Madridin Miia -espanjalais-suomalaisen perheen elämää

Tällä viikolla tulee kuluneeksi 3 kk siitä kun meistä tuli hevosen omistajia. Lokakuun 18.päivä perheeseemme saapui 10-vuotias tamma Lucera. Kutsumme häntä usein lempinimillä Lucy tai typy 🙂

Lupasin jossain vaiheessa laittaa kuulumisia siitä miten kotiutuminen ja sopeutuminen on sujunut ja nyt on ehkä sopiva hetki koota näiden kuukausien kuulumiset. Tässä vaiheessa olemme jo ehtineet tutustua puolin ja toisin.

Lucera on siis virallisesti poni mutta jos olisi sentinkin korkeampi niin hän olisi hevonen, säkäkorkeus on virallisesti mitattuna kengät jalassa 149 cm. Rodultaan hän on Deutsches Reitpony eli saksalainen ratsuponi. Rodun jalostuksessa on käytetty mm. Welsh-ponia, arabia, täysveristä sekä pieniä ratsuhevosia – tavoitteena on ollut yhdistää ponin koko ja hevosen urheiluominaisuudet.

Rodun hevoset ovat omalla tavallaan vaativia – monet yksilöt ovat hyvin herkkiä ja reaktiivisia Eivät siis välttämättä mikään hyvä valinta esim. aloittelevalle ratsastajalle mutta kokeneemmissa käsissä kulkevat kyllä hienosti sillä monet rodun edustajat vaativat tasapainoisen ja johdonmukaisen ratsastajan sekä selkän käsittelyn.

Luonnollisesti ominaisuudet vaihtelevat paljon linjojen ja kasvattajien välillä eli osa on erittäin luotettavia lasten poneja kun taas osa selvästi ”kuumempia” urheilutyyppejä. Meidän typy kuuluu tähän jälkimmäiseen kastiin 😉

Toki tiesimme etukäteen mitä olemme ostamassa emmekä halunneetkaan mitään lastenponia vaan hevosen, joka tarjoasi sopivasti haastetta meille molemmille.

Näiden kuluneiden kuukausien aikana olemme vähitelleen päässeet tutustumaan toisiimme perusteellisemmin ja töitä on tehty jo paljon. Käytännössä häntä liikutetaan kuusi kertaa viikossa koska tyypillisenä rodun edustajan hän tarvitsee säännöllistä ja tavoitteellista liikuntaa pysyäkseen tyytyväisenä. Energiaa hänellä riittää eikä esim. kannuksia tai raippaa todellakaan tarvitse vaan häneltä löytyy ihan oma moottori. Toisaalta hän on myös herkkä eli vaikka vaihtia riittää välillä niin hänet saa kyllä helposti pysäytettyä. Energia on siis sellaista positiivista, eteenpäin vievää energiaa.

Tällä hetkellä meidän viikko jakautuu niin että tytär ratsastaa yleensä 2-3 kertaa (pääasiassa valmentajan pitämällä tunnilla), itse ratsastan 1-2 kertaa (yleensä kerran tunnilla, kerran itsekseni), meidän valmentaja ratsastaa ponin kerran viikossa ja sitten tarvittaessa kerran viikossa juoksutetaan. Yhden päivän olemme jättäneet vapaapäiväksi.

Energisyydestä huolimatta hän on kuitenkin hyvin kiltti ja yhteistyöhaluinen, ei siis tee mitään typeryyksiä eli on varsin luotettava ratsastaa. Toki valppaana pitää olla, kuten aina hevosten kanssa, sillä hän on kyllä herkkä seuraamaan mitä ympärillä tapahtuu.

Saksalaiselle ratsuponeille on melko tyypillistä tällainen herkkyys ympäristön tapahtumille ja muiden hevosten reaktioiden seuraaminen. Rotu on jalostettu urheilulliseksi ja nopeasti reagoivaksi, minkä vuoksi ne havainnoivat tarkasti ympäristöään ja voivat reagoida herkästi ääniin, liikkeeseen tai lauman käyttäytymiseen. Tämä piirre liittyy erityisesti arabin ja täysiverisen vaikutukseen jalostuksessa.

Ratsastaessa herkkyyys näkyy myös siinä että poni reagoi nopeasti ratsastajan apuihin – hyvässä ja pahassa. Eli hän vaatii ratsastajalta tasapainoisuutta, johdonmukaisuutta ja hyvää kehonhallintaa. Lisäksi ratsastajan on kyettävä pysymään rauhallisena myös silloin, kun poni jännittyy, sillä pienikin epävarmuus tai jännitys välittyy ponille nopeasti. Avut on annettava selkeästi mutta hienovaraisesti, ilman jatkuvaa korjaamista tai painetta. Eli melkoista hienosäätöä aina välillä. Myös kärsivällisyyttä tarvitaan.

Olemmekin lähteneet rakentamaan koko hommaa ihan alusta eli mitään vaikeampaa emme ole lähteneet häneltä vielä edes vaatimaan. Nyt rakennamme sitä molemminpuolista luottamusta.

Uskoisin että hän tulee olemaan todella hyvä opettaja tyttärelle koska juuri tällaisten hevosten kanssa oppii ratsastamaan. Hyvä opettaja ja erittäin palkitseva ratsastettava – oman työn ja asenteen tulos näkyy välittömästi ratsastuksessa.

Hän ei siis ole mikään autopilotti-poni vaan vaatii kuljettajan joka osaa viedä tuota energiaa oikeaan suuntaan.

Tämä meidän poni on edellisen omistajansa kanssa kilpaillut pääasiassa kenttää eli on hyvin monipuolinen tyyppi – toimii hyvin niin tasaisella, hypätessä kuin maastossa. Tällä hetkellä tosin yritämme kuoria hänestä enemmän kouluhevosta koska se kiinnostaa tytärtä ja minua tällä hetkellä eniten. Toki meillä molemmilla on hyppytaustaa eli siksi on kiva että hevonen osaa myös hypätä – saa vähän vaihtelua elämään. Ja maastossa tykkäämme myös käydä – onhan meillä upeat pellot ja maastot täällä ympärillä. Sinne emme ole kuitenkaan vielä lähteneet koska kelit eivät ole oikein suosineet ja maastossa on todella märkää ja reitit huonossa kunnossa, myös metsästyskausi on vielä käynnissä eli maastoon ei ole oikein mitään asiaa noina päivinä. Mutta kesällä nautimme varmasti maastolenkeistä hiekkakentällä hikoilun sijaan.

Hyppäämään olisi tarkoitus päästä myös tässä lähiviikkoina. Meidän tallihan on käytännössä puhtaasti kouluratsastukseen keskittynyt mutta nyt on ollut puhetta että kerran viikossa tulisi myös estevalmentaja paikalle tuntia pitäämään eli ehkäpä pääsemme sitäkin tässä taas treenamaan. Tai ainakin kokeilemaan.

Sopeutuminen on siis hyvällä mallilla vaikka se on vienyt toki aikaa. Hän nimittäin asui aikaisemmassa tallissa ja käytännössä 24/7 karsinassa eikä päässyt laitumelle tai tarhaan, ainoat ulkoilut olivat ratsastukset. Nyt hän elää 24/7 ulkotarhassa. Muutos oli siis melkoinen ja vei jonkin aikaa että hän tottui ulkoelämän ääniin ja uusiin naapureihin. Mutta nyt näyttää siltä että hän olisi kotiutunut jo ihan täydellisesti. Ja nauttii tästä uudesta, vapaammasta elämästä.

Meidän tallilla, kuten aika usein täällä Espanjassa, hevoset asuvat koko ajan ulkosalla. Valtavat männyt antavat kuitenkin tärkeää suojaa – talvella suojaavat kylmältä ja sateelta, kesällä taas liialta kuumuudelta. Ja parasta on tietysti se että hevoset saavat liikkua vapaasti – erittäin tärkeää tällaiselle energiselle tyypille.

Jos nimittäin aika käy tylsäksi niin hän osaa kyllä järjestää itselleen puuhaa – joulukuun saldona oli yksi täysin tuhottu loimi sekä paloiksi laitettu heinälaari.

Muitakin pikkujuttuja on ollut kuten se, että ensimmäisellä kävelytyskonekerralla hän onnistui saamaan melkoisen härdellin aikaiseksi – siinä sitten irtosi takakengät ja pieni haavakin tuli jalkaan. Tarhassa hän on puolestaan onnistunut irroittamaan yhden etukengän. Mutta onneksi ei sen vakavampaa.

Luonnetta hänellä siis riittää. Lisäksi hän on tyypillinen tamma – ilmeikäs, älykäs, reaktiivinen ja vahvasti läsnä ympäristössään. Ja kaikki tallin miespuoliset hevoset hän on jo hurmannut.

Toki myös meidät. On ihanaa nähdä miten nopeasti hän on ottanut meidät myös omakseen. Ihana, rakastettava typy.

Tällä viikolla nuijittiin taas EU:ssa läpi yksi merkittävä sopimus, joka tulee muuttamaan merkittävästi Euroopan markkinoita ja todennäköisesti lyö naulan arkkuun monelle tärkeälle maataloustuottajalle Euroopassa.

Sopimus, josta uutisissa ei ole juurikaan puhuttu mutta mikä tulee muuttamaan asioita merkittävästi. Mercosur – oletko kuullut siitä ja tiedätkö mitä se tarkoittaa?

Mercosur-sopimus tarkoittaa lyhyesti sitä, että EU ja Etelä-Amerikan Mercosur-maat, Brasilia, Argentiina, Uruguay ja Paraguay, avaavat markkinoita toisilleen ja vähentävät tulleja ja kaupan esteitä. Käytännössä siis Etelä-Amerikasta tulee EU:hun helpommin ja halvemmalla maataloustuotteita ja EU saa paremmat mahdollisuudet vielä omia teollisuustuotteitaan.

Kuulostaa hyvältä mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

Eurooppaan tulee enemmän ja halvemmalla eteläamerikkalaisia tuotteita, erityisesti naudanlihaa, siipikarjaa, soijaa ja muita maataloustuotteita. Tämä varmasti lisää kilpailua sekä painaa hintoja, mikä hyödyttää kuluttajia ehkä lyhyellä aikavälillä, mutta toisaalta heikentää eurooppalaisten viljelijöiden asemaa ja voi johtaa lopulta tuotannon vähenemiseen EU:ssa. Toisin sanoen yhä useampia maataloustuottajia Euroopassa lopettaa toimintansa.

Tämä taas tarkoittaa sitä että ruokaa ja raaka-aineita tuodaan enemmän ulkoa ja Eurooppa nojaa tulevaisuudessa entistä enemmän tuontiin ja keskittyy vain kulutukseen, palveluihin ja sääntelyyn. Tämä kaikki heikentää huoltovarmuutta ja tekee Europpan taloudesta entistä haavoittuvamman erilaisille kriiseille.

Toki asiasta voidaa hakea myös niitä ”positiivisia” puolia. Kuluttajat saattava nähdä halvempia tuotteita kaupassa. Tosin tässäkin on se huono puoli että samalla menetetään maatalous- ja tuotantopohjaa, työpaikkoja ja omavaraisuutta, samalla kun suuryritykset ja Mercosur-maat hyötyvät eniten.

Eurooppalaisille suuryrityksille sopimus helpottaa varmasti vientiä ja investointeja Etelä-Amerikkaan. Tullit alenevat koneissa, ajoneuvoissa, kemikaaleissa ja lääkkeissä. Tosin nämäkin hyödyt kohdistuvat lähinnä suuriin, kansainvälisiin toimijoihin, eivät pk-yrityksiin tai paikalliseen teollisuuteen. Eli Euroopalle hyöty on loppujen lopuksi minimaalinen, ellei jopa negatiivinen.

Miksi EU sitten halusi tämän sopimuksen?

Eurooppa halusi sopimuksen koska täällä päätöksiä ohjaa järjestelmä, ei enemmistön etu. Sopimus palvelee suuria vienti- ja rahoitusyrityksiä, joilla on vahva vaikutusvalta EU-päätöksenteossa, vaikka laaja teollinen perusta Euroopassa rapautuu. EU toimii vanhan globalisaatiomallin mukaan, jossa vapaa kauppa nähdään itseisarvona, vaikka oletukset teollisesta kasvusta eivät enää pidä paikkaansa. Samalla sopimus tukee rakennetta, jossa Eurooppa profiloituu kulutus-, sääntely- ja palvelualueena ja tuo yhä enemmän raaka-aineita ja elintarvikkeita ulkoa.

Tämä sopimus tietysti myydään kuluttajille sillä että sen seurauksena Euroopan markkinoille tulee halvemmalla lihatuotteita. Halpa etelä-Amerikkalainen liha kuulostaa varmasti monen mielestä hyvältä idealta mutta harva tietää mitä on tuon kaiken takana.

Veikkaisin että kukaan ei tule kertomaan sitä tosiasiaa että esim. Brasilian suurin lihatuotannon keskus Mato Grosso on noussut maailmankartalle paitsi suuren tuotantomääränsä myös torjunta-aineiden käytön vuoksi. Alueella naudanlihantuotanto perustuu suurelta osin soija- ja maissirehuun, joka on viljelty intensiivisesti myrkyin, joista osa on EU:ssa kiellettyjä. Kun karja syö tätä rehua, torjunta-aineet kertyvät eläimen elimistöön, erityisesti rasvaan ja maksaan, ja kulkeutuu näin EU:hun vietävään lihaan.

Vaikka EU asettaa tiukat periaatteessa tiukat turvallisuusrajat tuontilihalle niin käytännössä valvonta on satunnaisten pistokokeiden varassa eikä se kata koko tuotantoketjua. Tämä tarkoittaa, että kuluttajat altistuvat jäämille, joiden pitkäaikaisvaikutukset voivat liittyä mm. hormonihäiriöihin ja terveysriskeihin. Samalla toki myös itse karja kärsii myrkyistä, mikä lisää eläinlääkkeiden tarvetta ja antibioottiresistenssin riskiä sekä heikentää tuotannon kestävyyttä.

Ja kaikkeen kun lisätään vielä se tosiasia että jo nyt Marokko valtaa yhä enemmän Euroopan hedelmä- ja vihannesmarkkinoita.

Espanjassa vaikutukset näkyvät aivan suoraan sillä maa on yksi Euroopan merkittävimmistä vihannesten ja hedelmien tuottajista, ja erityisesti Etelä-Espanjan kasvihuonealueet kilpailevat suoraan Marokosta tulevien vihannesten, hedelmien ja marjojen kanssa. Marokkolainen tuotanto perustuu halvempaan työvoimaan & sallivampaan torjunta-aineiden ja vedenkäyttöön ja kun nämä tuotteet tulevat EU-markkinoille alhaisemmilla hinnoilla, joutuvat espanjalaiset viljelijät myymään satonsa hinnalla, joka ei kata tuotantokustannuksia.

Tämä on johtanut jo nyt tilojen lopettamisiin, velkaantumiseen ja toistuviin viljelijämielenosoituksiin ja tulevaisuudessa tilanne tulee olemaan vielä vakavampi.

Euroopan unionin kauppapolitiikka on ajamassa eurooppalaisen maatalouden tilanteeseen, jossa yhä useampi maatalousyrittäjä on kahden ristiriitaisen tavoitteen välissä. Toisaalta EU edellyttää omilta tuottajiltaan tiukkoja ympäristö-, eläinsuojelu- ja elintarviketurvallisuusvaatimuksia mutta toisaalta se avaa markkinoitaan yhä enemmän tuonnille maista, joissa tuotantokustannukset ja sääntely ovat selvästi alhaisemmalla tasolla.

Vaikka EU edellyttää, että tuontiruoka täyttää sen asettamat raja-arvot niin valvonta perustuu kuitenkin suurelta osin satunnaisiin pistokokeisiin. Tuotanto-olosuhteita, torjunta-aineiden todellista käyttöä, antibioottien määrää tai työntekijöiden asemaa ei valvota samalla tavalla kuin EU:n sisällä.

Mercosur-maista tuleva liha ja Marokosta kasvava hedelmä- ja vihannestuonti muodostavat yhdessä paineen, joka näkyy ja tulee näkymään vielä enemmän niin täällä Espanjassa kuin myös Suomessa.

Suomessa vaikutukset ovat erilaisia, mutta yhtä lailla vakavia. Suomi ei ehkä kilpaile suorasti Marokon vihannesten kanssa samalla tavalla kuin Espanja, mutta markkinoiden yleinen hintapaine tulee heijastumaan myös pohjoiseen. Kauppaketjut vertaavat hintoja ja tästä syystä tuonnin vaikutukset näkyvät myös suomalaisessa myynnissä ja lopulta myös tuotannossa.

Erityisen voimakkaasti Mercosur-liha tulee kohdistumaan suomalaisiin naudanlihantuottajiin sillä jo nyt tuotantokustannukset ovat korkeat ilmaston, energian hintojen ja tiukkojen sääntöjen vuoksi. Kun tuontiliha tulee markkinoille merkittävästi halvemmalla, suomalaiset tuottajat eivät pysty kilpailemaan hinnalla, mikä uhkaa tuotannon kannattavuutta ja pitkällä aikavälillä koko alan säilyvyyttä.

Loppujen lopuksi kyse on myös koko eurooppalaisen maatalousmallin tulevaisuudesta. Jos EU jatkaa markkinoiden avaamista ilman, että se varmistaa aidosti tasapuoliset tuotantoehdot, se vaarantaa oman ruokatuotantonsa perustan. Kyse ei ole vain vapaasta kilpailusta vaan epäreilusta asetelmasta, jossa säännöt eivät ole samat kaikille. Ja seuraukset tulevat olemaan peruuttamattomia.

Halpa tuontiruoka varmasti laskee hintoja hetkellisesti mutta samalla se syö eurooppalaisen maatalouden elinvoimaa. Kyse on siis valinnasta: halutaanko Eurooppaan omaa, valvottua ja eettisesti tuotettua ruokaa, vai hyväksytäänkö kehitys, jossa tuotanto siirtyy EU:n ulkopuolelle ja viljelijä jää maksajaksi.

Espanjassa ajaessa saattaa nopeasti huomata, että minne ikinä lähtee ajamaan, tie tuntuu lopulta johtavan Madridiin. Eikä tämä ole pelkkä tunne, vaan lähes kirjaimellinen totuus: Madridin keskustassa, Puerta del Solin aukiolla, sijaitsee nimittäin Espanjan päätieverkoston lähtöpiste, kilometri 0, jota pidetään maan maantieteellisenä sydämenä.

Espanjassa kaikki tiet eivät vie Roomaan vaan ne vievät varsin suurella todennäköisyydellä Madridiin. Ainakin päätiet.

Espanjan päätieverkosto koostuu kuudesta päämoottoritiestä, jotka vievät Madridista Espanjan eri kolkkiin, käytännössä eri ilmansuuntiin. Tieverkosto perustuu radiaali-malliin ja Madrid on kaiken keskus.

A-1 kulkee Madridista Burgosin kautta Ranskan rajalle Irúniin. A-2 yhdistää Madridin Zaragozan kautta Barcelonaan. A-3 vie Madridista Valenciaan. A-4 kulkee Madridista Córdoban ja Sevillan kautta Cádiziin. A-5 yhdistää Madridin Extremaduran kautta Portugaliin Badajozin kohdalta. A-6 kulkee Madridista Galician alueelle, muun muassa A Coruñaan ja Lugoon.

Espanjan moottoritieverkosto on Euroopan suurimpia – se kattaa yli 17 000 km.

Päätieverkoston ydin muodostuu kahdesta päätyypistä: autopistas ja autovías. Autopistas ovat perinteisesti maksullisia moottoriteitä, jotka on usein rakennettu yksityisten yhtiöiden toimesta tiukkojen suunnittelustandardien mukaisesti. Autovías puolestaan ovat pääosin valtion rahoittamia ja maksuttomia, ja ne toimivat pitkälti samalla tavoin, vaikka liittymiä voi olla enemmän.

Autopistas-nimikkeellä kulkevat moottoritiet ovat perinteisesti maksullisia. Maksullisuus perustuu siihen, että tiet rakennetaan ja ylläpidetään yksityisten yhtiöiden toimesta, jotka saavat tiemaksuja korvauksena investoinneistaan ja palvelustaan. Tällaisia osuuksiia on Espanjassa useita ja ne sijaitsevat usein tärkeimpiä kaupunkeja yhdistävillä vilkkailla väylillä. Toki niitä on myös suurimmissa kaupungeissa, kuten täällä Madridissa.

Itse käytän päivittäin tällaista tietä ja maksu on käytännössä jokaiselta ajokerralta 0.60 €. Päivittäin ajan sen läpi kaksi kertaa eli maksamme joka päivä näitä tiemaksuja 2.40 €. Mutta maksamalla säästämme paljon aikaa sillä maksuton tie on yleensä ruuhkainen ja lisäisi ajomatkaa ajallisesti.

Maksut väylillä vaihtelevat matkan pituuden sekä kulkuneuvon mukaan ja ne voivat olla kalleimmillaan jopa 0.50 € / kilometri. Lyhyet tunneliosuudet ovat usein kalleimpia per km mutta pitkät reitit taas kalleimpia kokonaisuuten. Tällä hetkellä korkein tiemaksu on Bilbao–Zaragoza osuudella, 38 euroa.

Autovías-väylät sen sijaan rakennetaan ja ylläpidetään valtion tai vastaavan julkisen tahon rahoituksella ja ne ovat maksuttomia ajoneuvoille. Tästä syystä ne muodostavat suuremman osan Espanjan tiestöstä ja mahdollistavat pitkälti ilmaisen nopean liikkumisen valtaväylillä. 

Espanjan tieverkoston kehitys on historiallisesti ollut pitkä prosessi. Vaikka maassa oli teitä jo ennen autoilun yleistymistä, nykyaikaiset moottoritiet alkoivat syntyä vasta 1960-luvulla yksityisten urakoitsijoiden ja concession-mallin pohjalta. Tuolloin ensimmäiset maksulliset moottoritiet rakennettiin kattamaan nopean liikenteen kasvua tärkeillä yhteyskäytävillä kuten Madrid–Valencia sekä Madrid–Irún. 

Tämän jälkeen verkosto kasvoi merkittävästi esimerkiksi 1980-luvulta eteenpäin, kun valtion rahoitus sekä EU-tukipaketit vauhdittivat väylien rakentamista. Vuosien 1990–2012 aikana Espanjassa toteutettiin yksi Euroopan nopeimmista moottoritieverkoston laajentamisvaiheista, jolloin moottoriteiden pituus kasvoi tuhansilla kilometreillä. 

Myös Espanjan junaverkosto kulkee pääkaupungin kautta eli Madrid toimii myös rautatieverkoston solmukohtana.

Kuten tieverkosto niin myös rautatieverkosto on Espanjassa moderni ja kattava, yksi Euroopan moderneimmista. Merkittävä käänne tapahtui 1990-luvulla, kun Espanja käynnisti laajan suurnopeusjunahankkeen. Ensimmäinen AVE-linja avattiin jo vuonna 1992 Madridin ja Sevilla välille ja siitä alkoi nopea sekä hyvin määrätietoinen verkoston laajentaminen. Nykyisin AVE- ja muut suurnopeusjunat yhdistävät Madridin lähes kaikkiin Espanjan suurimpiin kaupunkeihin.

Espanjan tie- ja rautatieverkosto on siis teknisesti moderni ja hyvin kattava, mutta ei kuitenkaan täysin ongelmaton.

Espanjaan on viime vuosikymmenten aikana rakennettu poikkeuksellisen laaja tie- ja rautatieinfrastruktuuri, osin EU-rahoituksen ja vahvan investointipolitiikan ansiosta. Nyt järjestelmä on siirtynyt vaiheeseen, jossa suurin haaste ei ole enää uuden rakentaminen, vaan olemassa olevan verkoston kunnossapito. Laaja verkko tarkoittaa korkeita ja jatkuvia ylläpitokustannuksia, ja juuri näihin rahoitus on monin paikoin riittämätöntä.

Monet tieosuudet ovat toki edelleen varsin hyvässä kunnossa mutta tieverkoston kunto heikkenee jatkuvasti. Tämä näkyy erityisesti päällysteiden kulumisena, korjausten viivästymisenä ja kunnossapidon epätasaisuutena eri alueiden välillä.

Myös raideliikennejärjestelmässä on useita rakenteellisia ongelmia. Suurin niistä liittyy voimakkaaseen panostukseen AVE-suurnopeusjunaliikenteeseen, mikä on jättänyt perinteiset alueelliset ja paikalliset radat vähemmälle huomiolle. Monilla pääratojen ulkopuolisilla alueilla junayhteydet ovat hitaita, harvavälisiä tai kärsivät vanhentuneesta infrastruktuurista. Toki plussana täytyy sanoa se, että hyvin moniin pienempiinkin kyliin pääsee kuitenkin junalla.

Tulevaisuudessa keskeinen haaste onkin se, miten olemassa oleva laaja tie-ja rautatieinfrastruktuuri pystytään pitämään turvallisena ja toimivana ilman, että käyttäjien kustannuksia tai liikenteen sujuvuutta heikennetään merkittävästi. Korjata ja uudistaa pitäisi mutta rahat ovat täälläkin kortilla.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kuinka paljon infrastruktuuria rakennetaan, vaan siitä, kuinka kauan se pystytään pitämään kunnossa.

Takana on jälleen yksi visiitti entiseen kotimaahani Suomeen. Maahan, josta lähdin jo 25 vuotta sitten, mutta johon olen säilyttänyt tiiviit siteet koko tämän ajan. Vaikka asun Suomen ulkopuolella, Suomi ei ole koskaan kadonnut mielestäni. Se on läsnä uutisissa, keskusteluissa perheen ja ystävien kanssa sekä siinä vaistomaisessa tavassa, jolla reagoi, kun joku kysyy kotimaasta.

Viimeisten viiden vuoden aikana tähän kysymykseen vastaaminen on kuitenkin muuttunut yllättävän vaikeaksi. Suomi on muuttunut.

Ensimmäinen muutos, jonka ulkosuomalaisena havaitsin, liittyy ilmapiiriin. Jotain tuntuu Suomessa muuttuneen perustavanlaatuisesti viimeisten 5 vuoden aikana. Uutisointi Suomessa tuntuu synkentyneen ja koko yhteiskunnallinen ilmapiiri tuntuu asettuneen ikäänkuin pysyvään poikkeustilaan.

Pandemian aikana tämä oli tietysti ymmärrettävää. Ukrainan sodan alettua se oli inhimillistä. Mutta kun kriisi seuraa toistaan ilman selkeää paluuta normaaliin, poikkeuksesta alkaa tulla pysyvä tapa hahmottaa todellisuutta. Suomi tuntuu jostain syystä alkaneen määritellä itseään ennen kaikkea uhkien kautta.

Ulkosuomalaisena huomaa kaipaavansa sitä Suomea, joka uskalsi joskus olla rauhassa rauhallinen, ehkä hieman erilainen, eikä lähtenyt heti kaikkeen hötkyilyyn mukaan. Maa, joka ennen luotti siihen, että asiat järjestyvät järkevällä työllä ja harkinnalla, näyttää nyt luottavan enemmän siihen, että pahimpaan on oltava jatkuvasti valmis. Ongelmana ei tietenkään ole varautuminen sinänsä, vaan se, että varautumisesta on tullut identiteetti.

Ulkosuomalaisena vertailu muihin maihin on tavallaan väistämätöntä. Suomea verratessa muihin maihin näkee edelleen paljon hyvää: toimivat instituutiot, korkean osaamisen, rehellisyyden ja poikkeuksellisen perusluottamuksen. Mutta kun järjen maaksi mielletty yhteiskunta alkaa epäillä omia tekemisiään, jotain olennaista on menetetty.

Monessa maassa – kuten täällä Espanjassa – kriisit näkyvät usein kaoottisempina, äänekkäämpinä ja ristiriitaisempina. Mutta toisaalta niihin myös kyllästytään nopeammin: hetken kuluttua elämä jatkuu ja huomio siirtyy eteenpäin. Suomessa sen sijaan on jääty jumiin oravanpyörään, josta ei nyt päästä pois eikä suuntaa saada käännettyä.

Luottamus on toki yhä monin paikoin korkealla, mutta sen luonne on muuttunut. Aiemmin luottamus tarkoitti sitä, että ohjeita ja päätöksiä sai arvioida, punnita ja jopa kyseenalaistaa ilman, että se tulkittiin epälojaaliudeksi. Luottamus ei ollut vastakohta kriittisyydelle, vaan sen edellytys. Nyt luottamus näyttäytyy yhä useammin oletuksena, että arviointi on tarpeetonta – tai pahimmillaan sopimatonta. Eriävä näkemys tulkitaan herkästi häiriöksi, vääränlaiseksi tunteeksi väärään aikaan.

Suomesta on tullut paikka, jossa mielensä pahoittaminen ohjaa keskustelua enemmän kuin asioiden sisältö. Keskustelua ei rajoita niinkään kielto, vaan ennakointi: ihmiset oppivat vaikenemaan, varomaan ja muotoilemaan ajatuksensa niin, etteivät ne rikkoisi näkymättömiä rajoja. Tämä ei synnytä yhteistä ymmärrystä, vaan pinnallista yksimielisyyttä, joka kestää huonosti todellista painetta.

Ulkosuomalaisena tämä herättää ristiriitaisia tunteita, sillä juuri kriittinen luottamus oli se piirre, josta Suomea kansainvälisesti ihailtiin. Se oli kykyä luottaa instituutioihin ilman sokeutta ja olla lojaali ilman alistumista. Kun tämä tasapaino horjuu, ei menetetä vain keskustelun vapautta, vaan myös sitä hiljaista vahvuutta, jonka varaan suomalainen yhteiskunta on pitkään rakentunut.

Ehkä suurin ero viiden vuoden takaiseen on kuitenkin tunne. Suomi tuntui ennen paikalta, jossa tulevaisuus oli avoin mutta hallittava – sellaiselta, jossa epävarmuus kuului asiaan, mutta sitä ei pidetty uhkana. Nyt Suomi näyttäytyy paikalta, jossa tulevaisuus on avoin mutta uhkaava. Ikään kuin jokin kriisi olisi pidettävä jatkuvasti käynnissä, jotta ihmiset pysyisivät valppaina, kuuliaisina ja valmiina reagoimaan. Kriisistä on tullut rytmi, ei poikkeus.

Tähän liittyy myös jatkuva, usein epäsuora syyllistäminen. Valinnat esitetään moraalisina koetinkivinä: jos toimit väärin, et vain erehdy, vaan vaarannat jotain itseäsi suurempaa – Suomen, yhteiskunnan tai jopa koko maapallon tulevaisuuden. Vastuu on yksilöllistetty, mutta pelko on kollektiivinen. Tämä tekee arjesta raskasta ja keskustelusta kireää, sillä pienistäkin erimielisyyksistä kasvaa helposti kysymyksiä lojaaliudesta tai moraalisesta kelvollisuudesta.

Ennen Suomi tuntui järjen maalta. Ei täydelliseltä, ei erityisen lämpimältä tai ihmisläheiseltä, mutta vakaalta ja reilulta. Maalta, jossa asioita punnittiin, ei hätiköity ja jossa hiljaisuus merkitsi usein harkintaa, ei pelkoa. Ulkosuomalaisena sitä toivoo, että Suomi muistaisi tämän perinnön: kyvyn ajatella rauhassa myös silloin, kun maailma huutaa.

Näin alkaa vuosi 2025 olemaan loppuhuipennusta vaille mutta sitä ennen juhlitaan vielä joulua. Vaikka lunta ja talvista fiilistä ei täältä kauheasti löydy niin valoja, koristeita ja juhlafiilistä Espanjasta löytyy sitäkin enemmän. Ne tuovatkin kivasti piristystä tähän vuoden pimeimpään aikaan.

Huomenna pakkaamme lahjat, matkalaukut sekä savustuspöntön autoon ja suuntaamme kohti Malagaa, jossa vietämme joululoman ensimmäisen osan. Minä ja tytär ajelemme autolla, puoliso suuntaa junalla perässä äitinsä kanssa, kunhan pääsee töistä joskus iltapäivällä. Näin siksi että meillä on auto käytössä Malagassa eikä puolison äiti joudu istumaan 5-6 tuntia autossa.

Muu porukka liittyy seuraamme vähitellen – miten töiltään pääsevät. Tärkeintä on kuitenkin se että tyttären serkkupoika saapuu Sevillasta myös huomenna eli serkukset saavat viettää taas vähän laatuaikaa yhdessä. He kun asuvat eri puolilla Espanjaa niin yhteiset hetket ovat aika vähissä ja näistä harvinaislaatuisista hetkistä on otettava kaikki ilo irti. Ikäeroa heillä on 3 vuotta mutta siitä huolimatta he ovat aina olleet tosi läheisiä.

Malagassa vietämme vain muutaman päivän sillä 25.päivä puolison pitää jo palata takaisin Madridiin, työt kutsuvat. Me puolestaan tyttären kanssa lennämme sitten samana päivänä Malagasta Suomeen, jossa vietämme joululoman toisen osuuden.

Takaisin kotiin palaamme tammikuun 3.päivä jotta voimme viettää vielä espanjalaista joulua eli loppiaista perheen kanssa.

Mitään ihmeellisiä suunnitelmia meillä ei ole loman millekään osuudelle. Tärkeintä on viettää aika yhdessä perheen, suvun ja ystävien kanssa. Kaikki muu on sitten extraa. Olisihan se toki kivaa jos Suomessa odottaisi upea luminen talvikeli ja voisimme käydä luistelemassa, pulkkamäessä jne mutta tällä hetkellä ennusteet näyttävät aivan muuta.

Joululoman haluamme päättää ihan rauhassa täällä kotosalla, oman perheen kera. Täällähän Espanjassahan loppiainen on monissa perheissä joulun tärkein päivä ja tietysti sitä vietetään myös meidän perheessä.

Loppiaisaattona on aina isot kolmen kuninkaan kulkueet, cabalgata de Reyes, joka kaupungissa ja kylässä. Melchor, Gaspar ja Baltasar saapuvat näyttävissä vaunuissa tai ratsain ja heittelevät lapsille karkkeja. Madridin ja Barcelonan kulkueet ovat kaikkein suurimpia, mutta myös pienemmillä paikkakunnilla kulkueet ovat tärkeä juhlan osa. Viime vuoden kulkuetta Madridissa seurasi jopa 300 000 ihmistä. Tytär on jo sen verran iso että näitä kulkueita emme ole käyneet seuraamassa enää vuosiin.

Lahjat täällä ”jaetaan” 6. tammikuuta. Espanjassa loppiaisen lahjaperinne on perinteisesti vahvempi kuin joulupukkiin liittyvä, joten lapset odottavat innolla kolmea kuningasta, jotka tuovat lahjat yön aikana. Kengät jätetään illalla esille, jotta kuninkaat tietävät, minne lahjat jättää, ja kameille laitetaan vettä ja pientä syötävää. Aamulla sitten avataan lahjat ja sen jälkeen syödään loppiaispullaa aamupalaksi.

Loppiaiseen liittyy vahvasti Roscón de Reyes, renkaan muotoinen pulla/kakku, jota syödään yleensä loppiaisaamuna tai loppiaislounaan jälkeen. Kakun sisällä on pieni kuninkaan figuuri sekä papu. Sen, joka löytää figuurin, sanotaan olevan päivän ”kuningas”, kun taas pavun saaja joutuu usein maksamaan kakun.

Näitä myydään (juurikaan kukaan ei siis leivo sitä itse) ilman täytettä, kermatäytteellä, suklaisella täytteellä, marsipaanilla ja tämän vuoden uutuus on pistaasi-täyte. Meillä on yleensä ollut suklaaversio mutta tällä kertaa haluan ehdottomasti testata tuota pistaasia.

Monet perheet osallistuvat loppiaisena myös kirkollisiin menoihin, sillä silloin muistellaan kolmen itämaan tietäjän vierailua Jeesus-lapsen luona. Joululaulut kuuluvat edelleen juhlaan, ja yleenskin joulukoristeet sekä seimet pysyvät esillä loppiaiseen saakka.

Takaisin arkeen palataan sitten 8.tammikuutta, jolloin myös koulut jatkuvat.

Tästä alkaa siis joulun vietto ja blogi jää pienelle joulutauolle, palataan asiaan tammikuussa 2026. Hyvää Joulunaikaa ja alkavaa vuotta 2026 kaikille!

Enää vajaa viikko ja päästään viettämään joulua. Ainakin Suomessa monet ovat jo aloittaneet valmistelut, laatikoita on ehkä tehty pakkaseen tai ainakin on vähän jo mietitty että mitä syödään, mitä pitää kaupasta ostaa jne. Täällä Espanjassa valmistelut jäävät yleensä viime hetkeen koska ruoat ovat sellaisia ettei niitä voi etukäteen valmistella. Mutta mitä täällä sitten joulunaikaan oikein syödään?

Siinä missä suomalaisessa joulussa ruokalajit ovat melko vakiintuneita, niin Espanjassa tilanne on aika lailla päinvastainen. Täällä jouluruokaperinteet ovat paljon monimuotoisemmat ja vaihtelevat myös merkittävästi alueittain ja perheittäin eli täällä ei ole samanlaisia perinteitä kuin Suomessa. Suomalainen jouluruokaperinnehän on tavallaan hyvin ainutlaatuinen monien perinteisten elementtien ansiosta. Monille juurikin nuo tutut jouluruoat ovat asia, jotka tuovat joulun – syödäänhän niitä yleensä vain joulunaikaan.

Se mitä pöydästä löytyy, on siis hyvin vaihtelevaa – melkeinpä jokaisella perheellä on omat traditionsa. Mutta aika usein ateria kuitenkin koostuu alkupaloista, ehkä keitosta, sen jälkeen pääruoasta ja lopulta mahat tungetaan täyteen vielä kaikkea makeaa ja huuhdellaan alas cava-kuohuviinillä. Ja toki muillakin viineillä.

Ruokailu aloitetaan myöhään sillä jouluaaton juhla-ateria on ehdottomasti illallinen, jota aloitellaan yleensä vasta klo 21 aikoihin. Pöydän ääressä istutaan tuntikausia, usein aamutunneille asti.

Aluksi pöytään katetaan usein kaikenlaisia leikkeleitä: jamon iberico-kinkkua, chorizo-makkaraa, manchego-juustoa jne. Joissakin perheissä on tapana syödä keittoa – joka voi olla esim. ns. consomé de Navidad eli joululiemi tai joku merenelävistä tehty keitto. Mutta joskus myös erilaisia paikallisia erikoisuuksia kuten sopa de galets-keitto Kataloniassa. Se on kirkas, pitkään haudutettu lihaliemeen tehty keitto jossa on suuria simpukankuoren muotoisia galets-pastoja.

Pääruokana voikin sitten olla melkeinpä mitä tahansa – riippuen alueesta, perheestä sekä lompakon paksuudesta. Monissa perheissä nimittäin suositaan jouluna merellistä kattausta ja niiden hinnat nousevat yleensä pilviin ennen joulua. Pöydässä saattaa olla erilaisia äyriäisiä, simpukoita, kampasimpukoita, katkarapuja, rapuja sekä tietysti kalaa eri tavoin valmistettuna. Myös hummeria tai muuta vähän parempaa meriruokaa löytyy joulupöydistä.

Toisaalta sisämaassa nähdä ehkä joulupöydässä enemmän lihaa kuten paahdettua pikkuporsasta (“cochinillo”) tai lammasta.

Jälkiruokina ovat klassiset espanjalaiset ylimakeat joulumakeiset kuten turrón, polvorones, mantecados ja mazapán-marsipaani. Näitä jotkut rakastavat yli kaiken mutta monet myös inhoavat ja siitä huolimatta niitä pitää kuitenkin aina löytyä joulupöydästä.

Turrón valmistetaan perinteisesti mantelista, sokerista, hunajasta sekä munan- valkuaisesta. Sitä myydään yleensä suorakulmaisina levyinä ja vaihtoehtoja on montaa lajia, tunnetuimpina kova (turrón duro) ja pehmeä (turrón blando) versio. Nykyään löytyy myös suklaaversioita, jotka ovatkin monien mieleen enemmän kuin nuo perinteiset maut.

Polvorones ja mantecados ovat hienon hienoa keksimassaa, joka on painettu tiiviiksi ja kiinteäksi ”keksiksi” mutta ne murenevat hetkessä. Perinteinen maku on manteli, jossa on mukana myös kanelia mutta nykyään löytyy myös muita makuversioita.

Espanjassa joulupäivä, Navidad, on myös tärkeä juhlapäivä, oikeastaan tärkeämpi kuin jouluaatto. Ja silloin perheet kokoontuvat yleensä pitkälle lounaalle – lounas on tällä kertaa päivän tärkein ateria. Toisin kuin jouluaaton myöhäinen illallinen, joulupäivän tunnelma on rennompi. Mutta yhteistä on se että myös tämä päiväsaikaan nautittu ateria kestää taatusti useita tunteja, yleensä jopa iltaan asti.

Tarjottavat vaihtelevat taas alueittain ja perheittäin, mutta usein pöytään katetaan jotain hieman kevyempää kuin aattona: alkupalaksi esimerkiksi erilaisia salaatteja, juustoja, kinkkua tai äyriäisiä, pääruoaksi paistettua lammasta tai kana, uunissa valmistettua kalaa sekä joissakin perheissä myös täytettyä kalkkunaa (pavo relleno). Lisäksi tarjolla on usein runsaita uunivihanneksia sekä paikallisia lisukkeita.Säiden suosiessa monet perheet kokoontuvat myös grillamaan.

Ja jälkiruoaksi syödään edelleen samoja joulun makeisia – turrónia, polvoroneseja ja mantecadoja – tai alueen omia jälkiruokia.

Espanjalaiset jouluruokaperinteet kuvastavat siis hyvin maan kulttuurin alueellista rikkautta ja historiallisia vaikutteita: rannikkoseuduilla korostuvat merenelävät, sisämaassa liha ja uuniruoat, ja eri yhteisöillä on omia paikallisia erikoisuuksia. Vaikka perinteet muuttuvat (esim. hintojen nousun myötä merenelävät voivat olla joissain perheissä harvinaisempia), joulun ajan ateriat pysyvät monille erityisinä – hetkinä, jolloin perhe kokoontuu jakamaan juhlaa hyvän ruoan äärellä. Tärkeintä lieneekin seura, ei se ruoka.

Minkälaiset ovat sitten meidän espanjalais-suomalaisen perheen jouluruokaperinteet? No, tietysti yhdistelmä parhaimpia juttuja molemmista kulttuureista.

Espanjalaiset sukulaiset tykkäävät erityisesti bataatti- ja porkkanalaatikoista, myös rosolli on aina ollut kaikkien mieleen. Sekä tietysti suomalaisen pöydän erilaiset kalaherkut, kuten kylmä- ja lämminsavulohi sekä erilaiset sillit. Näitä siis löytyy aina meidän joulupöydästä vaikka olisinkin ainoa suomalainen joulupöydässä.

Espanjalaiset puolestaan kattavat pöytään erilaisia leikkeleitä & juustoja sekä kaikenlaisia mereneläviä kuten grillattuja/paistettuja jättikatkarapuja. Myös usein jotain simpukoita löytyy usein joulupöydästä. Jako menee yleensä näppärästi niin että espanjalaiset juustot ja leikkeeleet sekä merenelävät ja salaatit syödään alkupaloina ja sitten pääruokana suomalaisia laatikoita, savukalaa ja yleensä myös joku lihavaihtoehto, usein lammasta.

Ja jälkiruokana on aina sekä espanjan perinteisiä herkkuja mutta aina myös suomalaisia joulukonvehteja, jotka maistuvat ainakin meidän sukulaisille paremmin kuin espanjalaiset joulumakeat 🙂

Meidän joulupöydästämme on siis vuosien varrella muodostunut oma pieni perinteinen kokonaisuutensa, jossa espanjalainen ilmakuivattu kinkku korvaa suomalaisen versionsa mutta muuten tilaa riittää molempien maiden tärkeimmille herkuille.

Joulu on monille vuoden tärkein juhla, mutta se voi myös tuottaa harmaita hiuksia.

Jo ihan tavallisissa suomalaisperheissä on usein paljon pohdittavaa: missä joulu vietetään, kenen luona syödään, kuinka monta sukulaista ehditään tavata ja miten kaikkien toiveet sovitetaan yhteen. Joulua voi viettää omassa kodissa, omien tai puolison sukulaisten luona, molempien sukujen kesken – tai lopulta autossa sukulaiselta toiselle siirtyen. Tai sitten voi paeta koko touhua jonnekin kauas. Vaihtoehtoja riittää, ja tilanteet voivat olla kuormittavia.

Kun joulua suunnittelee monikulttuurinen perhe, paletti monimutkaistuu entisestään. Sukua saattaa olla kahdessa tai jopa useammassa maassa, perinteet eroavat toisistaan ja käsitykset joulunvietosta voivat olla hyvinkin erilaisia. Vietetänkö joulua siellä, täällä vai tuolla. Mitä jos kutsutaan molemmat suvut omaan kotiin –siitäkin huolimatta että kielet eivät ehkä kohtaaa ja joulunviettotavat menevät täysin ristiin? Vai jätetäänkö koko joulunvietto väliin, koska mikään ratkaisu ei tunnu toimivalta?

Monikulttuurista joulua elävissä perheissä nämä pohdinnat ovat tuttuja. Ainakin siinä vaiheessa kun lapset ovat pieniä ja luonnollisesti isovanhemmat molemmin puolin toivovat joulunviettoa lastenlasten kanssa. Onhan jouluissa aivan omaa tunnelmaa juuri silloin kun lapset ovat pieniä.

Lopulta varmasti moni päätyy vuorojouluihin tai joustaviin kompromisseihin. Tai siihen oivallukseen että joulun voi muokata juuri omalle perheelle sopivaksi kokonaisuudeksi.

Espanjalainen ja suomalainen joulunvietto ovat aika erilaisia. Espanjassa jouluaatto ei ole ollenkaan yhtä tärkeä juhlapäivä kuin Suomessa. Se on monille tavallinen työpäivä minkä toki päivän kruunaa juhlallinen aattoillallinen, mikä nautitaan espanjalaisittain myöhään, usein lähempänä puoltayötä. Päälle vedetään juhlavaatteet ja pöydän ääressä istutaan jopa aamutunneille asti. Tunnelma on katossa, ilo ylimmillään.

Suomalaiselle tämä tuntuu monesti vieraalta – onhan suomalainen joulu paljon rauhallisempi, paljon hartaampi ja ennen kaikkea paljon hiljaisempi.

Mutta miten suomalaiset ja espanjalaiset joulunviettoperinteet sitten istuvat yhteen?

Meidän espanjalais-suomalaisessa perheessämme joulunvietto on muotoutunut vuosien varrella omannäköiseksi. Sanoisin että se on hyvänlainen yhdistelmä molempien maiden perinteitä.

Kun tytär oli pieni, yritimme vaalia suomalaisia perinteitä mahdollisimman paljon koska Espanjan suvulla ei sellaisia juurikaan ollut. Vietimme siis hyvin suomalaistyylisiä jouluja, milloin Suomessa, milloin Espanjassa – eri kokoonpanoilla ja eri tavoilla. Usein mukana myös meidän Espanjan perhettä.

Nykyään, kun tytär on jo vanhempi eikä joulussa välttämättä ole enää samaa lapsuudenajan taikaa, niin joulunviettokin on hieman erilaista. Toki joulua vietämme ja juhlistamme aina – tavalla tai toisella. Joulukalenteri kuuluu edelleen joulunodotukseen, piparien leivonta ja koristelu ovat myös perinteitä joista ei ole vieläkään luovuttu. Ja tietysti koti on koristeltu jouluun jo hyvissä ajoin – meiltä löytyvät sekä joulukuusi että belen-jouluasetelma.

Suomalainen jouluruoka kuuluu meillä myös aina aaton ohjelmaan. Vain yhden kerran olemme jättäneet perinteisen joulun väliin – vuonna 2020 ensimmäisenä covid-jouluna, jonka vietimme kotona ihan oman perheen kesken. Söimme sushia. Ja ei joulu kyllä silloin tuntunut joululta – kaikesta yrityksestä huolimatta.

Yllättävää kyllä, espanjalainen suku on myös tykästynyt suomalaisiin jouluruokiin, niitä pyydetään aina kun vietämme yhdessä joulua. Erityisesti maistuvat porkkana- ja bataattilaatikko, rosolli sekä erilaiset kalaruoat kuten savustettu lohi ja silli.

Silloin kun vietämme joulua täällä Espanjassa niin jouluaaton ruokailu meillä tapahtuu espanjalaisittain eli illallinen syödään myöhään. Aaton lounas syödään usein ravintolassa, joka tuo jouluun sellaisen sopivan rennon tunnelman.

Espanjalaisen joululounaan jälkeen väki hiljenee siestalle, jotta illalla jaksetaan kokkailla, sitten syödä ja vielä juhlia aamutunneille asti.

Joulupukki ei Espanjassa ole se joulun tärkein hahmo: pääosa lahjoista kun jaetaan vasta loppiaisena Itämaantietäjien toimesta. Jos lahjoja annetaan jo jouluna, ne odottavat vasta joulupäivän aamuna. Meillä tosin feikki-pukki on usein osa aaton ohjelmaa – siitäkin huolimatta että suvussa ei ole enää pikkulapsia. Hauska ”ohjelmanumero” ja lahjat jaetaan & avataan yksi kerrallaan – näin kaikki pääsevät näkemän mitä paketeista avautuu.

Meidän perheessä lahjat jaetaan suomalaiseen tapaan jouluaattona, toki muutamat paketit jätetään myös loppiaiseksi, jotta molempien maiden perinteet saavat tilaa. Tyttären ollessa pienempi, hän kirjoitti lahjalistat sekä joulupukille että Itämaan tietäjille. Mutta joulupukki on kuitenkin ollut aina se ”ykkönen”.

Puolison perheessä ei lapsuudessa vietetty lainkaan jouluaaton juhlallisuuksia, illallista lukuunottamatta, eikä lahjojen jako jouluna kuulunut heidän tapoihinsa. Heidän lapsuudenkotinsa ainoa joulukoriste oli belen-jouluasetelma. Mutta nykyään heidänkin joulunsa on siis hieman erilainen ja kaikki tuntuvat nauttivan tästä uudesta versiosta.

Monikulttuurinen joulu ei siis ole vain eri perinteiden sekoittamista. Se on ennen kaikkea kykyä löytää tasapaino ja luoda perheelle omannäköinen juhla. Se voi olla sekoitus suomalaisia ja espanjalaisia tapoja, uusia yhteisiä traditioita ja vanhojen perinteiden muokkaamista.

Tärkeintä ei lopulta ole se mitä syödään, missä ollaan tai mihin aikaan lahjat jaetaan, vaan se, että joulua vietetään rakkaiden ihmisten kanssa – tavalla, joka tuntuu omalta. Muut yksityiskohdat ovat enemmän mausteita.

---

Jamón ibérico on yksi Espanjan arvostetuimmista herkuista. Pitkään kypsytettyä, syvänmakuista, pähkinäistä ja täydellisen rasvaista ilmakuivattua kinkkua – todellista gourmet-ruokaa.

Iberiansika, cerdo ibérico, on Espanjan ja Portugalin alkuperäinen sikarotu, joka tunnetaan erityisesti kyvystään varastoida rasvaa lihaskudoksen sisään. Sikoja kasvatetaan perinteisesti tammi- ja korkkitammimetsissä, joissa ne laiduntavat vapaina ja syövät tammenterhoja. Tämä ruokavalio antaa lihalle sen tunnusomaisen maun ja murean rakenteen, jotka tekevät iberico -kinkusta yhden maailman arvostetuimmista lihatuotteista.

Iberiansian historia ulottuu tuhansien vuosien taakse. Sen arvellaan polveutuvan Välimeren alueelle muinoin tuoduista villisioista, jotka risteytyivät paikallisten lajien kanssa jo ennen roomalaisaikaa. Roomalaiset kuvasivat näitä tummia, pitkulaisia sikoja ja arvostivat erityisesti niiden rasvaista lihaa.

Keskiajalla Iberian niemimaan luostarit ja maatilat kehittivät järjestelmällisempiä kasvatustapoja, joissa siat laidunsivat dehesa-tammimetsissä. Tämä perinne vakiintui vuosisatojen aikana, ja tammenterhoilla ruokittujen sikojen lihaa pidettiin erityisen hienostuneena.

1800–1900-luvuilla teollistuminen ja muuttuvat maatalouskäytännöt vähensivät rodun määrää, mutta kiinnostus perinteisiin tuotteisiin elvytti kasvatusta. Nykyisin Iberiansika on kulttuurihistoriallisesti arvostettu rotu, ja sen kasvatus perustuu yhä pitkälti samoihin laidunnus- ja ruokintaperinteisiin, jotka muovasivat sen maineen vuosisatojen aikana. Ja sitä arvostetaan nykyään ehkä enemmän kuin koskaan – onhan se melkoisen arvokas tuote porsaanlihaksi.

Jamón ibérico -kinkun hinta vaihtelee paljon sen laadun, ruokinnan ja kypsymisajan mukaan. Keskimäärin tavallinen Iberico-kinkku (esim. de cebo tai de cebo de campo) maksaa Espanjassa noin 25 – 80 € per kilogramma riippuen siitä, onko kyseessä halvempi viljalla ruokittu versio vai hieman parempi laidun-/tammenterho-ruokittu vaihtoehto.

Arvostetummalla de bellota -tasolla, jossa siat on ruokittu pääosin tammenterhoilla ja liha on pitkäkypsytetty, hinnat ovat tyypillisesti korkeampia, usein 60 – 150 € / kg tai enemmän – ja todella huippulaadukkaat versiot voivat maksaa useita satoja euroja per kilo.

Hintataso vaihtelee myös myyntipaikan ja pakkaustavan mukaan (kokonainen potka vs. viipaloitupakattu).

Jamón ibéricolla on virallinen luokitusjärjestelmä, joka kertoo laadusta ja ruokinnasta. Arvostetuin kinkku on mustalla laatalla merkitty, 100-prosenttisesta iberiansianlihasta valmistettu jamón de bellota, joka on ruokkinut itsensä tammenterhoilla ja kasvanut vapaana. Punaisella merkityt kinkut ovat myös bellotaa, mutta osittain risteytetyistä sioista. Vihreällä merkitty cebo de campo on laiduntanut osittain ja saanut lisäksi viljaa, kun taas valkoinen laatta eli cebo tarkoittaa viljalla ruokittua iberiansikaa. Nämä erot vaikuttavat makuun, rasvan laatuun ja hintaan.

Kypsytys kestää vähintään pari vuotta ja parhaimmillaan jopa viisi vuotta. Pitkä kypsymisaika antaa kinkulle syvän aromin, jossa yhdistyvät pähkinäisyys, umami ja hedelmäiset vivahteet. Rasva on pehmeää ja sulaa jo sormissa, mikä on hyvä laadun merkki.

Jamón ibérico syödään ohuina, läpikuultavina viipaleina. Se tarjoillaan aina huoneenlämpöisenä, koska kylmyys vie aromit piiloon. Yhdistelmä paahdetun leivän ja tuoreen tomaatin kanssa on klassinen, ja kinkku sopii erinomaisesti myös miedon juuston, hyvän oliiviöljyn tai kuivan sherryn kanssa.

Tunnetuimpia tuotantoalueita ovat Extremadura, Jabugo Huelvassa, Guijuelo Salamancassa sekä Los Pedroches Córdobassa. Jokaisella alueella on oma tyylinsä ja makuprofiilinsa,, jotka syntyvät paikallisesta ilmastosta, eläinten ruokinnasta ja perinteisistä kypsytysmenetelmistä. Extremaduran kinkut ovat usein voimakkaan aromikkaita, Jabugo tunnetaan erityisen pitkäkypsytteisistä ja intensiivisistä tuotteistaan, kun taas Guijuelon viileä ja kuiva ilmasto tuottaa pehmeämmän ja hienostuneemman makuisia kinkkuja. Los Pedroches taas tarjoaa tasapainoisen, hieman makeaan vivahtavan profiilin, joka heijastaa alueen runsasta tammenterhometsää. Herkkuja erilaisille makunystyröille.

Eikä jamon ibéricoa ja jamón serranoa pidä sekoittaa sillä kyseessä on kaksi erilaista tuotetta. Toki ovat molemmat espanjalaisia ilmakuivattuja kinkkuja mutta ne eroavat toisistaan selvästi. Iberico valmistetaan iberiansian lihasta, jonka rasva marmoroituu luonnostaan ja tuo kinkkuun sen tunnusomaisen syvän, pähkinäisen aromin. Serrano taas tehdään tavallisesti valkoisista, nopeakasvuisista sikaroduista, joiden liha on vähärasvaisempaa ja maultaan kevyempää. Myös kasvatusmenetelmät, ruokinta ja kypsytysajat poikkeavat toisistaan. Iberico on laadultaan ja luonteeltaan oma, selvästi jalostuneempi tuotteensa, eikä sitä siksi pidä sekoittaa huomattavasti edullisempaan ja yksinkertaisempaan serranoon.

Toki jamon serranolla on myös osansa espanjalaisessa ruokakulttuurissa – se on se arkinen valinta leivän päälle kun taas iberico on tarkoitettu isompiin herkutteluhetkiin.

Jamón ibérico ei siis ole pelkkä kinkku, vaan osa Iberian niemimaan identiteettiä ja vuosisataista ruokakulttuuria.

Monet ihmettelevät sitä miten meidän perheessä ei juurikaan syödä espanjalaista ruokaa – siitäkin huolimatta että espanjalainen keittiö on espanjalainen keittiö on monipuolisuudessaan sen verran mahtava että sieltä löytyy syötävää varmasti ihan jokaiseen makuun.

Mutta syystä tai toisesta meidän perheen makupaletti on varsin kansainvälinen ja jos puolisolta tai tyttäreltä tiedustelee että mitä he haluaisivat syödä niin harvemmin toiveissa on mitään periespanjalaisia ruokia. Tytär saa sitä ilmeisesti riittävästi syödäkseen koulussa, puoliso puolestaan tarvittaessa työpaikan ruokalassa tai äitinsä luona. Eli puoliso, perusespanjalainen mies, ei kaipaa kotioloissa niitä perusespanjalaisia ruokia. Meillä ei siis juurikaan kokkailla espanjalaista ruokaa.

Itse syön kyllä ihan mielelläni espanjalaisia ruokia mutta en kuitenkaan niitä kaipaa niin paljon että lähtisin vaikkapa ravintolaan syömään cocido-pataa. Mielummin menen syömään jotain ihan muuta. Tai kun olen viettänyt viikon vaikkapa Galiciassa, missä tarjolla ei ole mitään muuta kuin pohjoisen tyypillisiä ruokia, niin sen jälkeen mieli tekee jo melkeinpä mitä muuta tahansa.

Mutta toki satunnaisesti espanjalainen ruoka maistuu ja toki täältä Espanjasta löytyy myös sellaisia herkkuja, joista nautin ihan valtavasti. Tässä oma top-listani.

1. juustot

Espanjalaiset juustot ovat ehkä maailman parhaimpia. Jos olisi yksi asia, josta en voisi luopua niin se olisi ehdottomasti juusto. Mikään ei ole sen parempaa kuin pitkään kypsytetty espanjalainen lampaanjuusto. Myös vuohenjuustot maistuvat aina, etenkin Fuerteventuran vuohenjuustot. Tai voimakas asturialainen cabrales-sinihomejuusto. Nam!

Espanjan lampaan- ja vuohenjuustot ovat erittäin arvostettuja niiden täyteläisen, aromikkaan ja luonnostaan rasvaisen maidon ansiosta. Tunnetuin lampaanjuusto on manchego, joka pitkään kypsytettynä on pähkinäinen, intensiivinen ja hienostunut. Samankaltaisia mutta voimakkaampia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi Idiazabal ja Zamorano.

Vuohenjuustot ovat Espanjassa erityisen kermaisia ja aromikkaita ilman liiallista happamuutta. Fuerteventuran Majorero on kuuluisa esimerkki: paikallisten vuohien maito tekee siitä rikkaan makuisen, ja juuston pinta voidaan maustaa paprikalla, gofiolla tai oliiviöljyllä. Sitä voidaan myös savustaa.

Näiden juustojen vahvuus on perinteisissä menetelmissä, alueiden erilaisissa ilmastoissa ja maitojen korkeassa laadussa, mikä tekee niistä monien mielestä maailman parhaita.

2. Jamon iberico

Ilmakuivattu iberico-kinkku on toinen espanjalaisen keittiön herkuista, jota en voi vastustaa. Pitkään kypsytetty, sopivan suolainen & rasvainen kinkku on mitä parasta naposteltavaa ihan sellaisenaan. Siihen ei lisäkkeeksi paljon muuta tarvita.

Jamón ibéricohan on eri asia kuin jamón serrano sillä ibérico valmistetaan nimenomaan iberiansioista, joiden liha marmoroituu luonnostaan ja tekee kinkusta mehevän, pähkinäisen ja lähes suussa sulavan. Paras laatu on bellota, jossa siat laiduntavat vapaasti ja syövät tammenterhoja. Kinkkua kypsytetään yleensä 2–5 vuotta, mikä syventää makua. Jamón ibérico nautitaan ohuina, huoneenlämpöisinä viipaleina.

Jamón serrano puolestaan valmistetaan tavallisesta vaaleasta maatiaispossusta ja sen makuprofiili on selvästi miedompi, suolaisempi ja kuivempi, ja rasvaa on vähemmän. Kypsytys on myös lyhyempi, yleensä 12–18 kuukautta. Jamón serrano on arkisempi ja edullisempi, usein aamupalaleivällä käytetty, kun taas iberico on tarkoitettu herkkuhetkiin ja viikonloppuun.

3. oliivit

Kolmas suosikki on luonnollisesti oliivit, nimenomaan vihreät sellaiset.

Espanjan oliivit ovat hyviä ja laadukkaita koska maa yhdistää ainutlaatuisen ilmaston, pitkät perinteet ja valtavan lajikirjon. Kuiva, aurinkoinen sää ja mineraalipitoinen maaperä tekevät oliiveista aromikkaita ja öljyisyyden kannalta täydellisiä. Espanjassa kasvaa kymmeniä eri lajikkeita, ja jokaisella alueella on oma makuprofiilinsa: Andalusiassa hedelmäisiä ja pehmeitä, Extremadurassa täyteläisiä ja hieman villimpiä, Kataloniassa lempeän pähkinäisiä.

Monia oliiveja fermentoidaan hitaasti luonnollisesti, mikä korostaa makua ilman liiallista suolaisuutta. Lisäksi espanjalaiset tuottajat panostavat tekstuuriin – parhaat oliivit ovat napakoita, mehukkaita ja tasapainoisia. Tuloksena on oliiveja, joissa on puhdas, hedelmäinen ja runsas maku, joka tekee niistä huippuluokan herkun.

Luonnollisesti myös espanjalainen extra virgen -oliiviöljyt kuuluvat tähän samaan kastiin – asioita, joita ilman on vaikea elää 🙂

4. Chorizo

Mikä sopisikaan paremmin juustojen, jamon ibericon ja oliviivien kera kuin chorizo-makkara.

Chorizon herkullisuus syntyy muutamasta tekijästä yhtä aikaa. Ensinnäkin savustettu paprika antaa sille voimakkaan, hieman makean ja aromikkaan punaisen värin sekä maun. Valkosipuli ja laadukas sianliha lisäävät syvyyttä ja täyteläisyyttä, ja rasvan määrä tekee makuelämyksestä mehevän ja pehmeän suussa. Lisäksi mausteiden ja lihan kypsytys joko ilmakuivaamalla tai savustamalla kehittää moniulotteisen aromin, jossa yhdistyvät savuisuus, suolaisuus, lievä makeus ja joskus myös pieni pikanttius. Tämä yhdistelmä tekee chorizosta niin koukuttavan.

5. tapakset

Tapakset ovat ehkä parasta, mitä espanjalaisessa ruokakulttuurissa on – ne yhdistävät rentouden, jakamisen ja puhtaat, selkeät maut. Tapas on kokonainen tapa syödä.

Jokaisessa espanjalaisessa kaupungissa on omat erikoisuutensa, ja parhaissa paikoissa tapas on yhtä aikaa yksinkertaista ja täydellisesti tehtyä.

Omat suosikki ovat ehdottomasti edellä mainittujen herkkujen lisäksi gambas al ajillo eli valkosipulissa paistetut jättikatkaravut sekä pimientos de padrón – paistetut pikkupaprikat, joista osa on lempeitä ja osa yllätyspoltteisia.

6. Fabes con almejas

Fabes con almejas on yksi niitä harvoja perinteisiä ruokia, joita rakastan.

Fabes on perinteinen asturialainen ruoka, jossa isot valkoiset pavut kypsennetään yhdessä simpukoiden kanssa. Ruoka on sopivan täyteläinen ja maukas, ja pavut imevät itseensä merenelävien aromit. Lopputulos on pehmeä, hieman lieminen ja hyvin tasapainoinen yhdistelmä maan ja meren makuja.

Ja yleensäkin almejas-simpukat ovat merenelävistä lajike, josta pidän erityisesti.

7. Viikunat

Jos pitäisi valita joku hedelmä, jota Espanjassa erityisesti rakastan niin se olisi tuoreet viikunat. Ne ovat mehukkaita, makeita ja pehmeitä, ja niissä on hienovarainen, hieman mausteinen aromi, joka sopii niin sellaisenaan naposteltavaksi kuin juustojen tai ilmakuivatun kinkun kanssa tarjottavaksi. Viikunat tuovat lautaselle makeuden ja raikkauden kontrastiksi suolaisille ja täyteläisille espanjalaisille herkkupaloille – ehkäpä siksi niistä onkin tullut suosikki

8. Gofio-jälkiruoat

Espanjalaiset makeat herkut eivät ole oikein omaan makumaailmaani sopivia mutta löytyy toki muutama poikkeus kuten gofio-jälkiruoat. Hieman erikoisempi valinta ja on asia, joka jakaa yleensä mielipiteitä voimakkaasti. Toiset rakastava, toiset inhoavat.

Gofio on paahdetuista viljoista, yleensä maissista tai vehnästä, jauhettu jauho, jolla on hieman pähkinäinen ja savuinen maku. Gofio on perinteinen, kanarialainen ruoka-aine ja sitä käytetään paljon ruoanlaitossa. Mutta myös jälkiruoissa – tuloksena on ainutlaatuinen, syvä ja täyteläinen maku. Gofio-mousse tai gofio-jäätelö, nam!

9. Tarta de queso La Viña

Toinen jälkiruoka, jota rakastan, on baskilainen juustokakku tarta de queso La Viña. Mikä erottaa sen muista maailman juustokakuista on se, että siinä ei ole pohjaa vaan se tehdään vain juustosta, kermasta, munista ja sokerista. Ja paistetaan kuumassa uunissa, jolloin pinta karamellisoituu tummaksi mutta sisus jää kermaisen pehmeäksi.

Kakun maku on täyteläinen, juuri sopivan makea, ja sen rakenne suussasulavan pehmeä.

10. Espanjan viinit

Ja kuten sanotaan, cada plato con su vino eli jokaiselle ruoalle on olemassa oma espanjalainen viininsä, joka tuo ruoan juuri parhaat puolet esiin. Luonnollisesti kaikki viinit, joita tulee ostettua, ovat espanjalaisia. Myös silloin kun olen esim. Suomessa.

On raikkaita ja hedelmäisiä valkoviinejä, täyteläisiä ja tanniinisia punaviinejä, kevyitä cava-kuohareita, makeita jälkiruokaviinejä sekä vermuttia, joka on yleensä maailmalla vähän tuntemattomampi espanjalaisviini mutta Espanjassa erittäin suosittu ja tällä hetkellä todellinen muotijuoma.

Eli vaikka espanjalainen ruoka ei ole meillä arkipäivää niin maan parhaat herkut pitävät huolen siitä, että rakkauteni Espanjan makuihin ei katoa koskaan.

Viini ei ole Espanjassa vain viikonloppujen juhlistaja. Se on osa arkea, kulttuuria ja historiaa tavalla, jota muissa kuin perinteisissä viinintuottajamaissa ei pystytä edes ymmärtämään. Viini on itse asiassa niin syvällä espanjalaisessa arjessa ja identiteetissä, että sen puuttuminen muuttaisi maan olemusta merkittävästi.

Viini on täällä osa kaikkea: ruokapöytää, juhlia, uskonnollisia perinteitä, maaseudun elinkeinoja, alueiden identiteettejä ja jopa kielikuvia. Espanjalainen tapa istua iltaa, jakaa tapaksia ja nauttia lasillinen viiniä on yhtä arkipäiväinen rituaali kuin sauna Suomessa. Viinialueet määrittelevät maisemaa ja paikallisten elämää samalla tavoin kuin järvet tai metsät Suomessa.

Espanjalaiset viinit ovat uskomattoman monipuolisia mutta sen ymmärtää sillä niiden takana on vuosituhansien perinne. Historiallisesti viini on kulkenut Iberian niemimaan mukana läpi roomalaiskauden, maurien vallan, keskiajan, löytöretkien ajan ja moderniin Espanjaan asti. Viinikulttuurin katkeaminen muuttaisi koko tarinan, jota Espanja kertoo itsestään.

Espanjan viiniperinne alkaa jo foinikialaisten ajoilta, kun he saapuivat Cádizin rannikolle yli tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Roomalaiset kehittivät viinintuotantoa edelleen, ja heidän vaikutuksensa näkyy monilla alueilla yhä. Myös keskiajan luostarit pitivät viinikulttuuria yllä aikana, jolloin monet taidot muuten unohtuivat. 1800-luvulla espanjalaiset viinit saivat uutta nostetta, kun ranskalaiset viinintekijät toivat osaamistaan maahan paettuaan viinikirvan tuhoja. Riojan maine kasvoi erityisesti juuri tuon ajan ansiosta.

Viiniä tuotetaan kaikkialla Espanjassa, mutta muutama alue nousee selvästi esiin. Rioja on monelle suomalaisellekin tuttu, ja syystä. Tempranillo-lajikkeesta syntyvät punaviinit ovat tasapainoisia ja aromikkaita, ja monelle ne ovat ensimmäinen kosketus espanjalaisen viinin maailmaan. Ribera del Dueron viinit taas ovat syvempiä ja voimakkaampia, usein hieman tummempia ja mausteisempia – täydellisiä pitkän viikonlopun illalliselle.

Valkoviinien ystävien kannattaa suunnata ajatuksensa Ruedaan, jossa Verdejo-rypäleestä syntyy raikkaita ja hedelmäisiä viinejä. Galiciassa taas Albariño-rypäle tuottaa raikkaita, mineraalisia ja merellisiä valkoviinejä, jotka ovat nousseet viime vuosina kansainväliseen suosioon.

Cava-perinne elää myös edelleen vahvana: perinteisellä menetelmällä valmistetut kuohuviinit ovat osa niin arkea kuin juhlaakin, ja ne tarjoavat kevyen mutta arvokkaan kurkistuksen alueen pitkään kuohuviinikulttuuriin.

Ja jos haluaa kokea jotain aivan erilaista, Jerezin ympäristön sherrymaailma avaa oven perinteeseen, jota ei muualta löydy.

Viiniturismi on noussut tärkeäksi osaksi alueiden taloutta. Riojan ja Ribera del Dueron viinitiet ovat täynnä bodegoja, joissa voi maistella viinejä, tutustua tuotantoon ja nauttia espanjalaisen maaseudun rauhasta. Sekä usein myös huikeista kulinaristisista nautinnoista. Viime vuosikymmeninä Espanjan viinimaailmassa on nähty myös uusi aalto: nuoret viinintekijät, luomuviinit ja pienten alueiden uudet nousut.

Espanjan viinitalot eli bodegat ovat oma kiehtova universuminsa. Tarjolla on kaikkea kaikille – pieniä, paikallisia viinitiloja, perinteitä kunnioittavia klassisia bodegoita sekä todella huikeita arkkitehtuurisia kokemuksia.

Espanjassa viini on läsnä arjessa eri tavalla kuin Suomessa. Lasillinen viiniä lounaalla ei ole poikkeuksellista, ja illanviettoon kuuluu usein ystävien kanssa jaettu pullo. Viini kulkee käsi kädessä ruokakulttuurin kanssa.

Viini on myös osa juhlia ja perinteitä. Jokainen alue kantaa omaa viinitarinaansa, ja täällä asuessa siihen törmää päivittäin – oli kyseessä supermarketin valikoima, perhelounas tai mikä tahansa juhla – viini on aina luonnollinen osa tunnelmaa.

Ja vaikka viini on Espanjassa läsnä kaikkialla, siihen suhtaudutaan yllättävän rennosti ja kohtuullisesti. Lasillinen kuuluu arkeen, mutta humala ei. Viiniä ei juoda päihtymistarkoituksessa, vaan ruokaa, seuraa ja hetkeä varten. Se on osa espanjalaista elämäntapaa tavalla, jossa nautinto ja maltillisuus kulkevat käsi kädessä.