Madridin Miia -espanjalais-suomalaisen perheen elämää

Suomalaiselle koti on yleensä paljon enemmän kuin vain paikka, jossa nukutaan. Se on paikka, jossa vietetään vapaa-aikaa, kutsutaan ystäviä kylään, sisustetaan, remontoidaan ja ennen kaikkea ollaan. Tästä syystä kodista halutaan yleensä tehdä viihtyisä, toimiva ja omannäköinen, ja sen eteen ollaan usein valmiita käyttämään paljon aikaa ja rahaa.

Monelle suomalaiselle koti on paikka, jossa vietetään suurin osa vapaa-ajasta. Joskus tuntuu, että koko elämä voi tapahtua neljän seinän sisällä – ja se on ihan tarkoituskin.

Espanjassa suhde kotiin on monella tavalla erilainen. Kyse ei ole siitä, että koti olisi espanjalaisille vähemmän tärkeä, vaan siitä, että sen merkitys ja rooli arjessa ovat erilaisia.

Suuri osa espanjalaisten sosiaalisesta elämästä tapahtuu nimittäin kodin ulkopuolella. Ilmasto mahdollistaa sen, että ihmiset viettävät paljon aikaa kaupungilla, terasseilla, kahviloissa, ravintoloissa ja puistoissa. Monilla työpäivät ja työmatkat vievät suuren osan päivästä, ja sosiaalinen elämä jatkuu usein vielä iltaan. Välillä tuntuu, että kotona käydään lähinnä vaihtamassa vaatteet ja nukkumassa.

Myös ystäviä tavataan usein kodin ulkopuolella. Suomessa ”tuu kahville” tarkoittaa yleensä sohvaa ja villasukkia, Espanjassa se tarkoittaa monesti baarin terassia ja jotain pientä naposteltavaa.

Toki koti on koti myös espanjalaisille, mutta erityisesti suurkaupungeissa se tuntuu olevan monelle ennen kaikkea käytännöllinen tukikohta muun elämän keskellä.

Suomessa moni odottaa viikonloppua ennen kaikkea siksi, että saa olla rauhassa kotona, rentoutua sohvalla, katsoa elokuvia tai tehdä pieniä kotihommia – tai olla tekemättä yhtään mitään. Ajatus vapaapäivästä ilman suunnitelmia voi tuntua suorastaan ylelliseltä.

Espanjassa viikonloppuisin lähdetään sen sijaan usein liikkeelle. Aamupäivällä tavataan ystäviä kahvilla, syödään lounas ravintolassa, iltapäivällä kävellään kaupungilla tai puistossa ja illalla syödään yhdessä, ehkäpä jälleen kerran jossain ravintolassa tai terassilla.

Kotona vietetään toki aikaa, mutta koko päivän viettäminen sisällä voi tuntua monesta hukatulta mahdollisuudelta. Jos ulkona on hyvä sää ja kaupunki täynnä elämää, miksi ihmeessä jäisi kotiin?

Koti, perhe ja itsenäistyminen

Erityisesti Espanjan suurissa kaupungeissa asunnot ovat usein melko kompakteja, ja kerrostaloasuminen on tavallista. Jokainen neliö on otettu yleensä hyötykäyttöön. On aivan tavallista, että sisarukset jakavat makuuhuoneen vielä teini-iässäkin – eikä kukaan näytä traumatisoituneen tästä pysyvästi.

Tilankäyttö on usein käytännöllistä ja perhe-elämä tiivistä. Henkilökohtaisen tilan tarve ja ajatus siitä, että jokaisella lapsella pitäisi olla oma huone, eivät välttämättä ole samalla tavalla itsestäänselvyyksiä kuin Suomessa.

Myös nuorten suhde kotiin on erilainen. Espanjassa muutetaan pois vanhempien luota huomattavasti myöhemmin kuin Suomessa. Eurostatin vuoden 2025 tilastojen mukaan espanjalaiset muuttavat pois vanhempiensa luota keskimäärin noin 30-vuotiaina, kun Suomessa vastaava ikä on noin 21 vuotta.

Monelle espanjalaiselle 18-vuotiaalle omilleen muuttaminen ei siis ole samanlainen itsenäistymisen merkkipaalu kuin Suomessa.

Tähän vaikuttavat korkeat asumiskustannukset, nuorten epävarmat työmarkkinat ja palkkataso. Mutta kyse ei ole vain rahasta. Espanjassa ei myöskään ajatella samalla tavalla, että aikuisen lapsen pitäisi nopeasti muuttaa omilleen. Perhe-elämä on monissa perheissä tiivistä, ja vanhempien kanssa asuminen on täysin normaali elämänvaihe – ei mikään väliaikainen epäonnistuminen.

Ja rehellisesti sanottuna: jos kotona on hyvä ruoka valmiina ja pyykit ilmestyvät kaappiin pestyinä ja silitettyinä, moni ei ehkä pidä kiirettä muuttamisen kanssa.

Vaikka nuori lopulta muuttaisi omaan kotiin, vanhempien koti säilyy usein tärkeänä paikkana vielä aikuisenakin. Perheet tapaavat säännöllisesti, sunnuntailounaat vanhempien luona ovat monissa perheissä tavallisia, ja isovanhemmat osallistuvat aktiivisesti lasten ja lastenlasten arkeen.

Espanjassa vanhempien koti ei välttämättä ole paikka, josta lähdetään lopullisesti pois. Se säilyy koko elämän ajan tärkeänä tukikohtana ja perheen kokoontumispaikkana.

Koti kertoo asukkaastaan – vai kertooko?

Suomessa koti kertoo usein paljon asukkaastaan. Sisustukseen, remontointiin ja kodin viihtyisyyteen panostetaan, ja aiheesta voidaan keskustella lähes loputtomiin. Joskus tuntuu, että sohvatyynyjen sävykin on ihan validi puheenaihe.

Ystävälle voi kertoa vaihtaneensa verhot, ja siitä saadaan kokonainen keskustelu aikaiseksi. Koska samalla vaihtoon menivät myös matto ja sohvan sisustustyynyt.

Oman kokemukseni mukaan Espanjassa kodin sisustamiseen suhtaudutaan usein hieman käytännöllisemmin. Toki täälläkin on ihmisiä, joille sisustaminen on intohimo, mutta omassa espanjalaisessa tuttavapiirissäni siitä ainakin puhutaan vähemmän kuin Suomessa.

Anoppi saattaa mainita, että kohta on talvi ja matot pitää taas tuoda varastosta. Siihen keskustelu sisustuksesta sitten jääkin.

Suomessa tuntuu, että kodista halutaan tehdä jatkuvasti viihtyisämpi ja omannäköisempi. Remonttia saatetaan tehdä ihan vain siksi, että keittiö kaipaa päivitystä, seinän väri kyllästyttää tai olohuoneeseen halutaan vähän uudenlaista ilmettä. Espanjassa remontoidaan kun on pakko.

Espanjassa kodin ei välttämättä tarvitse olla täydellinen tai sisustuksen jatkuvasti ajan tasalla. Tärkeintä on, että asunto toimii arjessa. Kaiken ei tarvitse olla viimeisteltyä, eikä jokaista nurkkaa tarvitse laittaa uusiksi vain siksi, että siihen olisi mahdollisuus.

Kun sopiva koti löytyy, siitä pidetään kiinni

Espanjassa asuntoa ei myöskään aina vaihdeta yhtä herkästi kuin Suomessa. Kun sopiva koti on löytynyt, siinä saatetaan asua vuosikymmeniä, joskus jopa koko loppuelämä. Monesti koti näyttää edelleen lähes samalta kuin 30 vuotta sitten, jolloin se ostettiin.

Tähän vaikuttavat sekä kulttuuriset että käytännön syyt. Omistusasuminen on Espanjassa yleistä, ja asunnon ostamiseen ja myymiseen liittyvät kulut ovat korkeat. Asuntoa ei siis kannata vaihtaa ihan huvin vuoksi muutaman vuoden välein.

Myös vuokramarkkinat ovat monilla alueilla kireät, eikä sopivan vuokra-asunnon löytäminen ole aina helppoa. Lisäksi monet haluavat pysyä lähellä perhettään, ystäviään ja tuttua elinympäristöään, joten muutto toiselle paikkakunnalle työn perässä ei ole kaikille itsestäänselvä ratkaisu.

Toki myös Suomessa moni asuu samassa kodissa vuosikymmeniä, ja Espanjassakin muutetaan elämäntilanteiden mukaan. Silti täällä tuntuu usein korostuvan ajatus siitä, että koti on pitkäaikainen paikka, johon juurrutaan ja jonka ympärille oma elämä rakentuu.

Mitä koti oikeastaan merkitsee?

Suomessa koti symboloi usein itsenäisyyttä ja omaa rauhaa – paikkaa, jossa ovet voi sulkea ja maailma jää ulkopuolelle. Koti on oma tila, jossa saa olla rauhassa, tehdä asioita omalla tavallaan ja kerätä voimia arjen keskellä.

Espanjassa koti liittyy omien kokemusteni mukaan vahvemmin perheeseen ja läheisiin ihmissuhteisiin. Vanhempien koti säilyy tärkeänä paikkana vielä silloinkin, kun lapset ovat jo aikuisia ja heillä on omat kodit. Perhe kokoontuu yhteen yhä uudelleen, ja koti toimii paikkana, johon palataan.

En silti usko, että koti olisi suomalaisille vain oman rauhan tyyssija tai espanjalaisille pelkkä tukikohta. Kummassakin maassa koti on paikka, johon liittyy muistoja, ihmisiä ja turvallisuuden tunnetta. Ero on ehkä enemmän siinä, millainen rooli kodilla on muussa elämässä.

Olen asunut aikuiselämästäni yli puolet Espanjassa, mutta yksi asia ei ole muuttunut: koti on minulle edelleen todella tärkeä. Ehkä jopa tärkeämpi kuin monelle espanjalaiselle tuttavalleni. Myös puolisoni ajattelee samalla tavalla, joten olemme aina panostaneet paljon kotiimme.

Meille koti ei ole vain paikka, jossa nukutaan ja säilytetään tavaroita. Siellä vietetään paljon aikaa, ja siksi sen pitää tuntua hyvältä. Kodin pitää olla viihtyisä, siellä pitää olla hyvä fiilis ja ennen kaikkea sen pitää olla meidän näköisemme ja oloisemme. Sellainen paikka, johon on mukava tulla takaisin ja jossa viihdytään myös silloin, kun ei ole mitään erityistä tekemistä.

Ehkä juuri siksi kodin viihtyisyyteen panostaminen on meille niin luontevaa. Kyse ei ole siitä, että kodin pitäisi näyttää joltain tietyltä tai olla jatkuvasti viimeisen päälle laitettu. Tärkeintä on, että se tuntuu omalta.

Ehkä koti onkin lopulta paljon enemmän tunne kuin paikka. Se on paikka, jossa voi hengähtää, olla oma itsensä ja tuntea olevansa juuri siellä, missä haluaa olla.

Kulttuuri varmasti vaikuttaa siihen, miten koti nähdään ja millaisen roolin se saa elämässämme mutta lopulta jokaisella meistä on oma käsityksensä siitä, mitä koti merkitsee.

Joka maassa on aina niitä omia juttuja, jotka ovat siellä täysin normaaleja mutta muualla saattavat tuntua hyvinkin erikoisilta. Ja mitä pidempään jossain paikassa asuu, sitä vähemmän niitä enää huomaa. Ne vain muuttuvat osaksi normaalia arkea – kunnes joku muu huomauttaa niistä.

Täällä Espanjassa on esim. normaalia, että

Afilador kiertää kaduilla

Veitsenteroittaja eli afilador kiertää edelleen asuinalueilla ja ilmoittaa tulostaan perinteisellä huilumaisella äänellä. Samalla megafonista kuuluu kuulutus: ”Afilador, en la puerta de su casa” eli veitsenteroittaja kotiovellasi.

Hänellä kulkevat välineet mukana, joten teroitus onnistuu näppärästi kotosalla eikä sitä varten tarvitse lähteä minnekään. Rehellisesti en edes tiedä, mihin pitäisi lähteä, jos jotain pitäisi teroittaa. Onneksi siis tulevat kotiovelle.

Suomessa ei taida olla edes veitsenteroittajia — tai ainakaan sellaisia, jotka kiertäisivät pitkin asuinalueita ilmoittaen megafonilla palveluksestaan.

Chatarrero kerää romua kaduilta
Toinen naapurustossa kiertävä tuttu näky on chatarrero eli romunkerääjä, joka kerää metallia, kodinkoneita ja muuta romua.

Ja jälleen kerran auton megafoni ilmoittaa äänekkäästi, jotta ihmiset tietävät romunkerääjän olevan naapurustossa. “¡Se aproxima el chatarrero! ¡Recogiendo toda clase de chatarra! ¡Lavadoras, cocinas, neveras, bicicletas, hierro, motos, calentadores, baterías, radiadores…!” Ääni, joka kantautuu kodin sisälle vaikka ikkunat olisivat suljettuina.

Mutta toisaalta niin näppärää, kun pitää päästä jostain metalliromusta eroon eikä ehdi / jaksa /pysty lähteä kierrätyskeskukseen sitä varten.

Kodinhoitaja silittää, siivoaa, laittaa ruokaa ja huolehtii kodista
Espanjassa on varsin tavallista, että perheellä on kotona empleada de hogar, kodinhoitaja, joka käy kotona useamman kerran viikossa. Monissa kodeissa jopa päivittäin. Hän ei välttämättä tule pelkästään siivoamaan, vaan tehtäviin voi kuulua myös pyykin silittäminen, ruoanlaitto, lastenhoito tai muut kodin askareet.

Joissakin kodeissa työntekijä voi myös olla interna, eli hän asuu työnantajan kodissa.

Suomessa säännöllisesti kotona käyvä kodinhoitaja on paljon harvinaisempi ja helposti mielletään ylellisyydeksi. Joillakin saattaa käydä maksettu siivouspalvelu kerran kuukaudessa mutta se, että joku tulisi kolme kertaa viikossa hoitamaan kotiaskareita, on jo harvinaisempaa. Saatikka että kotona olisi joka päivä joku hoitamassa kotiaskareita.

Täällä Espanjassa tällainen palveluiden ulkoistaminen on melko tavallista. Kotona käyvä kodinhoitaja, siivooja, puutarhuri, lastenhoitaja tai vaikka henkilö, joka auttaa lasten koulutehtävissä, ei ole mitenkään poikkeuksellinen asia. Eikä siihen tarvitse olla mikään megarikas, sillä tällaisia palveluita käyttävät myös monet keskiluokkaiset perheet.

Edes julkinen koulu ei ole täysin maksuton Julkinen kouluopetus on Espanjassa maksutonta, mutta kouluun liittyvistä tarvikkeista ja palveluista voi silti tulla vanhemmille kuluja. Käytännöt vaihtelevat paljon koulun ja autonomisen alueen mukaan.

Lukuvuoden alussa tulee koululta lista, jossa on lueteltuna kaikki tarvittavat materiaalit: koulutarvikkeiden (kynät, kumit, viivottimet, vihot, värikynät) lisäksi vanhemmilta saatetaan pyytää jopa keittiöpaperia, kosteuspyyhkeitä tai vessapaperia. Joskus listalla voi myös olla vaikkapa muovailuvahaa ja kopiopaperia. Mitkä tahansa materiaalit eivät käy vaan kaikki on tarkkaan määritelty – kynät, kumit ja vihkot pitää olla juuri tietynlaisia.

Ruokailu on kouluissa aina lisämaksullinen palvelu – oli sitten kyseessä julkinen koulu tai yksityiskoulu. Maksu vaihtelee alueittain ja kouluittain – se voi olla melkeinpä mitä tahansa 100-300 € välillä. Me maksamme tyttären kouluruoasta 250 € kuukaudessa, sisältäen lounaan + välipalan (sämpylä tai hedelmä).

Kouluruokailu tapahtuu julkisissa kouluissa yleensä koulupäivän jälkeen. Tämä tarkoittaa sitä, että alakouluikäiset syövät yleensä klo 13.30-14.00 aikoihin. Julkisen puolen yläkouluissa ja lukioissa ei yleensä ole edes ruokailua tarjolla. Yksityiskouluissa ruokailu on yleensä koulupäivän aikana.

Klo 14 ei ole ”iltapäivän kahvitauko” vaan lounasaika.
Espanjassa ei oikeastaan tule kuuloonkaan, että lounasta syötäisiin suomalaisittain yhdeltätoista. Jopa pienet lapset syövät koulussa yleensä vasta puolenpäivän jälkeen. Espanjalainen lounas sijoittuu tavallisesti noin klo 14 tienoille. Meidän yläkouluikäisellä tyttärellä on koulussa lounastauko klo 14:30-15:30.

Ruokailuun käytetään paljon aikaa, lounasta ei ole tarkoitus hotkaista kymmenessä minuutissa. Hyvä jos edes puolessa tunnissa.

Työpäivän lounastauko voi olla suomalaisesta näkökulmasta hämmästyttävän pitkä, jopa pari tuntia. Eikä ole mitenkään harvinaista, että työpaikan lounaalla nautitaan myös lasi tai pari viiniä ruokailun kera.

Päivällinen todella myöhään
Espanjassa illallinen syödään myös myöhään, yleensä klo 21-22 aikoihin. Kesällä tai viikonloppuna vielä myöhempikin syöminen on aivan tavallista. Suomessa klo 21 ollaan monissa lapsiperheissä jo nukkumassa.

Lapset ovat ravintolassa myöhään illalla.
Klo 22 alkava ravintolaillallinen ei tarkoita, että lapset jätetään kotiin. Lapset ovat usein mukana myös myöhään alkavilla illallisilla ravintoloissa eikä siinä ole mitään erikoista. Lähibaari on monille kuin koko perheen olohuone – siellä voi olla vauvoja, lapsia, teinejä, isovanhempia ja koira – kaikki samaan aikaan. Ja kukaan ei katso kelloa miettien, että eikö lasten pitäisi jo olla kotona.

Suomalaisesta näkökulmasta näky voi tuntua erikoiselta. Suomessa, jos lapsiperhe menee ravintolaan kymmeneltä illalla, se todennäköisesti herättää ihmettelyä ja outoja katseita. Joka paikkaan ei pääse enää edes sisälle. Espanjassa kellonaika ei itsessään ole erityinen syy pitää lapsia poissa.

Ravintolassa alkaa yhtäkkiä ilmaiskonsertti Ei ole mitenkään erikoista, että kesken aterian joku alkaa yhtäkkiä laulaa flamencoa täydellä tunteella, sydämensä kyllyydestä. Lauluun yhtyvät pian rytmikkäät taputukset, joku kaivaa esiin kitaran ja kohta joku jo tanssii. Ja pian kuuluu jostain nurkasta: ¡Olé! Kaikki tämä voi tapahtua aivan spontaanisti, ilman että kukaan on suunnitellut mitään etukäteen.

Suomalaisesta näkökulmasta tilanne voisi olla aika hämmentävä. Kuvittele, että Suomessa olet ravintolassa syömässä ja viereisestä pöydästä joku yhtäkkiä alkaa laulaa – saatikka tanssia. En edes pysty kuvittelemaan moista tilannetta 😉

Espanjassa tällainen spontaani musiikki ja tanssi ei ainakaan sopivassa paikassa ole mitenkään kummallista.

Naapurit ja tuntemattomat ihmiset voivat olla hyvin suoria
Esimerkiksi lapselle voidaan huomauttaa kadulla, jos tämä tekee jotain sopimatonta, tai kaupassa tuntematon voi kommentoida jotakin hyvin suoraan. Eikä kukaan tästä ota mitenkään itseensä tai huutele asiaa sosiaalisessa mediassa. Ajatus siitä, että ”koko kylä kasvattaa lasta”, näkyy edelleen monissa tilanteissa.

Sama suoruus näkyy myös siinä, miten helposti ihmiset voivat kommentoida toisten elämää, ulkonäköä tai jopa koskettaa toista ihmistä. Esimerkiksi raskaana olevan vatsaa saatetaan silittää tai koskettaa ihan ventovieraan toimesta. Suomalaiselle tällainen on aika iso henkilökohtaisen tilan ylitys – tai ainakin itselleni oli – mutta täällä se voi olla täysin vilpitön ja hyväntahtoinen tapa osoittaa kiinnostusta ja onnitella tulevaa äitiä.

Suomessa tuntemattomalle ihmiselle ei yleensä tulisi mieleenkään mennä kommentoimaan tämän ulkonäköä, lapsen käytöstä tai raskautta – saati koskettaa tämän vatsaa. Espanjassa kynnys voi olla huomattavasti matalampi.

Asioita hoidetaan edelleen paperilla ja henkilökohtaisesti
Vaikka digitalisaatio on edennyt paljon, Espanjassa voi edelleen tulla vastaan tilanne, jossa asia vaatii lomakkeen, kopion henkilötodistuksesta, allekirjoituksen, leiman, lomakkeen kopion ja käynnin toimistolla. Voi myös käydä niin, että samaa asiaa voi mennä hoitamaan henkilökohtaisesti kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla saat lapun, toisella leiman ja kolmannella joku huomaa, että tarvitaan vielä yksi paperi.

Kaupan myyjä pakkaa ostokset puolestasi.
Ainakin monissa perinteisissä liikkeissä palvelu on paljon henkilökohtaisempaa kuin suomalaisessa supermarketissa. Meidän kylän kaupassa kassantyöntekijä punnitsee hedelmät ja vihannekset kassalla ja pakkaa jopa ostoksesi suoraan kassiin.

Aikaisemmin oli jopa ihan yleistä, että kaupassa hedelmät ja vihannekset piti pyytää erikseen työntekijältä eli niihin ei saanut itse edes koskea. Nykyään tästä ollaan ainakin isommissa kaupoissa jo sentään luovuttu.

Ja sitten näihin vain tottuu.

Moni näistä asioista ei tunnu täällä enää mitenkään erikoiselta. Kunnes joku tulee käymään ja ihmettelee jotain aivan tavallista. Ja sitä tajuaa taas itsekin, että ai niin – eihän tämä olekaan ihan normaalia kaikkialla.

Jatketaan edelleen samalla teemalla, sillä asuntomarkkinat ovat tällä hetkellä todella kuuma peruna.

Nyt nimittäin kävi niin, että hallitus toi tänään 6.10. uudelleen pöytään asuntolainsäädännön muutokset, jotka parlamentti oli vain muutamaa päivää aikaisemmin äänestyksessä hylännyt.

Tuon äänestyksen jälkeen Pedro Sánchez ilmoitti ennenaikaisista vaaleista ja parlamentti hajotettiin. Mutta nyt hallitus on kuitenkin tuonut käytännössä samat asuntotoimet uudelleen voimaan ministerineuvoston päätöksellä. Niitä ei siis tällä kertaa viety normaalin täysistunnon kautta, vaan ne hyväksyttiin ns. takaportin kautta. Toki lopullinen kohtalo on vielä sen verran auki, että asetukset pitää hyväksyä Diputación Permanenten äänestyksessä, mutta todennäköisesti ne menevät siellä läpi.

Espanjassa kaikki on mahdollista.

Mitä nämä muutokset sitten käytännössä tarkoittavat?

No, esimerkiksi sitä, että jos olet vuokranantaja ja haluat lopettaa asuntosi vuokrasopimuksen, se on jatkossa huomattavasti vaikeampaa. Jos vuokralainen on asunut asunnossasi vähintään 5 vuotta, niin sopimuksen jatkumisesta tulee huomattavasti vahvempi lähtökohta.

Jos vuokranantaja kieltäytyy jatkamasta sopimusta, hänelle voi tulla velvollisuus maksaa vuokralaiselle korvaus, joka vastaa 12 kuukauden vuokraa. Vuokranantajan irtisanomisilmoituksen ennakkoaika nousee myös 6 kuukauteen. Myös taloudellisesti haavoittuvaisen vuokralaisen häätösuojaa parannetaan eli homma voi mennä vaikkapa näin:

Sinulla on asunto, jonka olet vuokrannut 1200 eurolla kuukaudessa. Vuokralainen lakkaa maksamasta vuokraa ja kuuden kuukauden aikana rästejä on kertynyt 7200 euroa. Vuokranantaja aloittaa häätöprosessin, mutta jos vuokralainen todetaan lain tarkoittamalla tavalla haavoittuvaksi (esim. lapsiperhe, iäkäs, sairas, vähätuloinen) eikä hänellä ole vaihtoehtoista asuntoa, prosessi voidaan keskeyttää.

Jos viranomainen ei järjestä määräajassa vaihtoehtoista asuntoa, häätöprosessi voi siis jäädä keskeytetyksi. Tietyissä tapauksissa vuokranantajalle voidaan maksaa myös korvausta menetetyistä vuokrista, mutta asunnon takaisin saaminen voi silti viivästyä huomattavasti.

Mutta mitä nämä uudet kiemurat sitten tarkoittavat jo ennestään vaikeille asuntomarkkinoille? Tuleeko vuokra-asuntoja nyt sitten markkinoille enemmän?

Hallituksen tarkoitus on tietysti lisätä tarjontaa ja tehdä asumisesta edullisempaa. Mutta tässä on yksi aika ilmeinen ongelma. Jos olet vuokranantaja ja lainsäädäntö tekee asunnon takaisin saamisesta entistä vaikeampaa, vuokrasopimuksen päättämisestä hankalampaa ja häätöprosessista entistä raskaampaa, niin kuinkahan moni miettii tämän jälkeen, että joo, tämähän kuulostaa hyvältä sijoitukselta, laitetaan asunto pitkäaikaiseen vuokraukseen. Veikkaisin, että aika harva.

Todennäköisesti käy juuri päinvastoin eli moni siirtää asuntonsa pois pitkäaikaisilta vuokramarkkinoilta. Asunto laitetaan ehkä myyntiin (koska hinnat ovat tällä hetkellä huipussaan), se saatetaan myös siirtää esim. määräaikaiseen vuokraukseen tai sille keksitään jotain muuta käyttöä. Ja jos näin käy riittävän monen asunnon kohdalla, vuokra-asuntojen tarjonta vähenee entisestään.

Tässä onkin asuntomarkkinoiden ikuinen ongelma. Vuokralaista voidaan suojella monella tavalla, mutta jossain vaiheessa pitää myös miettiä, kuka ne vuokra-asunnot markkinoille tuo.

Koska vaikka kuinka säädellään vuokria ja vahvistetaan vuokralaisen asemaa, se ei itsessään synnytä yhtään uutta asuntoa. Päinvastoin. Jos sääntely tekee vuokraamisesta omistajalle liian epävarmaa, se voi pahimmillaan vähentää tarjontaa juuri silloin kun asuntoja tarvittaisiin kaikkein eniten.

Ja Espanjassa niitä tarvitaan. Paljon.

Lopulta koko ongelma palautuu edelleen samaan asiaan kuin ensimmäisessä osassa: asuntoja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi.

Hallitus yrittää nyt ratkaista ongelmaa useasta suunnasta. Vuokralaisia suojataan, vuokrankorotuksia rajoitetaan, häätöjä vaikeutetaan ja samalla luvataan lisää rahaa kohtuuhintaisten asuntojen rakentamiseen. Kaikki nämä voivat kuulostaa yksittäisinä toimenpiteinä ihan järkeviltä. Mutta jos uusia asuntoja ei synny tarpeeksi nopeasti, ongelman ydin ei katoa mihinkään.

Ja tässä tullaan siihen ehkä kaikkein vaikeimpaan kysymykseen: kuka Espanjaan rakentaa ne puuttuvat asunnot?

Rakentaminen ei nimittäin ole mitään pikatoimintaa. Pitää löytää tontti, saada kaavat läpi, hakea luvat, löytää rakennuttaja, saada rahoitus ja lopulta vielä rakentaa koko asunto. Siihen voi mennä vuosia. Samaan aikaan väestö kasvaa nyt todella nopeasti ja uusia kotitalouksia syntyy jatkuvasti. Eli asuntoja pitäisi rakentaa samaan aikaan sekä tämän päivän että huomisen kysyntään.

Edellisen asuntokriisin seurauksena rakennusala kuitenkin kutistui rajusti, eikä alan kapasiteetti ole palautunut entiselle tasolle. Samaan aikaan rakentamisen kustannukset ovat myös nousseet merkittävästi. Eikä työntekijöitäkään tahdo löytyä tarpeeksi.

Eli vaikka hallitus päättäisi tänään, että Espanjaan pitää rakentaa seuraavat 500 000 asuntoa, ne eivät ilmestyisi markkinoille ensi kuussa. Eivätkä edes ensi vuonna.

Ja jos tarjonta ei pysy perässä, käy juuri niin kuin Espanjassa on nyt käynyt: hinnat nousevat, vuokrat nousevat ja yhä suurempi osa ihmisistä putoaa omistusasuntomarkkinoiden ulkopuolelle.

Jos rakennuttaminen on kallista ja asuntojen myyntihinta karkaa tavallisen espanjalaisen ulottumattomiin, pelkkä asuntojen määrän lisääminen ei vielä ratkaise kohtuuhintaisen asumisen ongelmaa. Tarvitaan asuntoja, joita ihmisillä on myös varaa ostaa tai vuokrata.

Tässä kohtaa keskustelu menee helposti siihen, että valtio rakentaa lisää kohtuuhintaisia asuntoja. Ja varmasti niitäkin tarvitaan. Mutta Espanjan kokoisessa maassa on aika vaikea ratkaista näin valtavaa asuntopulaa pelkästään julkisella rahalla.

Sosiaalinen asuntotuotanto voi auttaa osaa ihmisistä, mutta sekään ei ratkaise sitä perusongelmaa, että Espanjassa tarvitaan yksinkertaisesti paljon enemmän asuntoja – ja erityisesti sellaisia asuntoja, joihin tavallisilla palkoilla olisi varaa.

Eikä ns. sosiaalinen asuntotuotanto ole sekään niin yksinkertainen ratkaisu kuin “rakennetaan kaupungin asuntoja ja annetaan niitä ihmisille halvalla”.

Vuokrien maksamatta jättäminen näissä sosiaalisissa vuokra-asunnoissa ei nimittäin ole mikään pikkujuttu. Vaikka sosiaalisten asuntojen vuokrat ovat jo valmiiksi pieniä ja ne pyritään suhteuttamaan asukkaan tuloihin niin siitä huolimatta merkittävä osa vuokrista jää maksamatta jatkuvasti. Ja lopulta jonkun pitää maksaa myös se lasku. Kaupungin näkökulmasta asunto ei siis ole pelkästään rakennus, joka annetaan tarvitsevalle halvalla vuokralle. Se pitää rakentaa, rahoittaa, huoltaa ja korjata – ja samalla pitää varautua siihen, että kaikkia vuokria ei saada koskaan perittyä.

Vaikka Espanjan valtiolla pintapuolisesti katsottuna menee ihan hyvin, niin ei sitä rahaa ole täällä yhtään ylimääräistä, että sitä voitaisiin hulvattomasti joka puolelle jaella.

Eli lopulta tässäkin tullaan samaan kysymykseen: kuka maksaa?

Jos valtio rakentaa asuntoja, joku maksaa rakentamisen. Jos kaupunki vuokraa niitä alle markkinahinnan, joku maksaa erotuksen. Jos vuokria jää maksamatta, joku maksaa senkin. Ja jos samaan aikaan pitäisi vielä rakentaa satojatuhansia uusia asuntoja, niin lasku alkaa olla aika nopeasti melkoinen.

Ja sitten on vielä tämä välimalli eli erilaiset säännöstellyt asunnot, kuten VPO:t ja VPP:t. Näitä on nyt tarkoitus tuoda markkinoille lisää, ja ajatus on sinänsä ihan järkevä: asunto rakennetaan yksityisen tai julkisen toimijan toimesta, mutta sen myynti- tai vuokrahinnalle asetetaan katto. Ostajalle asunto on siis halvempi kuin vastaava asunto vapailta markkinoilta, mutta valtio tai kaupunki ei kuitenkaan maksa koko lystiä.

Näissäkin on kuitenkin omat ehtonsa. Asuntoa ei voi vain mennä ostamaan kuka tahansa, vaan ostajalle asetetaan esimerkiksi tulorajoja. Myös asunnon hinta on säännöstelty ja asunnon käyttötarkoitukseen liittyy rajoituksia.

Eli tässäkin on vähän sama ongelma kuin sosiaalisissa asunnoissa: asuntoja kyllä voidaan tehdä halvemmalla, mutta niitä ei voida tehdä rajattomasti. Ja jos asuntoja on vähemmän kuin niille olisi halukkaita ostajia, niin halvemman hinnan ympärille syntyy aika helposti oma pieni kilpailunsa.

Lisäksi pitää muistaa, että vaikka VPO tai VPP olisi markkinahintaa halvempi, se ei tarkoita sitä, että se olisi halpa. Jos asunto maksaa edelleen satojatuhansia euroja, ostajan pitää saada siihen lainaa ja löytyä myös sitä kuuluisaa omaa rahaa. Ja juuri tässä tullaan taas samaan ongelmaan: jos tavallinen palkansaaja ei pysty saamaan riittävästi lainaa tai säästämään tarvittavaa omarahoitusosuutta, ei asunto muutu hänelle yhtäkkiä saavutettavaksi vain siksi, että sen hinta on säännöstelty.

Eli VPO ei ole mikään taikatemppu. Se voi auttaa tekemään osan uusista asunnoista tavallista edullisemmiksi, mutta samalla tarvitaan edelleen riittävästi asuntoja, riittävästi rakentamista ja ihmisiä, joilla on varaa ostaa ne.

Ja tässä Espanjan asuntomarkkinoiden ongelma taas tiivistyy aika hyvin: asunto voi olla halvempi kuin markkinahinta, mutta jos ihmisellä ei silti ole varaa ostaa sitä, ei ongelma ole oikeastaan ratkaistu.

Ja samaan aikaan vapailta markkinoilta oman asunnon ostaminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Asuntojen hinnat ovat nousseet niin paljon, että tavallisen palkansaajan on yhä vaikeampi päästä omistusasuntoon kiinni. Eikä ongelma ole pelkästään siinä, että pitäisi löytää rahat itse asuntoon. Pankki pitää ensin vakuuttaa siitä, että lainaa kannattaa antaa, ja käytännössä ostajalla pitää olla myös omia säästöjä ja vaadittavat omarahoitusosuudet ovat jopa 20 % luokkaa.

Eli jos olet nuori, yksinasuva tai muuten pienituloinen ja haluaisit ostaa ensimmäisen oman asunnon, yhtälö alkaa olla aika hankala. Asunto maksaa paljon, lainaa ei välttämättä saa niin paljon kuin tarvitsisi ja samalla pitäisi olla vielä säästössä rahaa kaupantekoa varten. Ja jos maksat samaan aikaan korkeaa vuokraa, säästäminen siihen käsirahaan ei varsinaisesti nopeudu. Varsinkaan nykyisillä palkoilla.

Tässä syntyy aika ikävä kierre. Omaa asuntoa ei pysty ostamaan, joten asutaan vuokralla. Vuokraan menee iso osa tuloista, joten säästöön jää vähemmän rahaa. Kun säästöjä ei kerry tarpeeksi, omaa asuntoa ei edelleenkään pysty ostamaan. Ja sitten vuokrataan taas.

Jokaisessa maassa on siis omat ongelmansa ja erikoisuutensa, mitä tulee asuntomarkkinoihin.

Ja mitä enemmän tätä koko soppaa katsoo, sitä vaikeampi on keksiä yhtä yksittäistä ratkaisua. Vuokralaisia pitäisi suojella, mutta vuokranantajille pitäisi samalla olla riittävästi kannustimia tuoda asuntoja vuokramarkkinoille. Asuntoja pitäisi rakentaa lisää, mutta rakennuttajille pitäisi tehdä rakentamisesta taloudellisesti järkevää. Sosiaalisia asuntoja tarvitaan, mutta niitä ei voida rakentaa loputtomasti veronmaksajien piikkiin. Ja VPO- ja VPP-asuntoja voidaan tuoda markkinoille, mutta niihinkin tarvitaan lopulta ostajia, joilla on riittävästi tuloja ja säästöjä.

Eli lopulta palaamme taas siihen samaan kysymykseen, josta koko tämä juttu alkoi: Espanjassa on liian vähän asuntoja suhteessa siihen, kuinka moni niitä tarvitsee. Tai Espanjassa on jo liikaa ihmisiä.

Espanjassa puhutaan juuri nyt asunnoista enemmän kuin ehkä koskaan.

Madridin Puerta del Solille on noussut asuntokriisiä vastustavien telttaleiri ja mielenosoitukset ovat vallanneet keskusta-alueet. Myös muissa isoissa kaupungeissa on ollut samanlaista liikehdintää. Perinteinen media tuntuu unohtaneen Ceutan kriisin ja kaikki muutkin kriisit, koska nyt puhutaan Maricarmenista, asunnoista ja pahoista asuntosijoittajista.

Kaiken taustalla on pitkään jatkunut asuntokriisi sekä hallituksen kaksi asumiseen liittyvää lakipakettia, jotka kaatuivat parlamentissa perjantaina. Ja asuntokriisin taustalla on ennen kaikkea hyvin yksinkertainen ongelma: asuntoja ei ole riittävästi suhteessa kysyntään, ja sen seurauksena asuntojen sekä vuokrien hinnat ovat nousseet nopeasti.

Ongelma, joka on ollut olemassa jo pitkään, kymmisen vuotta, mutta joka on koko ajan pahempi.

Espanjan käytettyjen asuntojen keskihinta nousi elokuussa 2026 vuodentakaiseen 12,5 prosenttia ja oli 2 924 euroa neliömetriltä. Madridissa hintataso oli syyskuussa 6 458 euroa neliömetriltä. Hinnat jatkavat nousuaan käytännössä koko Espanjassa.

Vuokralla tilanne ei ole sen helpompi. Espanjassa vuokrien keskihinta oli syyskuussa 15,1 euroa neliömetriltä kuukaudessa, eli 5,6 prosenttia enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Madridissa vastaava luku oli 21,6 euroa.

Mutta miten tähän tilanteeseen ollaan tultu sillä edellisen asuntokriisin aikoina (1996-2008) ongelma oli täysin päinvastainen. Silloin rakennettiin liikaa, asuntojen arvo romahti eivät asunnot menneet kaupaksi. Miten siis 15 vuodessa ollaan tultu siihen, että nyt niistä asunnoista on taas pulaa?

No, ei tarvitse katsoa kuin Espanjan väkilukukäyrää, joka selittää tilannetta aika paljon. Maan väkiluku ja kotitalouksien määrä ovat kasvaneet voimakasta tahtia. Taustalla on monia tekijöitä ja yhtenä merkittävänä on voimakas maahanmuutto. Kaikki haluavat Espanjaan. Ja kun samaan aikaan asuntoja ei ole rakennettu riittävästi, niin on selvää että ongelmia on luvassa.

Tässä on kuitenkin tärkeä täsmennys: ongelma ei ole se, etteikö Espanjassa tällä hetkellä rakennettaisi. Päinvastoin – monilla alueilla tuntuu siltä, että minne tahansa meneekin, kaikkialla on uusia rakennustyömaita ja asuinalueita rakenteilla. Ongelma on siinä, että rakentaminen ei yksinkertaisesti pysy kysynnän perässä. Asuntoja rakennetaan paljon, mutta uusia kotitalouksia syntyy vielä enemmän. Kyse ei siis ole siitä, ettei Espanjassa rakennettaisi, vaan siitä, ettei rakenneta riittävästi suhteessa väestön, kotitalouksien ja kysynnän kasvuun.

Banco de España arvioi, että vuosina 2021–2025 Espanjaan kertyi lähes 750 000 asunnon vaje, kun uusien kotitalouksien määrä kasvoi selvästi nopeammin kuin uusia asuntoja valmistui. Noiden vuosien aikana maan väkiluku kasvoi kahdella miljoonalla. Pelkästään vuonna 2025 syntyi noin 240 000 uutta kotitaloutta, mutta valmistui vain noin 92 000 asuntoa.

Eli kysyntä on jo pitkään kasvanut paljon nopeammin kuin tarjonta.

Ja sitten tulee se kolikon toinen puoli. Ongelmana ei ole vain asuntojen hinnat vaan myös se, että palkat eivät ole nousseet samassa tahdissa. Asunnon ostaminen on koko ajan kalliimpaa, lainan saamiseksi pitää olla merkittävä käsiraha säästettynä (n. 20%) ja kun samaan aikaan elämisen kustannukset nousevat koko ajan niin säästäminen käy yhä vaikeammaksi.

Omalta osaltaan ongelmaa lisää myös se, että suuri osa uusista tulijoista työllistyy matalapalkka-aloille, jolloin heillä ei ole käytännössä juuri mahdollisuuksia päästä kiinni omistusasuntoon. Eli vuokra-asuntojen kysyntä kasvaa kasvamistaan ja tämä taas nostaa hintoja koska asuntoja ei ole riittävästi tarjolla.

Toki lyhytaikainen ja määräaikainen vuokraaminen on myös muuttanut osaltaan markkinoita, tietyillä alueilla Airbnb:n vaikutukset ovat varmasti nähtävillä. Esimerkiksi Idealista-asuntosivuston tilastossa alquiler de temporada -asuntojen tarjonta muodosti jo 29 prosenttia kaikesta palvelussa olevasta vuokratarjonnasta.

Osa vuokranantajista on siirtänyt asuntojaan pois normaaleilta pitkäaikaisilta vuokramarkkinoilta, koska nykyinen lainsäädäntö koetaan vuokranantajan kannalta epävarmaksi ja vuokralaista vahvasti suojaavaksi. Lyhytaikaisilla markkinoilla riskit ovat pienempiä ja tulot ehkä myös parempia.

Ja kun tähän lisätään Espanjaan suuntautuvan matkailun jatkuva kasvu, ulkomaiset varakkaat ostajat, asuntosijoittajat, lyhytaikaiset vuokraukset ja se, että Madridin, Barcelonan ja muiden suosittujen kaupunkien asuntotarjonta on rajallinen, soppa alkaa olla aika valmis.

Viime päivien protestit saivat oman symbolinsa, kun 87-vuotias Maricarmen Abascal häädettiin Madridin parhaimmalla alueella sijaitsevasta asunnostaan. Hän oli asunut samassa asunnossa 71 vuotta ja maksanut niin sanottua renta antigua -vuokraa, joka oli jäänyt vuosikymmenten aikana noin 500 euroon kuukaudessa kuluineen. Tuo summa on yli 1000 euroa vähemmän kuin mitä alueella tällä hetkellä maksetaan keskimäärin samankokoisista asunnoista.

Tässä tapauksessa kuvio on kuitenkin hieman monimutkaisempi kuin median esittämä “vanha nainen häädettiin kodistaan”.

Asunnon alkuperäinen vuokrasopimus oli nimittäin Maricarmenin isän nimissä ja tehty vuonna 1956. Sopimus siirtyi myöhemmin ensin hänen äidilleen ja hänen kuoltuaan asuntoa jäi asuttamaan vain lapseton Maricarmen. Vuokralaki kuitenkin rajoittaa sitä, kuinka monta kertaa tällainen vanha vuokrasopimus voidaan siirtää perheenjäsenelle ja Maricarmenin tapauksessa nämä siirrot olivat tulleet täyteen.

Asunnon vuonna 2018 ostanut sijoittaja halusi nyt nostaa vuokran normaalimmalle tasolle. Maricarmen ei kuitenkaan pystynyt tällaista vuokraa maksamaan, ja asia päätyi siis lopulta oikeuteen ja häätöön.

Ja tästähän syntyi melkoinen mediasirkus. Maricarmenista tuli asuntokriisin symboli, Puerta del Solille syntyi telttaleiri ja mielenosoitukset lähtivät leviämään muualle Espanjaan.

Mutta lopulta tässäkin tarinassa tuli vielä yksi käänne. Madridin kaupungin asuntosijoitusyhtiö ryhtyi tilanteen välittäjäksi ja lopulta asunnon omistaja suostui tekemään Maricarmenin kanssa uuden vuokrasopimuksen, jossa vuokra sidottiin Maricarmenin tuloihin (max. 1/3 tuloista) eli noin 500 euroon kuukaudessa.

Miksi omistaja tähän lopulta suostui, vaikka oikeus oli jo ratkaissut asian hänen hyväkseen? Sitä ei julkisuudessa ole sen tarkemmin avattu.

Mutta Maricarmen pääsi siis takaisin kotiinsa. Mutta protestit eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Koska Maricarmen ei oikeastaan ollut koko ongelma. Hänestä vain tuli sen kasvot. Tapaus nosti jo valmiiksi kyteneen asuntokeskustelun aivan uudelle tasolle. Telttakylät ja mielenosoittajat jatkavat siis edelleen Solin aukiolla. Ilmeisesti tässä kaupungissa on nyt muutakin tekemistä kuin käydä töissä ja maksaa vuokraa.

Eikä tämä saaga päättynyt vielä tähän… Myös hallitus lähti tähän sirkukseen mukaan ja vetäisi ennätysajassa parit uudet asuntolait äänestykseen. Nämä kuitenkin kaatuivat parlamentin äänestyksessä.

Ensimmäinen muutos olisi muun muassa vahvistanut vuokralaisten suojaa häätötilanteissa, rajoittanut vuokrankorotuksia, säädellyt määräaikaisia ja huonevuokrasopimuksia ja rajoittanut sijoittajien asuntokauppoja. Ensiasunnon ostajille olisi lisäksi ollut tarjolla valtion rahoittama laina, jolla olisi voinut kattaa jopa 20 prosenttia asunnon hinnasta, enintään 50 000 euroon asti.

Toinen muutospaketti keskittyi vuokrasopimuksiin. Sen merkittävin ehdotus olisi ollut, että vakituisen asunnon vuokrasopimusta olisi voinut jatkaa automaattisesti myös sen jälkeen, kun nykyinen 5 / 7 vuoden lakisääteinen sopimuskausi olisi päättynyt. Käytännössä tämä olisi vienyt järjestelmää kohti jatkuvaa vuokrasuhdetta, jossa vuokranantajan mahdollisuus saada asunto takaisin omaan käyttöönsä olisi ollut nykyistä huomattavasti rajatumpi.

Lait olivat siis melko kiistanalaisia. Vastustajien mukaan näin tiukka sääntely voi tehdä vuokraamisesta omistajalle niin epävarmaa, että osa asunnoista poistuu pitkäaikaisilta vuokramarkkinoilta kokonaan. Hallituksen näkökulmasta taas juuri nykyinen markkina on ongelma: asuntoja on liian vähän ja vuokralaisten asema liian heikko.

Ja tässä onkin koko Espanjan asuntokriisin ehkä suurin paradoksi. Asuntoja on liian vähän, mutta osa hallituksen ratkaisuista keskittyy siihen, miten olemassa olevia asuntoja jaetaan vuokralaisten ja omistajien välillä. Sillä välin pitäisi rakentaa lisää asuntoja, huolehtia siitä, että palkat pysyvät asumisen hintojen mukana ja ehkä myös pysähtyä miettimään, kuinka nopeasti väestö voi kasvaa ilman, että asuntojen, työpaikkojen ja muun infrastruktuurin tarjonta jää auttamatta jälkeen.

Eli taas tuntuu siltä kuin olisi menty ns. pers edellä puuhun.

Tähän loppuun vielä päivitys (5.10) – tänään Pedro Sánchez ilmoitti, että Espanjassa järjestetään ennenaikaiset parlamenttivaalit 29. marraskuuta. Asuntokriisi ei ehkä yksin kaatanut hallitusta, mutta siitä tuli yksi niistä asioista, jotka osoittivat kuinka pahasti hallituksen parlamentaarinen pohja on hajallaan.

Suomessa vesi tulee hanasta. Se on kylmää, puhdasta ja yleensä täysin ongelmatonta – vesi on aika itsestäänselvyys. Toki vettä saa kaupastakin mutta ei sitä kukaan yleensä kanisterikaupalla kotiinsa raahaa, kuplavesi on tietty asia erikseen.

Täällä Espanjassa asia on hieman toisenlainen. Moni kantaa edelleen juomavetensä kotiin kaupasta, vaikka käytännössä Espanjan julkinen hanavesi on pääsääntöisesti juomakelpoista. Erot ovat kuitenkin valtavia eri puolilla maata. Kuluttajajärjestö OCU:n kyselyssä 41 prosenttia espanjalaisista kertoi, ettei juo kotinsa hanavettä lainkaan. Madridissa tilanne on aivan toinen: täällä yli 90 prosenttia ihmisistä juo hanavettä.

Tämä näkyy myös ravintoloissa. Hanavettä saa kyllä pyytämällä – ja ravintolan pitää sitä asiakkaalle tarjota – mutta useimmiten pöytään kannetaan pieni pullo vettä (0.5l) ja siitä maksetaan muutamia euroja, nykyään yleisesti jopa 3-4 euroa.

Espanjassa pullovesimerkkejä on valtava määrä ja yllättävää kyllä, niiden mauissa on eroja. Tunnetuimpia ja kaupoissa näkyvimpiä merkkejä ovat esimerkiksi Bezoya, Font Vella ja Lanjarón. Käytännössä jokaisella alueella on melkeinpä omat merkkinsä. Ravintoloissa ja premium-luokassa tunnettu nimi on ikonisesta sinisestä pullostaan tunnistettava Solán de Cabras.

Ja jos haluaa kuplia, vaihtoehto löytyy tietenkin myös. Vichy Catalan on Espanjassa aivan oma lukunsa – mineraalinen, hieman suolainen ja melko voimakkaan makuinen vesi, joka jakaa mielipiteitä. Hiilihapotettua vettä juodaan kuitenkin melko vähän eikä esim. Suomesta tuttuja maustettuja kuplavesiä ole juurikaan tarjolla.

Entäpä sitten hanavesi?

Espanjassa hanavesi on juomakelpoista käytännössä kaikkialla, mutta veden maussa ja kovuudessa on yllättävänkin suuria eroja.

Moni sanoo, ainakin moni madridilainen, että Madridin vesi on Espanjan parasta.

Minusta Madridin hanavesi maistuu yksinkertaisesti vedeltä. Se kuulostaa ehkä vähän tylsältä kehulta, mutta Suomessa kasvaneelle se on oikeastaan aika hyvä merkki. Vedessä ei ole voimakasta mineraalista makua eikä sitä tarvitse jäähdyttää jääkaapissa saadakseen sitä alas. Kaikesta huolimatta meillä on hanassa vielä erillinen suodatin, jonka kautta juomavesi tulee ja tuo suodatin vähentää vedestä muun muassa klooria ja kalkkia.

Täällä Madridissa hanavesi tulee pääasiassa vuoristoalueiden tekojärvistä ja joista, minkä vuoksi kalkkia on vedessä suhteellisen vähän eli vesi on melko pehmeää.

Madridissa on pintavesivarastojen lisäksi myös erittäin suuri pohjavesivarasto, luonnon oma maanalainen vesisäiliö. Se ei ole mikään ihmisen rakentama allas, vaan tuhansien vuosien aikana syntynyt vesivarasto, johon sadevesi imeytyy hitaasti maaperän läpi.

Madridin pohjavesivarasto ulottuu paikoin lähes kolmen kilometrin syvyyteen ja täydentyy luonnostaan vuosittain noin 120–150 miljoonalla kuutiometrillä vettä. Osa syvällä olevasta vedestä on saattanut olla maan alla jopa tuhansia vuosia.

Näitä maanalaisia vesivaroja käytetään ennen kaikkea vararesurssina. Normaalitilanteessa Madridin vesihuolto nojaa pääasiassa pintavesiin, mutta kuivina kausina pohjavedestä voidaan ottaa lisää vettä, kun tekojärvien vesimäärät pienenevät. Canal de Isabel II:n mukaan pohjavedestä voidaan tarvittaessa ottaa jopa noin 90 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Yli 90 % Madridin vesihuollon vedestä tulee kuitenkin edelleen pintavesistä.

Entä kuka tästä kaikesta sitten huolehtii? Madridin vesihuollosta vastaa pääosin Canal de Isabel II, julkinen vesiyhtiö, joka hoitaa käytännössä koko vesikierron: vesi otetaan altaista ja muista vesilähteistä, puhdistetaan, johdetaan koteihin ja käytön jälkeen jätevesi kerätään ja puhdistetaan uudelleen. Jokainen näistä prosesseista laskutetaan erikseen. Ja kaiken lisäksi vesi hinnoitellaan porrastetusti käytön mukaan eli mitä enemmän asunto kuluttaa vettä niin sitä korkeampi on sen kuutiohinta.

Ensimmäiset 20 kuutiota kahden kuukauden laskutusjaksolla ovat halvimmassa portaassa, mutta suuremmasta kulutuksesta kuutiometrin hinta nousee portaittain.Ja lisäksi on vielä erilliset kesä- ja talvi hinnat.

Kesäkausi on 1.6.–30.9., jolloin esimerkiksi 20–40 kuution kulutus maksaa vedenhankinnan osalta 0,7854 €/m³, kun talvikaudella sama porras maksaa 0,6286 €/m³. Vielä suuremmissa kulutuksissa ero kasvaa enemmän. Esim. 40-60 kuution kulutuksella hinta on kesällä 2.43 €/m3 (talvella 1.6199 €) ja isoimman kulutuksen luokassa eli yli 60 kuutiota, hinta on kesällä peräti 2.7945 € / m3 (talvella 1.8629€).

Eli mitä enemmän vettä käytät, sitä kalliimpaan hintaportaaseen seuraavat kuutiot siirtyvät – ja kesällä vielä vähän enemmän. Ja nämä eivät edes ole koko vesilaskun hintoja, vaan pelkästään vedenhankinnan osuus. Laskussa maksetaan erikseen myös veden jakelusta, viemäröinnistä ja jäteveden puhdistamisesta.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että niissä kodeissa, joissa on jonkinlainen piha, nurmikkoa ja pensasaita, jota pitää kastella niin siitä maksetaan kesällä melkoisia summia. Ilman päivittäistä kastelua täällä ei nimittäin mikään kasvillisuus selviä Madridin kesästä.

Esim. meillä on hyvin pieni piha, noin 150 m2, mutta pihalla on nurmikko ja pensasaita pihan ympärillä. Tuon hengissä pitämiseen läpi kesän, menee paljon vettä ja meillä kesäkuukausina lasku on n. 300 € / 2 kuukautta. Siitä suurin osa on nimenomaan tuota kasteluvettä.

Toisaalta saamme olla tyytyväisiä, että Madridissa on yleensä hyvät vesivarastot talven sateiden jälkeen joten kesäisin meillä ei yleensä ole mitään rajoituksia veden käytön suhteen. Muuta kuin nuo moninkertaiset hinnat…

Espanjan eri puolilla tilanne on tietysti aina erilainen koska vedet tulevat eri alueilla eri lähteistä, niiden puhdistamiseen käytetään erilaisia metodeja ja vedet myös maistuvat erilaisilta. Riippuu ihan alueesta, että käytetäänkö juomavetenä hanavettä vai pullovettä.

Kun asuimme Kanarialla, käytimme aina pullovettä. Monilla saarilla hanavesi on nimittäin merivedestä puhdistettua ja vaikka se oli periaatteessa ihan puhdasta, niin maku ei kyllä houkutellut sitä juomaan. Se maistui kalalle, eikä sitä saanut edes jääkaappikylmänä huijattua juotavaksi.

Galiciassa puolestaan käytämme aina hanavettä. Pohjoisessa runsaat sateet ja alueen maaperä tuottavat melko puhdasta ja pehmeää hanavettä.

Muualla riippuu aina vähän paikasta ja tilanteesta. Esim. Mallorcalla käytimme pullovettä vaikka periaatteessa hanavesi on juomakelpoista – siellä nimittäin paikoitellen joudutaan myös turvautumaan merivedestä puhdistettuun hanaveteen koska saaren vesivarannot ovat rajalliset.

Eli jos Madridissa vesi tuntuu suomalaisen suuhun ihan normaalilta mutta Barcelonassa tai jossain Kanarialla hieman erilaiselta, siihen on ihan luonnollinen selitys. Espanja on iso maa, ja veden matka hanasta takaisin vuorille, jokeen, pohjavesiin tai mereen voi olla hyvin erilainen paikasta riippuen.

Suomessa en ole juuri koskaan miettinyt, mistä hanavesi tulee. Vettä on riittänyt, eikä siellä tarvinnut miettiä, milloin seuraavan kerran sataa tai riittävätkö tekojärvien vesivarannot kesän yli.

Espanjassa vettä ei voi kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä. Kuivina vuosina vesivarannot voivat paikoitellen huveta nopeasti ja sen seurauksena kesäiset rajoituksen veden käytössä ovat aika yleisiä tietyillä alueilla.

Madridissa tämä tuntuu välillä jopa vähän hassulta, sillä täällä hanavettä riittää normaalisti niin hyvin, ettei meidän tarvitse arjessa juuri ajatella koko asiaa. Samaan aikaan muutaman sadan kilometrin päässä voi olla alueita, joissa veden riittävyys on aivan erilainen kysymys. Espanjassa ei siis oikeastaan ole yhtä ”Espanjan vettä”, vaan jokaisella alueella on omat vesivaransa, omat ongelmansa ja omat ratkaisunsa.

On aika tarkalleen 25 vuotta siitä, kun saavuin tänne Espanjaan ja rakastuin tähän maahan. Tai itse asiassa rakastuin ensin Fuerteventuraan. En niinkään Espanjaan, en sen tapoihin enkä ihmisiin. Ensirakkauteni oli kuiva ja karu saari keskellä Atlanttia. Ja edelleen se on yksi suosikkipaikoistani täällä Espanjassa.

Luonnollisesti näiden 25 vuoden aikana Espanjaa on tullut nähtyä monelta eri kantilta. Olen asunut Kanarialla, josta käsin Kanarialla matkustaminen on helppoa. Nykyään asun Madridissa ja täältä pääsee kätevästi mihin manner-Espanjan kolkkaan tahansa, ihan omalla autolla. Jotkut paikat ovat tietysti jääneet mieleen enemmän kuin toiset. On myös paljon paikkoja, joihin on ollut pakko palata takaisin useamman kerran.

Toki paljon on vielä näkemättä – Espanja kun on maa, joka tarjoaa ihan valtavasti nähtävää.

Jos minun pitäisi valita vain yksi maa, jossa vain voisin ja saisin matkustaa loppuelämäni ajan, se olisi ehdottomasti Espanja. Täällä on nimittäin kaikkea, mitä voi kaivata. On rantoja, jopa lähes koskemattomia sellaisia. On vuoristoa, on talvella lunta ja laskettelukeskuksia. On historiallisia kaupunkeja ja pieniä pittoreskeja kyliä, joissa aika tuntuu pysähtyneen. On kulttuuria ja suurkaupunkien sykettä. On Atlantin karuja rannikoita ja Välimeren turkoosia vettä. On kuumaa ja kuivaa, vihreää ja vehreää, vuoria ja tasankoja.

Mutta mitkä sitten ovatkaan minun suosikkipaikkani Espanjassa? Tämä ei muuten olekaan ihan helppo kysymys. 25 vuoden aikana suosikkeja on ehtinyt kertyä aika monta – ja ne ovat keskenään melko erilaisia.

Tässä kuitenkin tämän hetkiset suosikit:

1. Fuerteventura

Fuerteventura oli ensimmäinen todellinen kosketukseni Espanjaan (muuten kuin viikon loman merkeissä) ja samalla ensimmäinen paikka, johon täällä rakastuin. Eikä se rakkaus ole näiden vuosien aikana kadonnut mihinkään.

Fuerteventura ei ole ehkä kaikkien mielestä Espanjan kaunein paikka. Se on kuiva, tuulinen ja paikoin hyvinkin karu. Mutta juuri siinä on sen viehätys. Se on, tai oli ainakin tuolloin 25 vuotta sitten, vähän kuin Lappi – paljon tilaa, vähän ihmisiä, koskematonta luontoa ja hyvin erilainen elämäntapa.

Silloin 25 vuotta sitten saari oli ihan eri paikka kuin nykyään. Matkailu oli toki jo löytänyt Fuerteventuran, mutta monissa paikoissa sai edelleen ajaa pitkät matkat näkemättä juuri ketään. Hiekkarannat jatkuivat silmänkantamattomiin ja niiden ympärillä saattoi olla lähinnä hiekkaa, tuulta ja vuohia. Oli vain avaraa maisemaa ja tunne siitä, että olit jossain todella kaukana kaikesta.

Ehkä juuri se teki Fuerteventurasta minulle niin tärkeän. Se ei yrittänyt olla mitään muuta kuin mitä se oli. Karu, vähän rosoinen ja omalla tavallaan uniikki. Ja samalla uskomattoman kaunis.

Muistan edelleen sen tunteen, kun ensimmäisiä kertoja ajoin saarella. Maisema vaihtui hitaasti, tiet olivat pitkiä ja suoria ja horisontissa näkyi milloin vuoria, milloin merta. Välillä vastaan tuli pieni kylä, sitten taas ei mitään.

Nykyään Fuerteventura on tietenkin paljon rakennettu ja matkailu näkyy saarella aivan eri tavalla kuin 25 vuotta sitten, mutta jotain siitä vanhasta Fuerteventurasta on edelleen jäljellä.

Fuerteventuralle voin palata aina uudelleen ja vaikka se ei ole ollut koti enää pitkään aikaan niin silti tuntuu aina siltä kuin tulisin kotiin. Paino kevenee hartioilta ja on helpompi hengittää. Voi heittää kaiken turhan nurkkaan, vetää varvastossut jalkaan ja siirtyä saaren leppoisaan elämäntyyliin ja rytmiin.

Vaikka vuosien varrella olen löytänyt Espanjasta valtavan määrän muitakin ihania ja tärkeitä paikkoja, Fuerteventuralla on edelleen ja tulee aina olemaan aivan erityinen paikka sydämessäni. Se on tietysti tärkeä myös siksi, että siellä aikoinaan tapasin puolison ja siellä syntyi myös meidän tyttäremme.

2.Pohjois-rannikko, erityisesti Galicia ja A Mariña Lucense -alue sekä Asturias

Jos Fuerteventura on Espanjaa kuivimmillaan ja karuimmillaan, Pohjois-Espanjan rannikko on jotain aivan muuta. Täällä sataa, maisema on vihreä ja Atlantti näyttää välillä siltä, ettei sillä ole mitään tekemistä sen aurinkoisen Espanjan kanssa, jonka useimmat tuntevat. Silti rakastuin alueeseen ensi visiitillä.

Ei pelkästään siihen vehreyteen ja vihreyteen, vaan siihen, että alueessa on jotain sellaista, joka vetoaa suomalaiseen, hieman melankoliseen mieleen. Tuuli tuivertaa, ihmiset ovat selvästi varautuneempia kuin muualla Espanjassa ja myös vähäpuheisempia. Toisaalta tietyllä tapaa myös rehellisempiä. Täällä ei tarvitse koko ajan olla aurinkoinen ja iloinen.

Galiciassa ja Asturiassa on myös jotain hyvin aitoa. Pieniä kalastajakyliä, kivitaloja, vihreitä kukkuloita ja kallioisia rannikoita. Ja sitten niitä rantoja. Sellaisia, joiden äärellä voi seistä aivan yksin ja miettiä, miksi ihmeessä kukaan ei ole täällä. Ainakaan silloin, kun sää ei satu olemaan täydellinen.

Erityisen rakas minulle on A Mariña Lucense, Galician pohjoisrannikolla. Alue ei ehkä ole Espanjan tunnetuimpia matkailukohteita, eikä se sitä paitsi olekaan paikka, johon mennään hakemaan takuuvarmaa auringonpaistetta. Mutta siellä sijaitsee meidän ”kylä”.

Täällä Madridissa kun kaikki ovat käytännössä jostain muualta, on monella se oma pueblo, jonne palataan aina lomilla ja jossa vietetään aikaa perheen kanssa. No, meidän perheen pueblo on tuolla – vaikka perhe ja suku eivät sieltä kotoisin olekaan.

Jotenkin ajatus siitä, että meilläkin on oma pieni paikka Pohjois-Espanjassa, tuntuu hauskalta. Paikka, jonne mennään lomalla, jossa tunnetaan joitakin ihmisiä ja jonka ympäristöön liittyy vuosien aikana syntyneitä omia muistoja. Siitä on tullut meille koti kaukana kotoa.

Pohjois-Espanjassa pidän myös siitä, ettei kaikkea ole tehty matkailijaa varten. Paikat tuntuvat edelleen ensisijaisesti siltä, että niissä eletään, eikä siltä, että ne ovat olemassa turisteja varten. Ravintolassa voi olla ruokalista vain espanjaksi, kylässä ei välttämättä puhuta englantia ja kaupan kassalla ei aina ole kiire palvella turistia. Ja hyvä niin.

Ehkä tässä onkin jotain samaa kuin Fuerteventurassa, vaikka maisemat eivät voisi olla erilaisemmat. Molemmissa on tilaa hengittää ja tunne siitä, että aina ei tarvitse suorittaa.

3. Malagan rannikko, etenkin kaupungin pohjoispuoliset alueet

Málagan rannikko on meille vähän erilainen suosikki kuin listan kaksi ensimmäistä.

Puolisoni veli on asunut seudulla jo pitkään, joten vuosien varrella siellä on tullut vietettyä paljon aikaa. Ei vain lomailtua muutamaa päivää hotellissa, vaan eletty vähän tavallista arkea. Itse vietin siellä myös yhden kesän töissä, joten alueeseen on tullut tutustuttua monesta eri näkökulmasta.

Erityisesti pidän Málagan kaupungin pohjoispuolisesta rannikosta.

Costa del Solista puhuttaessa ajatukset menevät helposti niihin tuttuihin paikkoihin Málagasta etelään. On Fuengirolaa, Marbellaa, Torremolinosta ja ties mitä. Rannikko on täynnä hotelleja, ravintoloita, loma-asuntoja ja kaikkea sitä, mitä aurinkolomalta voi odottaa. Mutta kun Málagasta lähtee toiseen suuntaan, tunnelma muuttuu aika nopeasti.

Málagan pohjoispuolella rannikko tuntuu paljon alkuperäisemmältä. Toki sielläkin on matkailua ja turisteja, mutta paikkaa ei ole samalla tavalla ”valmiiksi pureskeltu” matkailijalle. Siellä on myös niitä paikkoja, joissa voi istua rantabaarissa lounaalla ja huomata olevansa itse asiassa aika kaukana siitä Costa del Solista, jonka useimmat suomalaiset tuntevat. Mutta ainakin minulle pohjoispuolella on enemmän sitä tunnetta, että olen Espanjassa enkä jossain kansainvälisessä lomakeskuksessa, joka voisi yhtä hyvin sijaita missä tahansa päin maailmaa.

Näillä seuduilla on myös tullut vuosien aikana niin paljon vietettyä aikaa, että kyse ei enää oikeastaan ole matkakohteesta. Kun paikkaan liittyy perhettä, töitä, kesäpäiviä ja vuosien aikana syntyneitä muistoja, siitä tulee väkisinkin tärkeä.

Ja siksi Málagan rannikko löytyy tältä listalta – vaikka aurinkorannikko ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen, kun mietin omia suosikkipaikkojani Espanjassa.

4. Mallorca

Mallorca on tämän listan yllätys. Se on oikeastaan päässyt suosikkieni joukkoon vähän varkain – ja ehkä myös vähän turhan varhaisessa vaiheessa.

Emmehän me ole käyneet siellä kuin kerran kunnolla, ja silloinkin vain kymmenen päivän ajan tänä kesänä. Toki saari oli minulle entuudestaan tuttu, mutta edellisestä vierailusta oli ehtinyt vierähtää jo parikymmentä vuotta. Aika paljon ehtii tapahtua kahdessakymmenessä vuodessa, sekä saarella että ihmisessä. Mutta tänä kesänä Mallorca vei sydämen.

Muistin toki, että Mallorca on hieno, mutta ehkä vasta nyt tajusin, kuinka monipuolinen saari oikeastaan on. On upeita rantoja ja turkoosia merta, vuoria ja pieniä kyliä, oliivilehtoja, kauniita kaupunkeja ja ihan tavallista mallorcalaista elämää. Yhdessä paikassa voi tuntua siltä kuin olisi täydellisellä rantalomalla ja hetkeä myöhemmin ajatkin vuoristotietä keskellä aivan toisenlaista maisemaa.

Ja mikä parasta, Mallorca on meille todella lähellä. Madridista lentää saarelle noin tunnissa ja yhtäkkiä ollaan keskellä Välimerta. Se tekee siitä vähän vaarallisenkin – tänne on aivan liian helppo lähteä uudelleen.

Kävimme Mallorcalla keskellä kesää, vieläpä elokuun vilkkaimpina viikkoina. Se ei ehkä ole paras mahdollinen ajankohta, jos etsii rauhaa ja hiljaisuutta. Silti saari onnistui hurmaamaan meidät.

Itse asiassa olen nyt vähän utelias siitä, mitä tapahtuu, kun menemme sinne joskus sesongin ulkopuolella. Jos Mallorca onnistui viemään sydämen keskellä elokuuta, mitä kaikkea sieltä vielä löytyykään, kun turistikausi on ohi, rannat hiljentyneet ja saari saa taas hengittää vähän rauhallisemmin?

Luulen, että Mallorca ei jää tämän listan ainoaksi vierailuksi. Päinvastoin, veikkaan että tämä vasta alkoi.

5. Madrid

Madrid on tietysti tällä listalla. Onhan se nykyinen kotikaupunkimme ja puolisoni syntymäkaupunki. Tavallaan Madrid on meille siis tuttu jo entuudestaan, vaikka muutimme tänne vasta neljä vuotta sitten.

Madrid on kaupunki, johon moni rakastuu, mutta joka ei välttämättä sovi kaikille. Miljoonakaupungissa on ruuhkia, liikennettä, meteliä ja ihmisiä. Keskustassa on jatkuvasti vilinää ja välillä tuntuu, että koko kaupunki on liikkeessä yhtä aikaa.

Toisaalta Madridista löytyy myös se toinen puoli. Puolen tunnin ajomatkan päässä keskustasta ollaan jo aikalailla maaseudulla. Ja tunnissa pääsee ylös vuoristoon, jossa on talvella jopa lunta.

Ennen muuttoa olimme viettäneet Madridissa jo paljon aikaa, joten tiesimme millaista miljoonakaupungin arki on. Siksi myös valitsimme asuinpaikkamme vähän toisin. Asumme aivan Madridin kyljessä, mutta kuitenkin paikassa, jossa pääsemme tarvittaessa pakoon sitä kaikkea. Täältä on helppo lähteä kaupungille, mutta yhtä helppo on suunnata toiseen suuntaan ja olla hetken päästä keskellä rauhallisempaa ympäristöä. Meille se on ollut toimiva yhdistelmä.

Rakastan kaupungin tarjoamia mahdollisuuksia, mutta en välttämättä itse kaupunkielämää joka päivä ja joka hetki. Madridissa saan molemmat. Täällä on ravintoloita, museoita, konsertteja, teattereita, kauppoja ja tapahtumia vaikka kuinka paljon. Aina löytyy jotain uutta, vaikka kaupunki onkin jo tullut vuosien aikana melko tutuksi. Ja sitten kun kaupungin vilinä alkaa riittää, ei tarvitse kuin lähteä kotiin.

Madrid on koti. Ja vaikka välillä kaipaan merta, pieniä kyliä ja sitä tunnetta, että mihinkään ei ole kiire, en tällä hetkellä haluaisi asua missään muuallakaan. Tulenko asumaan täällä loppuelämääni, tuskinpa. Mutta tällä hetkellä nautimme Madridista ja sen parhaista puolista.

6. Pyreneet

Kaikki ne paikat, joissa maisema muuttuu vuoristoiseksi, talvella sataa lunta ja voi kaivaa lumilaudan esiin, pääsevät aika helposti suosikkieni joukkoon.

Rakastan vuoria ympäri vuoden, mutta talvella niissä on jotain erityistä. Kun maisema peittyy lumeen, pikkukylät hiljenevät ja vuorten rinteet muuttuvat valkoisiksi, Espanjasta löytyy taas aivan uudenlainen puoli. Ei ehkä ensimmäinen asia, joka Espanjasta tulee mieleen, mutta juuri siksi siitä pidänkin.

Madridista katsottuna Pyreneet eivät ole ihan naapurissa, mutta autolla sinne pääsee kuitenkin varsin kohtuullisesti. Ja kun perille pääsee, tuntuu kuin olisi tullut aivan toiseen maailmaan. Vuoret ympärillä, pieniä kyliä, lunta ja talvella laskettelurinteet.

Laskettelu tai lumilautailu on tietysti yksi iso syy siihen, miksi vuoristo vetää puoleensa. On mukavaa, että Espanjassa asuminen ei tarkoita sitä, että talvella pitäisi luopua lumesta. Päinvastoin – muutaman tunnin ajomatkan päästä Madridista löytyy aivan kunnollisia talvimaisemia.

Huescan alue on meille lähin portti tähän maailmaan, mutta oikeastaan haluaisin nähdä paljon enemmänkin. Espanjan pohjoiset vuoristot ovat nimittäin vielä yksi niistä alueista, joita en ole ehtinyt nähdä läheskään tarpeeksi.

Ja ehkä siinä onkin hyvä syy pitää tämä kohta listalla: suosikkipaikkojen ei tarvitse aina olla yksi tietty kaupunki tai kylä. Joskus suosikkipaikka voi olla kokonainen maisema.

7. Pienet kylät – se Espanja, johon rakastun aina uudelleen

Tämä kohta on oikeastaan vähän hankala, sillä en osaa nimetä tähän yhtä tiettyä paikkaa. Minä kun rakastan yleisesti pieniä espanjalaisia kyliä. Niitä sellaisia, joissa ei oikeastaan ole mitään erityistä nähtävyyttä. Muutama kivitalo, pieni aukio, kirkko, baari tai ravintola ja ehkä kauppa, josta saa kaiken tarpeellisen. Juuri tuollaisissa paikoissa viihdyn.

Rakastan sitä, että elämä soljuu niissä omia uomiaan. Kukaan ei tunnu olevan erityisen kiireinen mihinkään ja päivärytmi on aivan erilainen kuin suurkaupungissa.

Yhtä suosikkikylää on mahdotonta sanoa, sillä niitä löytyy vähän joka puolelta Espanjaa. Ja ehkä juuri se onkin yksi tämän maan parhaista puolista. Aina jostain mutkan takaa löytyy uusi pieni kylä, jossa tekee mieli pysähtyä.

Pienissä kylissä on myös jotain sellaista, mitä isoista matkailukohteista on vaikeampi löytää. Ehkä se sama asia, joka toistuu monessa muussakin tämän listan paikassa. Fuerteventuralla, Pohjois-Espanjassa, Pyreneillä ja näissä pienissä kylissä on kaikissa jollain tavalla tilaa hengittää ja olla rauhassa.

Ja ehkä juuri siksi rakastan niitä.

Suomessa sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä, mutta espanjalaisella on aina mielipide asiasta kuin asiasta eikä sitä pelätä tuoda esille. Ja kun keskustelu koskee ruokaa tai juomaa, niin silloin ollaan vielä totisempien kysymysten äärellä.

Case: oliiviöljy

Kun suomalainen menee kauppaan, hän ostaa oliiviöljyä. Korkeintaan hän valitsee, että ostaako italialaista, kreikkalaista vai espanjalaista – jos sattuu olemaan valinnanvaraa.

Kun espanjalainen menee kauppaan, hän valitsee oliiviöljyn.

Mistä se tulee? Eikä todellakaan riitä, että öljy on espanjalaista, vaan myös alue valitaan tarkoin. Seuraavaksi tarkistetaan, mitä lajiketta oliivi on. Jokaisella kun on omat suosikkinsa. Entä kuka on valmistanut öljyn? Milloin? Miten? Ja onhan se hyvänmakuista ja tarkoitukseen sopivaa.

Koska leivälle ei tietenkään käytetä samaa öljyä kuin vaikkapa ruoanlaittoon.

Espanjassa oliiviöljyjen alkuperällä, tuotantoalueilla ja oliivilajikkeilla on oikeasti merkitystä. Eri alueilla on omat perinteensä ja myös suojattuja alkuperänimityksiä on lukuisia.

Jokaisella on omat suosikkinsa.

Case: tomaatti

Sama koskee myös esim. tomaatteja.

Et mene vain kauppaan ostamaan tomaatteja. Ensin pitää tietää, mihin tomaatteja aikoo käyttää, koska eri tomaatit sopivat eri tarkoituksiin – vaikkapa tomaattisoseen valmistamiseen, gazpachoon tai salaattiin.

Kaupassa voi olla hyvinkin kymmeniä erilaisia tomaatteja ja jokaisella on oma käyttötarkoituksensa. Eikä niistä salaattitomaateista todellakaan voi valmistaa tomaattikeittoa tai sosetta. Ei vain voi.

Case: tortilla de patatas eli perunamunakas

Espanjalaisen keittiön tärkeimpiä ruokia on tortilla de patatas eli perunamunakas. Ja kuten voi arvata, niin siitäkin löytyy monta versiota ja jokaisella on se oma reseptinsä valmistaa paras mahdollinen munakas.

Mutta tärkein kysymys on aina: Tehdäänkö tortilla sipulilla vai ilman?

Seuraavaksi se toiseksi tärkein kysymys: Hyvin kypsä, kypsä vai juokseva sisältä?

Entäpä sitten paksu vai ohut? Perunat näin vai noin? Enemmän kananmunaa vai vähemmän? Saako laittaa jamón serranoa? Entäpä chorizoa?

Ja näistä kaikista voidaan sitten keskustella ihan vakavalla naamalla.

Jos sinulta joskus kysytään, että miten on – millaisena haluat – niin ei kannata vastata: ”Ei sillä niin väliä.” Sillä on nimittäin väliä. Ja paljon.

Tortilla de patatas on siitä hyvä esimerkki, että vaikka perusraaka-aineet ovat yksinkertaiset, valmistustapoja ja mieltymyksiä on valtavasti.

Case: paella

Paella on ehkä yksi tunnetuimmista espanjalaisista ruoista maailmalla. Ja samalla yksi niistä ruoista, joiden kohdalla kannattaa vähän miettiä, mitä suustaan päästää. Koska paella ei nimittäin ole vain paella.

Kana ja kani? Tietysti. Vihreitä papuja? Ilman muuta. Etanat? Joissakin versioissa kyllä. Jossain päin ei missään nimessä. Mereneläviä? Toki, mutta sitten puhutaan jo vähän eri asiasta. Ja chorizoa? No. Ei todellakaan.

Espanjassa paellasta löytyy valtavasti erilaisia versioita, ja eri alueilla on omat tapansa valmistaa sitä. Myös merenelävistä valmistettu paella on monelle tuttu, mutta Valencian perinteisen paellan kanssa sitä ei kannata automaattisesti niputtaa samaksi asiaksi.

Paella on hyvä esimerkki siitä, miten ruoka voi olla samaan aikaan arkinen ruokalaji ja kulttuurinen kysymys. Se kertoo alueesta, perinteistä ja siitä, miten joku on oppinut ruokansa valmistamaan. Tai syömään! Valenciassa pannu laitetaan keskelle pöytää ja siitä jokainen lusikoi suoraan omaan suuhunsa.

Ja sitten on tietysti vielä socarrat. Paellan pohjalle kuuluva hieman pohjaan palanut, rapea riisikerros. Monen mielestä juuri se on koko paellan paras osa. Mutta turisteille sitä ei yleensä edes tarjota.

Ja sitten on vielä yksi tärkeä kysymys: saako paellaa sekoittaa?

Tähän en taida edes vastata 😉

Case: kahvi

Suomessa on totuttu siihen, että pyydetään vain yksi kahvi. Sitten otat mukin, täytät sen itse suodatinkahvilla pannusta ja laitat haluamasi lisukkeet.

Täällä jos menet pyytämään kahvia, niin sinua katsotaan odottavasti. Siis minkälainen kahvi saisi olla?

Solo, con leche, cortado, americano, carajillo, con hielo, bombón, manchado, leche y leche… Ja sen jälkeen sitten vielä, että miten haluat maitosi: kuumana vai haaleana?

Kahvit tehdään täällä yleensä tilaushetkellä, eikä suomalaisesta näkökulmasta tuttua suodatinkahvikulttuuria juuri ole. Kahvilassa kahvin tilaaminen on siis vähän eri asia kuin Suomessa.

Pahimmillaan kahvin tilaus voi mennä vaikkapa näin:

Un café con leche, pero leche templada, poca espuma, en taza grande, con sacarina, y que la leche esté primero… pero no demasiado primero. 😉

Eli suomeksi suurin piirtein: maitokahvi, mutta maito haaleana, vähän vaahtoa, isoon kuppiin, makeutusaineella ja maito ensin… mutta ei liian paljon ensin.

Helppoa ja yksinkertaista.

Case: olut

Suomalainen haluaa täällä oluen ja pyytää vain: Una cerveza, por favor. Suomalaiselle olut on olut ja lasi on lasi.

Mutta sekään ei täällä mene niin helposti – pitää tietää, mitä haluaa. Caña. Tercio. Botellín. Jarra. Entäpä mitä merkkiä saisi olla?

Espanjassa on nimittäin valtavasti erilaisia olutmerkkejä, eikä nyt puhuta mistään pienpanimoiden hienosteluoluista tai erikoisoluista. Ihan tavallisista tölkki- ja hanaoluista. Monella alueella on nimittäin se oma olutmerkki, joka kuuluu vähän niin kuin alueen kalustoon. Galiciassa juodaan Estrella Galiciaa, Madridissa Mahouta, Andalusiassa Cruzcampoa tai Alhambraa ja Kanarialla Doradaa tai Tropicalia.

Eikä kenellekään tulisi esimerkiksi mieleen mennä Galiciassa tilaamaan San Miguelia tai Kanarialla Estrella Galiciaa, kun oma paikallinen olut löytyy hanasta. Itse asiassa se saattaa olla paikalliselle melkein henkilökohtainen loukkaus, koska oman alueen olut on tietysti aina se paras mahdollinen. Ja ennen kaikkea siitä ollaan ylpeitä.

Jos pyydät vain olutta, niin seuraavaksi tarjoilija saattaa ladata listan vaihtoehtoja: Caña, doble, tubo o jarra. De barril o botella. Rubia, tostada o sin alcohol. Con limón o sin limón.

Ja sitten vielä ehkä kysytään, että kuinka kylmänä sen haluat.

Espanjassa olutkin on siis vähän niin kuin kahvi: ”yksi olut” ei välttämättä vielä kerro, mitä oikeastaan haluat.

Case: viini

Viinistä voisi kirjoittaa oman artikkelinsa. Tai vaikkapa kirjan.

Et tilaa vain lasia viiniä, vaan sinun odotetaan sanovan, minkä alueen tai minkälaista viiniä haluat. Otatko Riojaa vai Riberaa vai jotain muuta? Entä Albariñoa vai Verdejoa vai jotain muuta?

Ja jos et tiedä, mitä haluat, joku kyllä auttaa. Ja kertoo samalla, mitä sinun pitäisi haluta.

Espanjassa viineilläkin on vahva alueellinen identiteetti ja alkuperällä on merkitystä. Sama näkyy monissa muissakin espanjalaisissa tuotteissa: ruokaa ei ajatella vain tuotteena, vaan osana tiettyä aluetta ja sen perinnettä.

Kaikessa tässä on yksi yhdistävä asia. Ruoka ei ole täällä vain ruokaa. Se on keskustelunaihe. Se on perinteitä. Se on alue. Se on lapsuus, perhe ja isoäidin resepti. Se on se oliiviöljy, jota oman perheen tutun tutun tilalta saadaan kerran vuodessa. Ja ehkä juuri siksi ruoasta voidaan myös olla niin tarkkoja.

Ja ei, kaikki oliiviöljy ei maistu samalta. Eikä tomaatti ole vain tomaatti. Eikä kahvi ole vain kahvi. Ja jos joku kertoo sinulle, että heidän kylänsä xx-tuote on maailman parasta… Nyökkää. Se on turvallisinta.

Juuri julkaistujen tietojen mukaan Espanjan inflaatio on kiihtynyt selvästi nyt syksyllä 2026. Elokuussa kuluttajahinnat nousivat 4,3 prosenttia vuodentakaisesta, kun heinäkuussa nousu oli 3,9 prosenttia. Erityisesti polttoaineiden kallistuminen on nostanut inflaatiota. Syyskuun inflaatioluvun odotetaan nousevan edelleen energiakustannusten vuoksi.

Toki hintojen nousu näkyy myös ruokakaupassa käydessä – ainakin tunne on se, että samalla rahalla saa koko ajan vähemmän ja jatkuvasti pitää katsoa hintoja tarkemmin ja miettiä, että tarvitseeko tätä oikeasti.

Mutta miltä näyttävät ruokien hinnat tällä hetkellä – ovatko ne oikeasti nousseet niin paljon?

Itse olen pitänyt hinnoista kirjanpitoa jo pidemmän aikaa, useamman vuoden, ja kun aina vertailen saman kaupan samoja tuotteita, niin hintavertailu on helppoa tehdä.

Tuotteista olen ottanut vertailuun aina halvimman mahdollisen vaihtoehdon eli monissa tapauksissa ketjun oma halpismerkki. Tämän ostoskorivertailun olen tehnyt aina saman kaupan eli BM-supermarketin tuotteilla, joka vastaa suomalaista perus S-markettia.

hinnat tällä hetkellä – hinnat syksy 2025 – hinnat kevät 2025

Tuote	Syksy 2026	Syksy 2025	Kevät 2025
Banaani	1.99 € / kg	1.69 € / kg	1.99 € / kg
Mandariinit	3.99 € / kg	2.49 € / kg	2.99 € / kg
Irtoperuna	2.09 € / kg	2.19 € / kg	1.49 € / kg
Tomaatti	2.99 € / kg	2.49 € / kg	1.99 € / kg
Porkkana	1.49 € / kg	1.19 € / kg	1.09 € / kg
Salaattipussi – mix	1.39 €	1.25 €	1.25 €

Tuote	Hinta syksy 2026	Hinta syksy 2025	Hinta kevät 2025
sika-nautajauheliha	15.99 € / kg	11.90 € / kg	12.90 € / kg
naudan jauheliha	18.95 € / kg	16.49 € / kg	15.95 € / kg
kananmunat 12 kpl (M)	2.85 €	3.10 €	2.60 €
luomukananmuna 6 kpl	2.99 €	2.99 €	2.60 €
kanan rintaleike, kokonainen	9.75 € / kg	8.25 € / kg	11.90 €/kg
emmental-juusto viipaleina	12.25 € / kg	12.25 € / kg	12.45 €/kg
lohifilee, ruodoton	26.95 € / kg	21.95 € / kg	27.68 €/kg

Tuote	Syksy 2026	Syksy 2025	Kevät 2025
Maito, täys	0.96 € / l.	0.84 €/l	0.83 €/l
Voi	18 € / kg	15.56 €/kg	14.60 €/kg
Perusjogurtti purkeissa, maustettu	1.67 € / kg	1.52 €/kg	1.50 €/kg
Valio proteiinivanukas	1.75 € / kpl	1.75 €/kpl	1.79 €/kpl

Tuote	Hinta Syksy 2026	Hinta Syksy 2025	Hinta Kevät 2025
Appelsiinituore mehu	1.90 € / l.	1.52 €/litra	1.15 €/litra
Iso oluttölkki 0.5	0.59 € / kpl	0.47 €	0.50 €
Pieni oluttölkki 0.33	0.35 € / kpl	0.35 €	0.35 €
Coca-cola tölkki	0.95 € / kpl	0.92 €	0.95 €
Coca-cola pullo, iso	1.08 € / litra	1.06 €/litra	1.05 €/litra
Coca-cola zero tölkki	0.95 € / kpl	0.92 €	0.95 €
Coca-cola zero pullo, iso	1.08 € / litra	1.05 €/litra	1.05 €/litra
Jauhettu suodatinkahvi	11.80 € / kg	10.20 €/kg	7.80 €/kg

Tuote	Hinta syksy 2026	Hinta syksy 2025	Hinta kevät 2025
paahtoleipä, vaalea	1.93 € / kg	2.15 €/kg	1.45 €/kg
paahtoleipä, seka	1.53 € / kg	2.07 €/kg	1.43 €/kg
spaghetti	1.60 € / kg	1.60 €/kg	1.60 €/kg
vehnäjauho	0.79 € / kg	0.72 €/kg	0.72 €/kg

Tuote	Syksy 2026	Syksy 2025	Kevät 2025
pyykinpesuaine tabletti /20kpl	4.25 € / paketti	4.25 €	4.25 €
wc-paperi, 2-kerroksinen	0.25 € / rulla	0.21 €	0.22 €

Kun katsoo koko ostoslistaa kokonaisuutena, tunne hintojen jatkuvasta noususta ei siis ole pelkkää kuvitelmaa. Erityisesti liha, kala, kahvi, voi ja osa hedelmistä ovat nyt selvästi kalliimpia kuin vuosi sitten. Toisaalta kauppakorin kaikki tuotteet eivät ole seuranneet yleistä inflaatiota, vaan tuotteiden välillä on huomattavia eroja.

4,3 prosentin yleinen inflaatioluku ei tarkoita, että jokainen kaupassa oleva tuote olisi kallistunut neljä prosenttia. Omassa ruokakorissa hinnannousu voi tuntua paljon suuremmalta, jos juuri ne tuotteet, joita itse ostaa säännöllisesti, ovat kallistuneet keskimääräistä enemmän.

Oman ruokakorini hintakehitys antaa kuitenkin aika konkreettisen kuvan siitä, miltä hinnannousu tuntuu tavallisen kauppareissun tasolla. Kun kaikki tässä vertailussa mukana olevat 31 tuotetta lasketaan yhteen, olisi sama ostoskori maksanut keväällä 2025 yhteensä 139,07 euroa ja syksyllä 2025 135,39 euroa. Nyt syksyllä 2026 hinnaksi tuli jo 155,10 euroa. Vuodessa ostoskorin hinta on siis noussut 19,71 euroa eli peräti 14,6 prosenttia.

Tämä pieni henkilökohtainen ostoskori ei tietenkään ole mikään virallinen inflaatiomittari eikä sitä pidä sellaisenaan verrata Espanjan kuluttajahintaindeksiin, koska tuotteiden painotukset ovat aivan erilaiset. Se kertoo kuitenkin hyvin siitä, miksi oma kokemus hintojen noususta voi olla paljon voimakkaampi kuin yleinen inflaatioluku.

Ja tähän loppuun vielä ihan vain kiinnostuneille muutamia muitakin lukuja.

Bensa: Bensiinin hinta on Espanjassa noussut vuoden aikana arviolta noin 17–20 prosenttia. Elokuussa virallinen vuosinousu oli 16,9 prosenttia, ja syyskuussa hinnat ovat jatkaneet nousuaan. Espanjan bensiinin keskihinta on tällä hetkellä n. 1.80-1.84 € / litra. Elokuussa hinta oli keskimäärin noin 1,71 €/l. mutta syyskuun aikana hinnat ovat nousseet merkittävästi. Elokuun virallisissa inflaatiotiedoissa bensiinin hinnan vuosinousuksi laskettiin 16,9 %.

Diesel: Tällä hetkellä dieselin keskihinta Espanjassa on noin 1,88 €/litra. Se voi tuntua edulliselta jos vertaa Suomen hintoihin mutta hinnannousu on Espanjassa ollut merkittävä sillä diesel on nyt n. 30 % kalliimpaa kuin vuosi sitten.

Dieselin kallistuminen on yksi tämänhetkisen inflaation huolestuttavimmista puolista, sillä vaikutus ei rajoitu pelkästään henkilöautoilijoihin. Kun polttoaine kallistuu, nousevat myös kuljetusten kustannukset. Kuorma-autot kuljettavat ruokaa kauppoihin, pakettiautot tavaraa yrityksille ja erilaiset työajoneuvot ihmisiä ja materiaaleja työmaille. Lopulta osa tästä kustannuksesta siirtyy tuotteiden ja palveluiden hintoihin. Siksi dieselin hinnannousu näkyy viiveellä myös ruokakaupassa, ravintoloissa, rakentamisessa ja monissa muissa arjen menoissa. Jos polttoaineiden hinnat pysyvät korkealla, ne voivat pitää yllä hintojen nousupaineita myös tulevina kuukausina.

Sähkö: Sähkön hinnan vuosivertailu riippuu siitä, puhutaanko tukkuhinnasta vai kotitalouden todellisesta sähkölaskusta. Syyskuun 2026 PVPC-säädellyn sähkön keskimääräinen hinta on tähän mennessä ollut noin 0,141 €/kWh, kun syyskuussa 2025 vastaava keskiarvo oli noin 0,136 €/kWh – nousua siis vain noin 3 % tällä mittarilla.

Kotitalouden lopullinen sähkölasku on kuitenkin noussut enemmän.

Sähkön hinnan nousu Espanjassa on tällä hetkellä huomattavasti yleistä inflaatiota suurempi. Taustalla on ennen kaikkea kaasun kallistuminen, joka nostaa sähkön tukkuhintaa, sekä kesän suuri sähkönkulutus. Lisäksi aiemmin käytössä olleita energiaan liittyviä verohelpotuksia on poistunut. Siksi säädellyn tariffin piirissä olevan kotitalouden sähkölasku voi syyskuussa olla jopa noin 30 prosenttia suurempi kuin vuotta aiemmin.

Lämmitys: Tällä hetkellä lämmitystä ei tarvitse vielä miettiä mutta muutaman kuukauden päästä sekin alkaa olemaan ajankohtaista.

Talvi 2026–2027 näyttää Espanjassa energiakustannusten kannalta epävarmalta. Maakaasun hinta on jo nyt korkealla, ja talven futuurihinnat ennakoivat hintojen pysyvän korkeina. Myös sähkön hinta on nousupaineessa. Jos talvesta tulee kylmä, lämmitykseen käytettävä energia voi siis tulla kotitalouksille huomattavasti viime talvea kalliimmaksi.

Tänä vuonna meidän 15-vuotiaalla tyttärellä alkoi yhden aikakauden viimeinen etappi eli pakollisen oppivelvollisuuden viimeinen kouluvuosi, 4º ESO – Espanjan yläkoulun neljäs ja viimeinen vuosi.

Espanjassa ”yläkoulu”, espanjalaisittain ESO (la Educación Secundaria Obligatoria), kestää siis neljä vuotta. Kun kouluvuosi päättyy, on takana 10 vuotta peruskoulua. Täällähän koulu aloitetaan jo 6-vuotiaana eli ensin käydään 6-vuotta alakoulua, primariaa, ja sen jälkeen vielä 4 vuotta yläkoulua, secundariaa.

Tämä perusopetuksen viimeinen vuosi eli 4º ESO on samalla sekä yläkoulun viimeinen vuosi että ensimmäinen kohta, jossa nuori joutuu ihan oikeasti miettimään seuraavaa askelta.

Mitä haluaa opiskella seuraavaksi? Jatkaako bachilleratoon eli lukioon vai ammatilliseen koulutukseen eli Formación Profesional? Entä jos haluaisinkin tulevaisuudessa yliopistoon, miten se vaikuttaa jo tässä vaiheessa valintoihin.

Näihin kysymyksiin ei tietenkään tarvitse 15-vuotiaana vielä tietää vastausta. Mutta 4º ESO:ssa koulu alkaa jo ohjata nuorta vähän tähän suuntaan. Kaikkia teitä ei ole suljettu vaikka valitsee tänä vuonna jonkun suuntauksen mutta toki se tekee jatkon haasteellisemmaksi.

Ensimmäiset ESO-yläkouluvuodet ovat kaikille aika lailla samanlaisia. Toki kouluissa ja esimerkiksi kaksikielisissä ohjelmissa on eroja, mutta perusrunko on yhteinen. Neljännellä luokalla mukaan tuleekin sitten huomattavasti enemmän valinnanvaraa ja päätöksiä, jotka voivat vaikuttaa jo tulevaisuuteen.

Madridissa 4º ESO:n ainevalinnat on rakennettu viiden erilaisen orientaation ympärille: tieteellisen, teknologisen, ammatillisen, taiteellisen ja humanistisen. Käytännössä oman koulun tarjonta ratkaisee aika paljon sen, millaiseksi kokonaisuus muodostuu.

Jokaisessa suuntautumisvaihtoehdossa on kolme siihen kuuluvaa ainetta, joita opiskellaan pakollisten aineiden lisäksi.

Tyttären koulussa tarjolla on tieteellinen, teknologinen ja humanistinen vaihtoehto. Vaikka tytär on kielellisesti lahjakas niin hän valitsi kuitenkin haastavimman vaihtoehdon eli tieteellisen, jossa opiskellaan pakollisina aineina biologiaa sekä fysiikkaa & kemiaa. Suuntautumisen kolmanneksi aineeksi pystyy valitsemaan taloustiedon taikka 2.vieraan kielen. Meillä tytär halusi jatkaa saksan opiskelua, jota hän on opiskellut ala-asteen 1.luokalta lähtien.

Lisäksi tässä tiede-vaihtoehdossa on pakollisena matematiikka B, joka on vaativampi ja enemmän puhtaaseen matematiikkaan painottuva vaihtoehto. Siinä on mm. abstraktia matematiikkaa, algebraa, funktioita ja ongelmanratkaisua. Matematiikka A käytännönläheisempi ja hieman helpompi.

Matematiikka B on kuitenkin se reitti, joka sopii paremmin oppilaalle jos tavoitteena on tieteen tai teknologian jatko-opinnot lukion jälkeen. Siksi esimerkiksi lääketieteestä, tekniikasta tai luonnontieteistä kiinnostuneen kannattaa olla tässä kohtaa tarkkana.

Teknologian vaihtoehdossa pakolliset aineet ovat puolestaan digitalisaatio & teknologia ja kolmantena aineena voi opiskella joko fysiikkaa & kemiaa tai taloustiedettä.

Humanistisessa vaihtoehdossa taas toinen pääaineista on latina ja toiseksi pakolliseksi voi valita joko taloustieteen tai 2.vieraan kielen.

Ammatillisessa vaihtoehdossa opiskellaan puolestaan mm. ekonomian perusteita ja ammatillista suuntautumista ja taiteellisessa vaihtoehdossa valitaan taiteellinen ilmaisu ja musiikki. Näitä kahta vaihtoehtoa ei tyttären koulussa ole edes tarjolla.

Ainevalinnat ovat ´´vahvasti yhteydessä siihen, mitä nuori mahdollisesti haluaa opiskella tulevaisuudessa. Jos tähtäimessä siintää esimerkiksi tieteellinen lukio ja sen jälkeen esim. lääketieteen, tekniikan, biologian, fysiikan tai matematiikan opinnot yliopistossa, niin 4.ESO:ssa on hyvä valita tieteellinen linja.

Jos taas suunnitelmissa ja tulevaisuudessa esim. oikeustieteen, taloustieteen, kauppatieteiden, historian tai kielten opiskelut niin silloin valitaan yleensä humanistinen suuntaus.

Nämä valinnat ovat yllättävän tärkeitä, koska 4º ESO:ssa tehdyt ainevalinnat vaikuttavat siihen, millaiselle pohjalle seuraavat opinnot rakentuvat.

Ja sama jatkuu bachilleratossa: siellä valittu suuntaus ja oppiaineet vaikuttavat taas todella paljon siihen, millaisiin yliopisto-opintoihin on luontevaa suunnata ja miten yliopistoon haettaessa saatavat pisteet muodostuvat. Kaikki siis vaikuttaa kaikkeen.

Toki mikään ei sulje mitään vaihtoehtoa täysin mutta valinnat tekevät monet asiat haastavammiksi. Jos esim. valitsee 4.luokalla vaikkapa ammattillisen suuntauksen eikä opiskele ollenkaan biologiaa ja fysiikkaa enää viimeisenä kouluvuonna ja sitten haluaisikin mennä lukion tiede-linjalle, niin hyppy tulee olemaan melko suuri.

Toki se on mahdollinen, mutta silloin joutuu tekemään aika paljon töitä kuroakseen puuttuvia asioita kiinni. Yksi ”menetetty” kouluvuosi on pitkä aika, etenkin kun lukio kestää täällä vain kaksi vuotta. Siinä ajassa pitäisi siis ehtiä sekä oppia uudet asiat että pysyä mukana jo valmiiksi melko vaativassa opiskelutahdissa.

Vaikka 4º ESO:ssa on paljon valinnanvaraa, suurin osa kouluviikosta koostuu toki edelleen yhteisistä aineista. Kaikkien on opiskeltava espanjaa eli Lengua Castellana y Literatura, vierasta kieltä (yleensä englanti), maantietoa ja historiaa, liikuntaa sekä matematiikkaa oman suuntauksen mukaisesti.

Lisäksi on yksi varsinainen optativa eli valinnainen aine, joiden valikoima riippuu koulusta. Madridin koulut voivat tarjota esimerkiksi filosofíaa, kieliä ja lisäksi erilaisia koulun omia valinnaisia aineita. Tarjonta ei siis ole joka koulussa täsmälleen sama, vaan kouluilla on tässä myös omaa päätösvaltaa.

Tyttären koulussa tarjolla on esim. filosofia, taiteellinen ilmaisu, oratoria & argumentation eli esiintymis- ja väittelytaidot sekä derechos humanos, jossa käsitellään ihmisoikeuksia, tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnallisia aiheita. Tytär valitsi näistä oratoria & argumentation eli hän pääsee harjoittelemaan paljon julkista esiintymistä, väittelytaitoja ja perustelemista.

Ja koska tyttären koulu on IB-ohjelmaa noudattava kansainvälinen koulu, tämä tarkoittaa myös sitä että 4.ESO luokalla jokainen oppilas joutuu tekemään ns. henkilökohtaisen projektin eli lopputyön.

Siinä oppilas valitsee itse aiheen, asettaa tavoitteet ja tekee aiheeseen liittyvän tuotoksen. Projektin aikana oppilas tutkii aihetta, suunnittelee työskentelyään ja dokumentoi sen etenemistä. Lopuksi hän tekee raportin, jossa arvioi projektin onnistumista ja omaa oppimistaan. Personal Projectissa tärkeää on itsenäinen työskentely, uuden oppiminen ja koko prosessin reflektointi.

Tätä tehdään osittain koulussa mutta sitä tietysti pitää paljon valmistella kotona muiden koulutöiden ohella. Tiedossa on siis varsin haastava & työntäyteinen kouluvuosi.

Tiivistettynä 4º ESO on siis Espanjan ”ysiluokka”, mutta samalla paljon enemmän kuin vain yläkoulun viimeinen vuosi. Se on ensimmäinen vaihe, jossa nuori joutuu oikeasti miettimään omaa seuraavaa opintopolkuaan. On valittava aineita, mietittävä matematiikan tasoa ja alettava pohtia, kiinnostavatko enemmän luonnontieteet, teknologia, kielet, historia, taide vai jokin käytännöllisempi suunta.

Ja vuoden lopussa pitäisi sitten olla kädessä Graduado en Educación Secundaria Obligatoria eli ESO:n päättötodistus. Sen jälkeen alkaa taas uusi vaihe: jatkaako opintoja bachilleratossa eli lukiossa vai Formación Profesional -opinnoissa? Ja jos valitsee lukion, niin mikä suuntaus ja mitkä aineet?

Tässä kohtaa alkaa hahmottua se, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. 4º ESO:ssa tehdyt valinnat rakentavat pohjaa lukiolle, siellä tehdyt valinnat taas vaikuttavat seuraaviin opintoihin ja lopulta myös siihen, millaisia vaihtoehtoja yliopistoon haettaessa on.

15-vuotiaana ei tietenkään tarvitse vielä tietää, mitä aikoo tehdä aikuisena. Mutta jotain ajatusta pitäisi tässä vaiheessa jo kuitenkin olla siitä, mikä itseä kiinnostaa ja missä omat vahvuudet ovat.

Ehkä tässä onkin se suurin ero aikaisempiin kouluvuosiin: nyt ei enää mietitä pelkästään sitä, mitä tänä vuonna opiskellaan, vaan jo sitä, mihin suuntaan tästä lähdetään. Ja se tuntuu tässä vaiheessa aika isolta asialta.

Viime vuosina liikaturismista on tullut yksi matkailukeskustelun lempiaiheista. Turisteja on liikaa. Barcelona on täynnä. Mallorca on täynnä. Málaga on täynnä. Kanariansaarilla on liikaa turisteja. Madridissa ei mahdu enää kävelemään.

Ja sitten pitäisi kuulemma tehdä jotakin. Usein ratkaisu kuulostaa melko yksinkertaiselta: vähennetään turisteja. Neuvotaan suoraan: älkää matkustako.

Ongelma kuitenkin on siinä, että Espanja tarvitsee turisteja. Vaikka espanjalaiset itse rakastavat matkustaa omassa maassaan, maan talous ei valitettavasti pyöri pelkästään kotimaan matkustajien jättämillä euroilla.

Vuonna 2025 Espanjassa kävi lähes 97 miljoonaa kansainvälistä matkailijaa ja nuo matkailijat käyttivät Espanjassa vuoden aikana noin 135 miljardia euroa. Siinä on aika paljon rahaa. Ja aika paljon työpaikkoja.

Matkailu on myös yksi niistä asioista, joiden ansiosta Espanjalla menee taloudellisesti juuri nyt varsin hyvin.

Minusta on siis vähän erikoista puhua matkailusta aivan kuin kyseessä olisi joku Espanjaan vahingossa eksynyt riesa, joka pitäisi vain saada pois. Ei se ole. Matkailu on yksi Espanjan tärkeimmistä elinkeinoista ja sitä tarvitaan myös tulevaisuudessa.

Olen itse asunut matkailukohteissa puolet elämästäni, eli noin 25 vuotta. Sinä aikana olen nähnyt matkailua aika monesta eri suunnasta, myös eri maissa. Olen myös työskennellyt ison osan tuosta ajasta matkailun parissa. Olen nähnyt sen, miten matkailu nostaa maan lyhyessä ajassa sodan jäljiltä suosioon. Miten matkailu on tuonut ulkomaista rahaa, investointeja, infrastruktuuria, kansainvälistä näkyvyyttä ja työpaikkoja monille alueille, joilla vaihtoehtoisia kasvumoottoreita on ollut vähän.

Toki olen myös nähnyt matkailun tuomia negatiivisia puolia. Olen nähnyt, miten asuntojen hinnat nousevat nousemistaan, mutta paikallisten palkat eivät nouse samaa tahtia. Miten moni on joutunut muuttaamaan yhä kauemmaksi koska vuokra-asunnot on siirretty matkailijoiden käyttöön. Olen nähnyt sen, miten paikalliset ravintolat sinnittelevät nousevien kustannuksien ja vähentyvien asiakasmäärien kanssa, koska matkailijat viihtyvät yhä enemmässä määrin all inclusive-hotellien suojissa.

Eli en minä matkailun ongelmia kiistä. Mutta kun mediassa puhutaan liikaturismista, huomio kiinnittyy helposti vain siihen turistiin. Siis siihen ihmiseen, joka pysähtyy keskelle jalkakäytävää katsomaan Google mapsia. Siihen, joka kuvaa rakennusta keskellä tietä. Siihen, joka istuu terassilla auringon alla monta tuntia vaikka iho punoittaa jo valmiiksi.

Mutta tuo turisti ei itse päätä, kuinka monta hotellia kyseiseen kaupunkiin rakennetaan. Turisti ei päätä, kuinka paljon turistiasuntoja siellä sallitaan. Turisti ei päätä, kuinka monta risteilyalusta päästetään satamaan. Turisti ei päätä, miten julkinen liikenne järjestetään. Eikä turisti päätä, rakennetaanko uusia asuntoja paikallisille vai ei.

Nämä ovat aika pitkälle politiikan ja kaupunkisuunnittelun kysymyksiä. Ja tästä päästään mielestäni liikaturismin ehkä kiinnostavimpaan puoleen – matkailu ei ole pelkästään matkailupolitiikkaa. Se on myös asumispolitiikkaa, liikennepolitiikkaa, kaupunkisuunnittelua ja veropolitiikkaa. Kun tämän ymmärtää, koko keskustelu alkaa näyttää vähän erilaiselta.

Monesti keskustelusta unohtuu myös yksi olennainen asia. Eivät paikalliset ihmiset yleensä osoita mieltään siksi, että kadulla kävelee turisti. He osoittavat mieltään sitä vastaan, miten matkailua on heidän kotikaupungissaan hoidettu ja millaisia seurauksia sillä on ollut asumiseen ja arkeen.

Jos asunnon vuokra nousee niin korkeaksi, ettei paikallinen enää pysty asumaan omassa kaupunginosassaan tai kaupungissaan, ei ole kovin hyödyllistä osoittaa sormella turistia, joka on vuokrannut asunnon viikonlopuksi. Pitäisi ehkä kysyä, miksi kyseinen asunto on voitu ottaa matkailukäyttöön ja miksi tavallisia asuntoja ei ole rakennettu lisää.

Mutta ei turisti myöskään ole täysin syytön. Hän tekee valintoja. Hän valitsee hotellin tai turistiasunnon. Hän valitsee, matkustaako elokuussa vai marraskuussa. Hän valitsee, syökö paikallisessa ravintolassa vai viettääkö koko lomansa all inclusive -hotellin ranneke kädessä. Hän päättää, vuokraako auton, käyttääkö julkista liikennettä ja kuinka paljon hän kuluttaa paikallisiin palveluihin.

Turisti ei myöskään välttämättä ajattele asuntoa vuokratessaan, että talossa asuu myös ihmisiä joiden pitää herätä klo 06 töihin. Hehän ovat tulleet lomalle.

Suhtaudun siis vähän varauksella ajatukseen, että ongelman nimi olisi yksinkertaisesti liikaa turisteja. Ei tarvita vähemmän turisteja mutta tarvitaan ehkä erilaisia turisteja. Tai erilaisia tapoja matkustaa.

Ajatellaan vaikka kahta matkailijaa.

Ensimmäinen tulee kaupunkiin aamulla risteilyaluksella. Hän kävelee kaupungin vanhassakaupungissa, ottaa kuvia, käy ehkä kahvilla ja palaa laivalle illalla.

Toinen tulee ja jää viideksi yöksi, majoittuu paikallisessa hotellissa, käy museoissa, syö ravintoloissa, käyttää taksia, käy kaupoissa ja tekee päiväretken lähialueelle.

Molemmat ovat turisteja. Mutta kaupungin kannalta heidän vaikutuksensa on aika erilainen. Ja tämä on yksi syy siihen, miksi pelkkä turistien lukumäärä ei kerro kaikkea.

Toki Espanjassa on paljon matkailjoita. Oikeastaan niitä on nykyään aika paljon kaikkialla maailmassa. Siitä faktasta ei pääse mihinkään. Nykyään aika harvassa ovat ne paikat, joissa voi parhaimman sesongin aikaan sanoa olevan rauhallista ja vähän matkailjoita.

Ihmiset haluavat matkustaa. Itsekin haluan matkustaa.

En siis halua syyttää turisteja. Olenhan itsekin sellainen. Ja aion varmasti jatkossakin olla. Mutta ehkä voimme miettiä omia valintojamme.

Missä majoitumme? Milloin matkustamme? Mihin käytämme rahamme?
Pitääkö meidän kaikkien mennä juuri siihen yhteen Instagramissa suosituksi tulleeseen paikkaan? Ja ennen kaikkea: millaista matkailua me olemme omilla rahoillamme tukemassa?

Jos matkailija valitsee aina halvimman mahdollisen turistiasunnon keskeltä asuinaluetta, on turha väittää, ettei hänen valinnallaan olisi mitään vaikutusta. Jos kaikki matkustavat samaan paikkaan elokuussa, ei ole kovin yllättävää, että paikka on elokuussa täynnä. Jos kaikki haluavat nähdä saman rannan, saman kylän ja saman näköalapaikan, ei sekään ole kovin vaikea yhtälö.

Tässä kohtaa vastuu alkaa jakautua aika moneen suuntaan.

Espanja ei mielestäni tarvitse vähemmän matkailua vain siksi, että matkailijoita on paljon. Se tarvitsee ehkä paremmin hallittua matkailua. Sellaista, jossa matkailija saa edelleen tulla, mutta hänen ei tarvitse asua paikallisen kodin naapurissa. Sellaista, jossa kaupunki saa matkailusta tuloja, mutta käyttää osan niistä myös niiden ihmisten hyväksi, jotka siellä asuvat ympäri vuoden. Sellaista, jossa matkailuyritykset voivat tehdä rahaa ilman, että koko kaupunki muuttuu hotelliksi.

Ja ennen kaikkea sellaista, jossa matkailija ymmärtää olevansa vieras. Vieraan ei tarvitse kävellä varpaillaan mutta ehkä hänen ei myöskään tarvitse käyttäytyä niin kuin koko kaupunki olisi hänen lomakotinsa.

Matkailu ei ole Espanjan ongelma. Huonosti hoidettu matkailu voi olla.

Ja turisti ei ole ongelman ainoa aiheuttaja, mutta ei hän myöskään ole täysin ulkopuolinen. Poliitikot päättävät säännöistä. Kaupungit päättävät kaavoituksesta ja liikenteestä. Matkailuyritykset päättävät, millaisia tuotteita ne tarjoavat. Ja me matkailijat päätämme, mistä olemme valmiita maksamaan. Kaikki nämä valinnat vaikuttavat toisiinsa.

Koska minä ainakin haluan jatkossakin matkustaa. Haluan myös, että ihmiset tulevat Espanjaan. Haluan istua täysillä terasseilla, katsella matkailijoiden sähläystä Madridin keskustassa ja välillä itsekin pysähtyä keskelle jalkakäytävää tutkimaan Google Mapsia. Mutta haluan myös, että täällä voi asua. Että ihmisillä on varaa asuntoon. Että paikallinen ravintola ei katoa turistiravintoloiden ja all inclusive -buffetien alle. Ja että seuraavan sukupolven matkailija voi vielä joskus tulla tänne ja ajatella: Onpa täällä hyvä olla.

Sekä turistina että paikallisena.