Espanjalainen versio mökkeilystä

Suomessa kesämökki on pyhä asia. Sinne mennään heti kun järvessä kelluu vähemmän jäätä kuin viime viikolla, ja siellä eletään hyttysten, grillimakkaran ja “nyt ei tehdä mitään” -filosofian ympäröimänä vaikka todellisuudessa töitä on tarjolla ympäri vuorokauden loman jokaisena päivänä.

Espanjassa sama ilmiö löytyy hieman eri muodossa: segunda residencia, eli kakkosasunto.

Espanjassa arvioidaan olevan noin 3,7 miljoonaa kakkosasuntoa, eli lähes joka seitsemäs asunto on jotain muuta kuin vakituinen koti. Tilastojen valossa kyse ei siis ole mistään pienestä ilmiöstä. Siinä missä suomalainen haaveilee mökistä järven rannalla, espanjalainen unelmoi asunnosta meren äärellä, vuoristossa tai siinä pikkukylässä, mistä isovanhemmat aikoinaan muuttivat Madridiin työn perässä.

Toki nämä “toiset kodit” eivät ole aina mitään luksushuviloita uima-altaineen vaan usein kyse on täysin tavallisista kerrostaloasunnoista rannalla, vanhasta perheasunnosta pikkukaupungissa tai suvulta peritystä talosta kylässä, josta isovanhemmat muuttivat vuosikymmeniä isompiin kaupunkeihin töiden perässä.

Monella espanjalaisella onkin vähän kaksiosainen identiteetti: arki eletään kaupungissa, mutta “oikeasti” ollaan kotoisin jostain kylästä Andalusiassa, Galiciassa tai Kastiliassa.

Erityisesti madridilaisten suhde kakkosasuntoihin on lähes oma kulttuurinsa. Kun pääkaupunki alkaa heinäkuussa muistuttaa jättimäistä pizzauunia, moni suuntaa joko Sierra de Guadarraman vuorille tai rannikolle. Tai sisämaan pieniin kyliin.

Tämän ilmiön huomaa myös teillä. Espanjassa puhutaan suorastaan operación salida -päivistä, jolloin käytännössä puolet maasta näyttää päättävän lähteä liikkeelle samaan aikaan. Madridista rannikkoa kohti johtavat moottoritiet täyttyvät autoista, ja navigaattori tarjoaa optimistisesti “vain” kuuden tunnin matkaa, vaikka todellisuudessa aikaa kannattaa varata henkisesti koko päivä. Sama näytös toistuu lomien lopussa, kun kaikki palaavat takaisin kaupunkeihin yhtä aikaa.

Toki näille asunnoille riittää käyttöä ympäri vuoden. Kesän lisäksi asuntoja käytetään pääsiäisenä, pitkinä viikonloppuina ja etenkin silloin kun kalenterissa näkyy sana puente – ilmiö, jossa yksittäinen pyhäpäivä venytetään mahdollisimman pitkäksi lomaksi. Jos torstai on vapaa, perjantai “etänä”, ja yhtäkkiä koko maa on matkalla kakkosasunnolle.

Meillä ei kuitenkaan ole omaa segunda residenciaa, vaikka asumme Madridissa. Tavallaan nykyinen kotimme toimii jo vähän kuin loma-asunto: täällä on tilaa, pihaa ja sen verran luonnonrauhaa, ettei viikonloppuisin yleensä synny pakottavaa tarvetta paeta vuorille. Lisäksi puoliso tekee vuorotyötä, joten vapaat osuvat milloin sattuu eikä elämä muutenkaan pyöri täysin saman lomakalenterin mukaan kuin monilla muilla madridilaisilla.

Mutta täysin ilman espanjalaista kakkosasuntokulttuuria emme silti elä. Puolison perheellä on asunto merenrannalla, ja erityisesti puolison äiti hyödyntää sitä juuri kuten stereotypiaan kuuluu: heti kun Madrid alkaa kesäkuussa muuttua ihmisille epäystävälliseksi lämpökammioksi, hän pakkaa tavaransa ja siirtyy rannikolle. Takaisin tullaan yleensä vasta syyskuussa, kun pääkaupungissa pystyy jälleen hengittämään ilman tunnetta siitä, että kävelee hiustenkuivaajan edessä.

Kesän aikana asunto toimii sitten lähes vuoropohjaisena perhetukikohtana. Me ja puolison veljet (joskus myös heidän puolisonsa) käymme siellä sitten vähän vuorotellen — ja välillä myös samaan aikaan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että jääkaappi täyttyy salamannopeasti, nukkumapaikoista neuvotellaan kuin kansainvälisessä huippukokouksessa ja joku nukkuu lähes varmasti olohuoneessa. Usein nämä kakkosasunnot ovat nimenomaan koko perheen, joskus jopa koko suvun käytössä. Yksi viikko siellä ovat isovanhemmat, seuraava vanhemmat lasten kanssa, sitten paikalle ilmestyy veli kavereineen ja seuraavalla viikolla ehkä serkut. Mutta juuri sitähän espanjalainen kesäelämä monelle on: ovet ovat auki, porukkaa tulee ja menee eikä asia ole ongelma kenellekään.

Espanjalaisille ”mökeille” ei nimittäin mennä erakoitumaan ja viettämään rauhallista lomaa vaan sinne mennään ennen kaikkea tapaamaan sukua, naapureita, serkkuja, serkkujen naapureita ja niitä ihmisiä, jotka ovat olleet samassa paikassa joka kesä vuodesta 1994. Espanjalainen kesä on hyvin sosiaalinen projekti.

Suomessa mökillä voidaan olla viikkokaupalla puhumatta kenellekään. Espanjassa on jo ensimmäisenä päivänä ehditty kutsua serkut illalliselle, käydä naapurin kanssa vermutilla ja väitellä vähintään tunnin ajan siitä, missä rantabaarissa on parhaat mustekalarenkaat.

Monelle lapselle nämä paikat ovat lähes toinen kotikaupunki. Samat kesäkaverit, sama jäätelökioski, sama rantabulevardi vuodesta toiseen. Espanjalainen voi sanoa olevansa madridilainen, mutta samalla täysin vilpittömästi myös “meidän kylältä Murciasta”, vaikka viettäisi siellä vain kesät ja pitkät viikonloput.

Näissä asunnoissa myös eletään eri tavalla kuin vakituisessa kodissa. Päivärytmi venyy. Aamulla herätään myöhemmin, mietitään yhdessä että missä tänään syödään ja koko päivä rakentuu sen ympärille. Lounas kestää pitkään, siesta kuuluu asiaan. Naapurit ilmestyvät kutsumatta kahville. Parvekkeella istutaan myöhään yöhön. Televisio on aina vähän liian kovalla ja jääkaapissa on jatkuvasti ainakin yksi gazpacho-tölkki sekä epäilyttävä määrä kylmää olutta.

Sisustuksessakin on oma estetiikkansa. Jos suomalainen mökki on puupaneelia ja nostalgiaa, espanjalainen segunda residencia on usein yhdistelmä merihenkisiä verhoja, 90-luvun laattoja ja huonekaluja, jotka “ovat edelleen aivan hyviä”. Monessa rannikkoasunnossa aika pysähtyi joskus vuoden 2003 paikkeille eikä kukaan ole nähnyt syytä muuttaa sitä.

Mutta ehkä tärkeintä on tunne.

Espanjalaiselle kakkosasunto ei ole pelkkä sijoitus tai lomapaikka. Se on paikka, jossa suku kokoontuu, jossa lapset kasvavat kesä toisensa jälkeen ja jossa elämä tuntuu hieman hitaammalta ja helpommalta. Tavallaan se on hyvin samanlainen ajatus kuin suomalaisessa mökkeilyssä — mutta järven ja saunan sijasta mukana ovat sukulaiset ja kylän väki, myöhäiset illalliset ja loputon keskustelu siitä, mennäänkö vielä “ihan nopeasti” käymään lähibaarissa.