se, että olen aamukymmenestä iltakuuteen hotellin altaalla tai rannalla.

Mieluummin lähden aamulla rannalle, käyn uimassa ja makaan hetken auringossa. Sitten suihkuun, lounaalle johonkin kivaan paikkaan ja iltapäivällä vaikka tutustumaan johonkin pieneen kylään tai kaupunkiin. Auringonlasku ehkä rantahietikolla ja sitten johonkin illalliselle. Ja ehkä illallisen jälkeen vielä kävelylle ja sitten nukkumaan. Ja seuraavana päivänä voidaan tehdä jotain aivan muuta.

Mutta on tärkeää tehdä ero aktiiviloman ja suorittamisen välillä. En nimittäin missään nimessä halua suorittaa lomaani. Haluan kokea sen.

Minulle matkustamisessa on aina ollut tärkeää nähdä, millaista elämä kohteessa oikeasti on. Haluan nähdä tavallisia asuinalueita. Käydä tavallisessa supermarketissa. Istua paikallisessa baarissa ja katsella ihmisiä. Haluan tietää, mitä ihmiset syövät, milloin he syövät, missä he käyvät ja millaista heidän arkensa on.

Ehkä tämä johtuu osittain siitäkin, että olen itse asunut niin pitkään matkailualueilla. Sen myötä matkailu on ehkä muuttanut merkitystään.

Ehkäpä myös juuri siksi, minun on hirveän vaikea viettää koko lomaa hotellin sisällä.

Ehkä olen siis lomailijana vähän huono esimerkki. En halua suorittaa, mutta en myöskään osaa maata paikallani. En kaipaa aamusta iltaan ohjelmaa, mutta en halua myöskään viettää koko päivää hotellin altaalla.

Haluan hyvää ruokaa, mutta en halua syödä joka ateriaa samassa buffetissa. Haluan rannalle, mutta haluan myös nähdä, mitä rannan takana on.

Haluan levätä, mutta haluan myös kävellä, löytää, ihmetellä ja eksyä.

Ja ehkä juuri siksi minun täydellinen lomani ei olekaan mikään tarkasti suunniteltu konsepti. Se on vähän sitä sun tätä.

Ja ehkä juuri siksi minun täydellinen lomani ei olekaan mikään tarkasti suunniteltu konsepti. Se on vähän sitä sun tätä. Varhaisaamun liikuntahetki, jotain sellaista mitä kroppa milloinkin kaipaa. Rauhallinen aamupala. Vähän uintia ja rannalla makaamista. Hyvä lounas. Ehkä päiväunet altaalla varjon alla. Pieni kylä, jonne ei alun perin ollut edes tarkoitus mennä. Kahvi jossain pienellä terassilla. Paikallinen supermarket. Auringonlasku. Illalla hyvä ravintola ja sen päätteeksi ehkä iltakävely. Jonain päivinä iisimmin, jonain päivinä joku aktiviteetti tai retki.

Sopivasti kaikkea.

Siinä on minun – tai oikeastaan meidän perheemme – täydellisen loman anatomia. Olen aika onnekas, että koko perhe nauttii näistä samoista asioista.

Keskiviikkona 12. elokuuta 2026 taivas tarjosi Espanjalle jotakin todella poikkeuksellista. Aurinko pimeni kesken elokuun iltaa, valo katosi hetkeksi ja ympäröivä maisema sai oudon, hämärän sävyn.

Täällä saatiin kokea auringonpimennys, täydellinen sellainen.

Auringonpimennys syntyy, kun kuu kulkee maan ja auringon väliin ja peittää auringon kiekon.

Aurinko on halkaisijaltaan noin 400 kertaa kuuta suurempi, mutta se on myös noin 400 kertaa kauempana maasta. Siksi ne näyttävät taivaalla lähes samankokoisilta. Mutta joskus kuu pystyy peittämään auringon kokonaan – juuri näin tapahtui 12. elokuuta.

Täydellinen auringonpimennys on harvinainen ilmiö. Toki auringonpimennyksiä tapahtuu maapallolla vuosittain useita, mutta täydellinen pimennys näkyy aina vain hyvin kapealla alueella. Suurimmassa osassa maailmaa sama pimennys näkyy vain osittaisena – jos sitäkään.

Espanjan kannalta tämän päivän tapahtuma oli erityinen siksi, että Iberian niemimaalla ei ollut nähty täydellistä auringonpimennystä sitten vuoden 1912. Edellisestä oli siis kulunut 114 vuotta.

Ei siis ihme, että tämä ilmiö sai paljon huomioita osakseen ja paljon ihmisiä liikkeelle. Tuntui vähän siltä, että mediassa ei muusta puhuttukaan viimeisten viikkojen aikana.

Ihmisiä matkusti eri puolilta maata kohti pimennysvyöhykettä, hotellit olivat täyteen buukattuja jo monta viikkoa (ehkä jopa kuukautta) sitten. Sattuihan pimennys sopivasti elokuulle, joka on maan epävirallinen lomakuukausi eli monilla oli mahdollisuus lähteä ihmettelemään pimennystä oman alueen ulkopuolelle.

Täydellisen pimennyksen vyöhyke oli kapea, joten jos omasta kotikaupungista näkyi vain osittainen pimennys, moni päätti yksinkertaisesti lähteä sinne, missä kuu peittäisi auringon kokonaan. Yhden minuutin takia oltiin valmiita matkustamaan pitkiäkin matkoja.

Viranomaiset arvioivat, että pimennys aiheuttaisi jopa satojatuhansia ylimääräisiä automatkoja. Pelkästään Madridin alueella puhuttiin noin 500 000 ylimääräisestä liikkumisesta. Monissa paikoissa tiet olivatkin tukossa jo puolilta päivin.

Meidän ei onneksi tarvinut lähteä minnekään sillä meidän kotiseutu kuului alueeseen, jossa pimennys oli täydellinen. Piti vain valita, että mikä paikoista olisi paras mahdollinen tapahtuman seuraamiseen.

Puoliso kävi tarkistamassa pari näköalapaikkaa, lähipellot ja jopa talomme katon etukäteen – lopulta päädyimme monen muun kyläläisen tavoin läheiselle näköalapaikalle, jossa olemme ennenkin käyneet ihailemassa auringonlaskua. Paikka olikin loistava valinta.

Olimme paikalla jo hyvissä ajoin – mukana oli kylmälaukussa juotavaa sekä pikkupurtavaa ja mukavan odottelun takasivat tuolit ja aurinkovarjo. Lämpötila täällä nimittäin illan tunteina on vielä pitkälti yli 35 astetta eli auringossa odottelu ei ole mitään mukavaa puuhaa.

Pimennys osui myöhäiseen iltapäivään ja alkuiltaan, jolloin aurinko on jo lähellä läntistä horisonttia. Osittainen pimennys alkoi meidän kylässämme klo 19:36:25, täydellinen alkoi klo 20:31:39 ja se päättyi 20:32:23. Koko pimennys päätyi auringon laskuun n. klo 21:12.

Auringonpimennys ei näkynyt koko maassa eikä kaikkialla täydellisenä. Täällä meidän Madridin pohjoispuolella sijaitsevassa kylässämme pimennys oli täydellinen.

Pimennyksen täydellinen vaihe vaihteli paljon paikasta riippuen. Joissakin paikoissa sitä kesti vain muutamia kymmeniä sekunteja, kun taas pisimmillään Espanjassa täydellisyys kesti lähes kaksi minuuttia. Esimerkiksi Burgosin seudulla kuu peitti auringon kokonaan noin minuutin ja 44 sekunnin ajan.

Vaikka täydellinen vaihe kesti meidän seudulla vain vajaan minuutin, kokemus oli kaiken odottamisen arovinen. Täydellisen pimennyksen aikana tapahtuu jotakin hyvin erikoista: päivä muuttuu hetkeksi yöksi.

Tuo oli itse asiassa koko pimennyksen huikein kokemus. Se, kuinka nopeasti valon määrä putosi. Ensin maisema alkoi näyttää erilaiselta ja sitten valo vain katosi. Tunnelma oli todella erikoinen – ei muistuttanut ollenkaan tavallista iltaa. Hetken ajan tuntui kuin kello olisi ollut paljon enemmän kuin mitä se oikeasti oli.

Ja sitten kaikki oli taas ohi.

Jos tämän päivän pimennys tuntui erityiseltä, kannattaa katsoa myös seuraavien vuosien kalenteriin. Espanjassa on nimittäin alkamassa todella poikkeuksellinen kolmen auringonpimennyksen jakso.

Tämän päivän täydellisen pimennyksen jälkeen tulee 2. elokuuta 2027 toinen täydellinen auringonpimennys. Sen täydellisyysvyöhyke kulkee Espanjan eteläosan kautta ja esimerkiksi Cádiz, Málaga, Ceuta ja Melilla ovat mukana. Ceutassa täydellinen vaihe kestää peräti noin 4 minuuttia ja 48 sekuntia.

Ensi vuoden pimennys ei näy meillä Madridissa mutta tässä jo suunnittelimme, että ehkä ensi elokuussa pitää suunnata puolison veljen luokse Malagaan niin voimme ihailla seuraavaa täydellistä auringonpimennystä.

Sen jälkeen, 26. tammikuuta 2028, vuorossa on vielä rengasmainen auringonpimennys. Siinä kuu ei peitä aurinkoa aivan kokonaan, vaan auringon ympärille jää näkyviin kirkas rengas. Sen pitäisi näkyä myös täällä Madridissa mutta koska ajankohta on tammikuu niin silloin ei kelien puolesta ole kuitenkaan täyttä varmuutta näkyvyydestä.

Kolme pimennystä kolmena peräkkäisenä vuonna on aika ainutlaatuinen tilanne. Ja näistä kannattaa ehkä nauttia sillä sen jälkeen täydellistä auringonpimennystä ei Espanjasta nähdäkään ihan hetkeen. Seuraavaa joudutaan odottamaan vuoteen 2053 ja siinä vaiheessa itselläkin on ikää jo 77 vuotta – jos sinne asti päästään…

Nämä ovat siis niitä elämän pieni juttuja, joita on mahtavaa päästä kokemaan. Ja kaiken lisäksi tuosta ei tarvinut edes maksaa mitään. Ja mikä parasta, samainen yö, tarjosi vielä toisenkin ainutlaatuisen elämyksen – Perseidien meteoriparven.

Perseidit ovat vuosittain elokuussa näkyviä tähdenlentoja, jotka syntyvät, kun m aa kulkee Swift–Tuttle-komeetan jättämän hiukkasvanan läpi. Pienet hiukkaset syöksyvät ilmakehään suurella nopeudella ja palavat siellä – ja me näemme ne yötaivaalla tähdenlentoina.

Tänä vuonna ajoitus oli erityisen hyvä, sillä kuu oli pimennyspäivänä käytännössä uudenkuun vaiheessa. Kirkas kuutamo ei siis ollut häiritsemässä Perseidien katselua.

Aika hyvä ohjelma yhdelle elokuun illalle. Jäi vähän sellainen olo, että jotain todella erityistä tuli nähtyä ja koettua. Ja toivottavasti ensi vuoden elokuussa pääsemme kokemaan vielä tuon ainutlaatuisen elämyksen uudelleen ja silloin mahdollisesti jopa mereltä käsin, purjeveneen kyydissä…

Olen huomannut, että yksi asia ei tunnu Espanjassa muuttuvan, vaikka maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti: ruokapöydän ääreen kokoonnutaan yhdessä. Täällä kaikki tärkeät hetket tuntuvat liittyvän ruokaan. Onnistumisia juhlitaan syömällä, surua jaetaan syömällä ja sukulaisia tavataan syömällä. Joskus tuntuu siltä, että vaikka taivas putoaisi niskaan, espanjalainen levittäisi ensin pöytäliinan, nostaisi ruoan pöytään ja sanoisi: ”Syödään ensin yhdessä.”

Toki aina se ei tarkoita koko perhettä eikä joka päivä pitkää kolmen ruokalajin lounasta, mutta yhteinen ateria on monelle edelleen tärkeä osa arkea. Arki-iltaisin se voi olla päivän ainoa hetki, jolloin kaikki ovat vihdoin kotona. Silloin istutaan saman pöydän ääreen – jopa perheen teinit. Viikonloppuisin seuraan liittyvät usein myös isovanhemmat tai muuta sukua.

Samaan aikaan Suomessa kuulee yhä useammin, että jokainen syö silloin, kun omiin aikatauluihinsa parhaiten sopii. Yksi nappaa lautasensa jo neljältä, toinen seitsemältä ja kolmas vasta iltayhdeksältä. Seurana voi olla puhelin, tabletti tai televisio – joskus ehkä kaikki kolme yhtä aikaa.

Kumpikaan tapa ei tietenkään ole oikea tai väärä, mutta ne kertovat paljon siitä, millaista arkea elämme ja ehkä myös siitä, mitä pidämme tärkeänä.

Espanjassa yhteisillä aterioilla on pitkät perinteet. Pöytään ei istuta vain syömään, vaan viettämään aikaa yhdessä. Siinä ehditään vaihtaa päivän kuulumiset, kommentoida naapureiden tekemisiä, ratkaista jalkapallojoukkueen kokoonpano ja viimeisen ottelun käänteet – ennen kuin jälkiruoka on edes ehtinyt pöytään.

Suomalainen on jo syönyt, tiskannut ja istahtanut sohvalle iltauutisten ääreen, kun espanjalainen vasta kaataa vierustoverille vettä ja kysyy: ”No, mitäs kuuluu?”.

Päivissä täällä ei tietenkään ole yhtään enempää tunteja kuin Suomessa. Työpäivät venyvät, lapsilla on harrastuksia ja läksyjä, ja monella lapsella on vielä illalla englannin tunnit akatemiassa. Silti yhteiselle illalliselle löytyy aikaa. Se vain syödään hieman myöhemmin – usein vasta yhdeksän tai kymmenen aikaan illalla. Siinä vaiheessa moni suomalainen on jo vaihtanut pyjaman päälle.

Se, mikä minua myös ilahduttaa, on se, että ruokapöydässä katseet ovat useammin toisissa ihmisissä kuin puhelimen näytössä. Toki poikkeuksiakin löytyy – kyllä espanjalaisetkin osaavat kännykkäänsä selata – mutta ruokapöydässä se tuntuu olevan paljon harvinaisempaa kuin Suomessa.

Puolisoni perheessä yhdessä syöminen on ollut aina itsestäänselvyys. Ruokapöydän ääreen kokoonnuttiin päivittäin, ja sama tapa on kulkenut mukana aikuisuuteen asti. Tätä tapaa haluamme vaalia myös omassa perheessämme. Pyrimme syömään yhdessä aina, kun se vain on mahdollista. Puolison vuorotyö tekee siitä välillä haastavaa, sillä töitä on usein iltaisin ja viikonloppuisinkin. Emme kuitenkaan tavoittele täydellisyyttä. Jos yhteinen illallinen ei onnistu, syömme yhdessä vaikka lounaan tai aamiaisen. Tärkeintä ei ole, mikä ateria on kyseessä, vaan se, että päivän aikana löytyy edes yksi yhteinen hetki saman pöydän äärestä.

Aina kun olemme kaikki kotona, syömme yhdessä. Siitä on tullut meille tapa – ja sellainen tapa, josta en haluaisi luopua. En tiedä, onko yhdessä syöminen se asia, jonka lapseni aikuisena ensimmäisenä muistaa omasta lapsuudestaan. Toivon kuitenkin, että hän muistaa sen tunteen, kun istuimme pöydän ääressä perheenä keskustelemassa ja syömässä.

Ja ehkä jonain päivänä hän haluaa jatkaa samaa perinnettä myös omassa perheessään.

Miksi yhdessä syöminen on sitten niin tärkeää?

Yksi ensimmäisistä asioista, joka tulee mieleeni, on terveellinen syöminen. Yhteisen ruokapöydän ääressä vanhemmat näkevät paremmin, mitä lapsi syö ja kuinka paljon. Silloin vihannekset eivät päädy yhtä helposti huomaamatta roskikseen eikä lämmin ruoka vaihdu muutamaan voileipään tai välipalaan. Toki näin voi käydä joskus kenelle tahansa, mutta yhteinen ateria antaa aivan erilaisen mahdollisuuden ohjata ja kannustaa terveellisiin ruokailutottumuksiin.

Ruokailutottumukset opitaan pitkälti jo lapsuudessa. Siksi sillä, millaisia tapoja kotona omaksutaan, voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Jos lapsi oppii syömään säännöllisesti, maistamaan monipuolisesti erilaisia ruokia ja pitämään yhteistä ateriaa luontevana osana arkea, nämä tavat kulkevat usein mukana myös aikuisuuteen.

Mutta ehkä yhdessä syömisessä ei olekaan lopulta tärkeintä se, mitä lautasella on. Vielä tärkeämpää on se, mitä ruokapöydän ääressä tapahtuu. Siellä kerrotaan päivän kuulumiset, jutellaan koulusta ja töistä, nauretaan, joskus myös väitellään ja ratkotaan murheita. Ainakin meillä juuri ruokapöytä on usein se paikka, jossa kuulee ensimmäisenä, mitä kunkin päivään on kuulunut. Jos lapsella on jokin asia mielen päällä, se tulee usein esille juuri silloin, kun kenelläkään ei ole kiire minnekään.

Ehkä juuri siksi ruokapöydän ääressä keskustelemista olisi hyvä opetella myös koulussa. Suomalainen kouluruokailu on monella tavalla hieno järjestelmä, josta voidaan olla ylpeitä. Silti olen joskus miettinyt, jääkö ruokailun sosiaalinen merkitys liian vähälle, kun tavoitteena on, että ruokailu sujuu ripeästi ja ruokasalissa säilyy rauha. Ruokarauhaa toki tarvitaan, mutta samalla ruokapöytä voisi olla myös paikka harjoitella keskustelua, toisten kuuntelemista ja hyviä pöytätapoja.

En usko, että yhdessä syöminen ratkaisee kaikkia nykyajan ongelmia. Mutta uskon, että yksi yhteinen ateria päivässä voi olla yllättävän suuri asia. Se on pieni hetki arjessa, mutta samalla sijoitus koko perheen hyvinvointiin.

Syödäänkö teillä joka päivä yhdessä?

Elokuu Espanjassa on joka vuosi samanlainen näytelmä. Sisämaan kaupungit hiljenevät, toimistojen valot sammuvat, lähikahvila sulkee ovensa. Aukiot ja puistot ammottavat tyhjyyttään iltasella – vielä heinäkuussa ne olivat täynnä ihmisiä ja elämää. Nyt kaikki ovat kadonneet. Madrid on lomalla.

Monen liikkeen ovessa lukee Cerrado por vacaciones – suljettu loman ajaksi. Ja ne, jotka ovat avoinna, toimivat tavallista pienemmällä henkilökunnalla.

Muutoksen huomaa myös liikenteessä. Ruuhkat katoavat lähes kokonaan, ja jopa keskustan yleensä niin vilkkailta kaduilta löytyy vapaita parkkipaikkoja. Metrossakin tunnelma on toinen. Siellä, missä normaalisti seisotaan olkapää kiinni olkapäässä, löytyy nyt istumapaikka ilman pienintäkään vaivaa.

Espanjalaisille elokuu on edelleen vuoden tärkein lomakuukausi. Vaikka työelämä on muuttunut ja osa ihmisistä jakaa lomansa useampaan osaan, suuri osa työntekijöistä pitää edelleen pitkän kesälomansa juuri elokuussa. Ja sen todellakin huomaa.

Madridissa elokuun hiljaisuus tuntuu lähes epätodelliselta – tuntuu siltä kuin joku olisi painanut kaupungin kuukauden kestävälle tauolle. Kaupunkiin jäävät lähinnä ne, jotka eivät syystä tai toisesta ole päässeet lähtemään – töiden, rahatilanteen tai jonkin muun syyn vuoksi. Jopa uutisissa haastatellaan ihmisiä kysyen: ”Miksi jäitte Madridiin?” Aivan kuin kesän ja loman viettäminen kotona olisi täysin mahdoton ajatus.

Monelle suomalaiselle onnistunut loma voi hyvinkin tarkoittaa sitä, ettei tarvitse mennä yhtään mihinkään ja loman voi viettää täysin onnistuneesti kotinurkissa. Espanjassa ajatus on usein aivan toinen.

Monelle espanjalaiselle loma tarkoittaa ennen kaikkea lähtemistä pois kotoa. Siksi osa on valmis ottamaan jopa lainaa kesälomansa rahoittamiseksi – yhä useampi rahoittaa kesälomansa lainalla. Lomaa varten otettavien kulutusluottojen määrä on yli kaksinkertaistunut viimeisen vuosikymmenen aikana, ja tyypillinen lainasumma on noin 3 000 euroa. Tilastojen mukaan jopa 17 % väestöstä rahoittaa lomanvieton lainalla. Kotoa on päästävä pois, maksoi mitä maksoi.

Toki on ymmärrettävää, että sisämaan kaupungeista halutaan pois. Iso osa esim. madridilaisista asuu kerrostaloissa eikä loman viettäminen neljän seinän sisällä välttämättä tunnu houkuttelevalta. Etenkin kun kaikilla ei todellakaan ole ilmastointia kodeissaan. Ulkonakaan ei voi olla, koska sielläkin on liian kuuma ja kaupungin uima-altaille ei yksinkertaisesti mahdu koko Madrid.

Espanjassa helteet tekevät elämästä kesällä varsin raskaan. Erityisesti täällä sisämaassa lämpötila voi nousta 40 asteeseen viikkokausiksi, jopa pariksi kuukaudeksi. Ei siis ole ihme, että rannalle halutaan päästä. Tai vuorille. Tai johonkin, missä pystyy olemaan ulkona muutenkin kuin klo 22 ja 08 välillä.

Johonkin on siis päästävä lomalla. Ja tästä syystä Madrid hiljenee elokuussa.

Tilastojen mukaan valtaosa espanjalaisten kesälomamatkoista tehdään kuitenkin maan sisällä. Rannikko vetää puoleensa vuodesta toiseen. Suosituimpia kohteita ovat erityisesti Andalusian rannikko, Valencian alue, Katalonian Välimeren rannikko sekä Galician ja Asturian pohjoisrannikot. Myös Baleaarit – erityisesti Mallorca ja Menorca – ovat suosittuja niiden keskuudessa, jotka haluavat viettää lomansa saarilla.

Toinen hyvin tyypillinen vaihtoehto on palata omaan puebloon. Monella espanjalaisella on vanhempien tai isovanhempien kotikylä, jossa vietetään ainakin osa kesästä. Moneisti useita viikkoja.

Kyse ei siis välttämättä ole ole mistään all inclusive -hotellilomasta. Espanjalaisille riittää usein muutaman tunnin ajomatka rannalle tai sukulaisten luo. Tärkeintä on päästä pois arjesta.

Ulkomaanmatkat ovat toki kasvattaneet suosiota viime vuosina, ja esimerkiksi Portugali, Ranska, Italia sekä muut Euroopan kohteet kiinnostavat yhä enemmän. Silti kotimaanmatkailu dominoi edelleen kesälomaa.

Ehkä kyse on myös paljon kulttuurista. Espanjassa perheellä ja suvulla on valtavan suuri merkitys. Kesä on aikaa tavata sukulaisia, isovanhempia ja serkkuja. Monelle matka ei olekaan lomamatka vaan perinne, joka on toistunut lapsuudesta asti.

Ymmärrän siis täysin, miksi niin moni espanjalainen pakkaa autonsa ja suuntaa pois kaupungista heti loman alkaessa.

Silti huomaan joka elokuu ajattelevani myös toisin. Elokuinen Madrid näyttää mielestäni parhaat puolensa – kuumuudesta huolimatta. Moniin paikkoihin pääsee nimittäin ilman jonottamista, auton saa pysäköityä vaivatta lähes minne tahansa, ei ole ruuhkia teillä ja keskustassa voi kävellä rauhassa ilman jatkuvaa ihmisvirtaa. Ravintoloihin, joihin normaalisti pitää tehdä varaus hyvissä ajoin, pääsee jopa samana päivänä.

Ehkä juuri siksi viihdyn täällä myös elokuussa. Kun suuri osa madridilaisista suuntaa lomalle, minä saan nauttia vähän toisenlaisesta Madridista – kaupungista, jonka rauhallisempaa puolta harva koskaan näkee.

Ehkä siinä onkin elokuisen Madridin pieni salaisuus: joskus paras aika olla täällä on juuri silloin, kun kaikki muut ovat lähteneet.

Tuntuu melkein uskomattomalta, että olemme asuneet Madridissa jo neljä vuotta. Aika on mennyt käsittämättömän nopeasti. Toisaalta tuntuu kuin olisimme muuttaneet tänne vasta eilen, mutta toisaalta taas siltä kuin Madrid olisi ollut kotimme aina.

Jos joku olisi viisi vuotta sitten sanonut, että asuisimme nyt Madridissa, en olisi varmasti uskonut häntä. Silti täällä olemme – ja näin neljä vuotta myöhemmin voin sanoa, että muutto oli yksi parhaista päätöksistä, joita olemme perheenä tehneet. Hauskinta on ehkä se, ettei muutto ollut pitkän suunnittelun tulos, vaan kaikki tapahtui lopulta yllättävän nopeasti.

Madrid oli meille toki tuttu kaupunki. Puolisoni on täältä kotoisin, ja olimme käyneet täällä lukuisia kertoja myös tyttären kanssa. Silti emme koskaan varsinaisesti ajatelleet, että tästä kaupungista tulisi joskus kotimme. Olimme kyllä puolison kanssa puhuneet, että joskus olisi mukava lähteä Kanarialta ja muuttaa mantereelle. Ne olivat kuitenkin vain ajatuksia ja haaveita – eivät konkreettisia suunnitelmia.

Kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain täysin odottamatonta.

Myimme kotimme Gran Canarialta, vaikka asunto ei ollut edes myynnissä emmekä olleet vakavasti harkinneet sen myymistä. Olimme hetken aivan äimän käkinä. Mitä nyt? Etsimmekö uuden kodin Kanarialta vai olisiko sittenkin aika suurelle elämänmuutokselle?

Päätimme tarttua jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Sitten asiat alkoivat loksahdella paikoilleen lähes uskomattomalla tavalla. Puolison työkaveri Madridista halusi palata takaisin Kanarialle ja etsi vapaaehtoista vaihtamaan työpaikkoja. Vaihto onnistui, ja yhtäkkiä päätös olikin tehty – me muuttaisimme Madridiin.

Kaikki tapahtui todella nopeasti. Myimme kotimme toukokuussa, ja sen piti olla tyhjillään jo heinäkuussa. Madridissa meillä ei kuitenkaan ollut vielä mitään valmiina, eikä asunnon etsiminen Kanarialta käsin ollut helppoa. Kesäkuun puolivälissä lensimme viikonlopuksi Madridiin katsomaan asuntoja. Kävimme kuudessa näytössä, ja onneksi juuri se viimeinen tuntui heti oikealta. Teimme tarjouksen, joka hyväksyttiin, ja lopulliset kauppakirjat allekirjoitettiin syyskuun alussa. Saman viikonlopun aikana löysimme myös tyttärellemme koulun. Palaset loksahtivat yksi toisensa jälkeen paikoilleen.

Kanarian koti myytiin lähes kaikkine tavaroineen. Huonekalut, televisiot ja suuri osa sisustuksesta jäivät uusille omistajille. Mukaan pakkasimme vain henkilökohtaiset tavaramme, jotka muuttofirma kuljetti Madridiin varastoon odottamaan. Kun saimme syyskuussa uuden kotimme avaimet, tavarat toimitettiin perille ja uusi elämä saattoi alkaa.

Kun katson kaikkea nyt neljän vuoden jälkeen, ihmettelen edelleen, miten uskalsimme tehdä niin suuren päätöksen niin nopeasti. Ehkä juuri siksi se onnistui. Jos olisimme jääneet punnitsemaan asiaa vuodeksi tai kahdeksi, olisimme saattaneet jäädä Kanarialle vain siksi, että muutos olisi tuntunut liian suurelta.

Vaikka kaikki tapahtui vauhdilla, teimme hyviä päätöksiä. Olemme viihtyneet Madridissa erinomaisesti emmekä kaipaa takaisin asumaan Kanarialle, vaikka sielläkin oli aikanaan hyvä elää. Tuntuu, että kaikella on oma aikansa. Kanariansaaret olivat meille oikea paikka silloin – Madrid on oikea paikka nyt.

Moni ajatteli etukäteen, että muutto leppoisalta Kanarialta miljoonakaupunki Madridiin olisi meille valtava kulttuurishokki. Ovathan nämä kaksi paikkaa täysin erilaisia. Me kuitenkin kotiuduimme yllättävän nopeasti.

Uskon, että yksi tärkeimmistä syistä oli se, että ostimme heti oman kodin. Se loi tunteen pysyvyydestä alusta asti. Myös asuinalueen valinta onnistui loistavasti. Emme joudu arjessa kärsimään niistä asioista, joilla meitä ennen muuttoa peloteltiin: loputtomista ruuhkista, kaoottisesta liikenteestä ja jatkuvasta kiireestä. Toki niitäkin Madridissa on, mutta meidän arkemme ei pyöri niiden ympärillä.

Myös tyttärellemme koulun valinta osui nappiin. Kanariallakin koulu oli hyvä, mutta akateemisella tasolla ero nykyiseen kouluun oli suuri. Ensimmäinen vuosi vaati paljon työtä, jotta hän saavutti oman tasonsa. Koulu on yhä edelleen vaativa, mutta samalla se on tarjonnut hänelle valtavasti mahdollisuuksia. Kaikkein iloisimpia olemme kuitenkin siitä, että hän on saanut ympärilleen upean ystäväpiirin. Se on ehkä tärkein asia, jonka vanhempi voi lapselleen toivoa.

Tyttäremme tulevaisuuden kannalta Madrid tarjoaa myös paljon enemmän mahdollisuuksia. Täällä voi opiskella lähes mitä tahansa, ja vaihtoehtoja on runsaasti. Vaikka opiskelupaikka löytyisikin muualta Espanjasta tai ulkomailta, Madridista käsin maailma on huomattavasti lähempänä kuin Kanariansaarilta.

Kun mietin näitä neljää vuotta, huomaan, että Madrid ei ole meille enää vain kaupunki, johon muutimme. Siitä on tullut koti. Sellainen paikka, jossa arki tuntuu omalta ja jossa elämä on löytänyt oman rytminsä.

En tiedä, asumme täällä loppuelämämme. Sitä ei kukaan voi ennustaa. Mutta jos joku kysyisi minulta tänään, tekisinkö saman päätöksen uudelleen, vastaukseni olisi yksinkertainen:

Kyllä, tekisin.