Suomalainen äiti ja espanjalainen teini

Kun minulta kysytään, millaista on kasvattaa teiniä Espanjassa verrattuna Suomeen, rehellinen vastaus on, etten oikeastaan tiedä. En ole koskaan kasvattanut teiniä Suomessa. Toki olen itse ollut teini Suomessa mutta siitä on jo valtavan pitkä aika ja sinä aikana Suomi ja maailma on muuttunut melkoisesti. Olen myös asunut jo niin pitkään Suomen ulkopuolella etten osaa edes täysin hahmottaa nykyteinien elämää Suomessa.

Tiedän kyllä suomalaisesta koulusta, nuorisokulttuurista ja teinien elämästä sen verran kuin seuraan uutisia, keskustelen Suomessa asuvien ystävien kanssa ja luen sosiaalista mediaa. Suomireissulla tutkailen teinien elämää ja käytöstä. Silti oma kokemukseni vanhemmuudesta on täysin espanjalainen.

Tyttäremme on nyt 15-vuotias. Hän on syntynyt Espanjassa ja asunut täällä koko ikänsä. Hän ei ole koskaan asunut Suomessa eikä käynyt suomalaista koulua. Silti hän on myös suomalainen. Ja samaan aikaan hän on vielä jotakin muutakin. Hän on kanarialainen. Ja itse asiassa on hyvin paljon noita kaikkia.

Jos joku kysyisi tyttäreltäni, mistä hän on kotoisin, vastaus riippuisi varmasti tilanteesta. Suomessa hän sanoisi luultavasti olevansa Espanjasta. Madridissa hän saattaisi kertoa syntyneensä Kanariansaarilla mutta olevansa puoliksi suomalainen. Kanariansaarilla hän puolestaan huomaa nopeasti, ettei häntä pidetä enää täysin paikallisena, koska hänellä ei ole edes puheessa kanarialaista aksenttia vaikka hän ehti asua siellä ensimmäiset 11 vuotta elämästään.

On ollut kiinnostavaa seurata, miten identiteetti rakentuu ihmiselle, joka kuuluu useampaan paikkaan yhtä aikaa.

Lapsena asiat olivat yksinkertaisia. Hän kävi koulua Kanariansaarilla, puhui espanjaa kavereidensa kanssa ja vietti arkea kuten kaikki muutkin lapset ympärillään. Toisaalta, kun olimme Suomessa niin hän oli ihan täysin suomalainen – puhui ikäistensä kanssa täysin samanvertaista suomea ilman mitään aksenttia. Hän vaihtoi täysin sujuvasti maasta, kulttuurista ja kielestä toiseen.

Nyt teini-iässä kysymykset ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi.

Onko hän suomalainen? On. Onko hän espanjalainen? Ehdottomasti. Onko hän kanarialainen? Myös sitä. Mutta samalla hän ei ole sataprosenttisesti mitään näistä.

Suomi on hänelle tuttu, mutta ei kuitenkaan omakohtainen. Tyttärelläni on suomalainen passi, suomalainen suku ja suomalainen äiti. Hän puhuu suomea, viettää aikaa Suomessa ja tuntee suomalaisia tapoja. Silti Suomi on hänelle hyvin erilainen paikka kuin minulle.

Minulle Suomi on toinen koti, lapsuus, koulumuistot ja kaikki ne asiat, joiden keskellä kasvoin. Hänelle Suomi on maa, jossa on sukulaisia, mökkejä, järviä, salmiakkia, valoisia kesäöitä ja talvella lunta. Hän tuntee Suomen hyvin, mutta eri tavalla kuin minä.

Joskus huomaan odottavani, että hän suhtautuisi Suomeen samalla tavalla kuin itse suhtaudun. Sitten muistan, ettei hänellä ole siihen samoja kokemuksia. Suomi kuuluu hänen elämäänsä, mutta ei hänen arkeensa.

Hän kuitenkin haluaisi olla enemmän suomalainen. Hän haluaisi sulautua joukkoon, tuntea ikäisiään nuoria Suomessa ja viettää heidän kanssaan aikaa kuten suomalaiset. Tytär olisi halunnut tänä kesänä mennä jopa rippileirille ihan vain sen takia, että olisi pystynyt tutustumaan samanaikäisiin nuoriin mutta eihän leireillä ollut tilaa. Nyt pähkäilemme kovasti että miten löytää tyttärelle seuraa kun seuraavaksi suuntaamme Suomeen – luulen, että vanhempien ja sukulaisten kanssa hengailu ei enää kohta riitä vaan pitäisi saada myös omanikäisten seuraa.

Tälle kesälle emme ehtineet hakea kesätyöpaikkaa Suomesta (oma moka, harmittaa) mutta ensi vuoden kesälle se on ehdottomasti tavoitteena.

Tytär haluaa kokea Suomen muutenkin kuin paikkana, jossa käydään pari kertaa vuodessa lomailemassa.

Kun itse mietin suomalaisuutta, ajattelen helposti niitä asioita, joita olen yrittänyt välittää hänelle vuosien aikana. Hän taas tuntuu kaipaavan jotakin aivan muuta: ikätovereita, yhteisiä kokemuksia ja tunnetta siitä, että olisi osa suomalaista nuorten maailmaa eikä vain suomalainen sukulaisten silmissä.

Olen huomannut, ettei suomalaisuus ole hänelle niinkään kielikysymys. Hän puhuu suomea sujuvasti eikä ole koskaan kyseenalaistanut sitä puolta itsestään. Sen sijaan häneltä puuttuvat ne yhteiset kokemukset, jotka yhdistävät samanikäisiä nuoria Suomessa. Hän ei ole käynyt suomalaista koulua, hänellä ei ole luokkakavereita Suomessa eikä hän tunne niitä samoja ilmiöitä, joista suomalaiset nuoret puhuvat keskenään.

Ehkä juuri sitä tytär yrittää löytää. Ei lisää suomalaisia juuria, vaan yhteyttä suomalaisuuteen.

Silti samaan aikaan mietin, mitenköhän tytär sopeutuisi suomalaisten teinien elämään? Se on kuitenkin aika lailla erilaista kuin samanikäisten elämä täällä Espanjassa. Ainakin ulkomailta katsottuna minulle on syntynyt vaikutelma, että suomalaisilla teineillä on monissa asioissa enemmän vapautta ja itsenäisyyttä jo melko nuorena. Ainakin jos vertaa espanjalaisteinien elämään, jossa vanhemmat ovat vielä melko hyvin perillä siitä missä ja kenen kanssa nuoret liikkuvat.

Vaikka täällä teinien elämä on hyvin vilkasta ja ystävät ovat tärkeitä niin vanhemmat ovat kuitenkin aktiviisesti mukana teinien elämässä. Itse tunnen tyttären ystävät ja heidän vanhempansa, tyttären ystävät ovat käyneet meillä kyläilemässä ja luonnollisesti tytär on myös käynyt ystäviensä kotona. Itse asiassa he viettävät hyvinkin paljon aikaa vielä ystäviensä kotona eivätkä esim. hillu kaupungilla. Ja yleensä vanhemmat käyvät hakemassa jälkikasvunsa kotiin, viimeistään puolenyön aikoihin. Ei tulisi kuulonkaan, että me vanhemmat emme tietäisi missä lapset liikkuvat, kenen seurassa ja milloin he ovat tulossa kotiin.

En tiedä, että onko tyttärellä vain hyvä ystäväpiiri vai onko tämä hyvinkin yleistä täällä.

Erona on ehkä myös se, että nuoret viettävät täällä myös paljon aikaa perheidensä kanssa. Ainakin omassa ympäristössäni on tavallista, että teini lähtee mukaan sukulaisvierailuille, perheillallisille tai lomareissuille ilman sen suurempaa vastustelua. Perheet ovat yhä edelleen varsin tiiviitä yksikköjä, joissa teinit ja lapset ovat vahvasti mukana.

Kaikki perheet eivät tietenkään ole samanlaisia, mutta perheen rooli tuntuu edelleen vahvalta täällä Espanjassa ja tämä on kyllä asia, jota arvostan kovasti.

Kun tytär oli pieni, ajattelin joskus, että minun tehtäväni on siirtää hänelle suomalaisuus. Nyt ymmärrän, ettei identiteetti periydy samalla tavalla kuin silmien väri tai sukunimi.

Tytär on saanut minulta suomen kielen, suomalaiset juuret ja suomalaisen suvun. Espanja on puolestaan antanut hänelle kotimaan, ystävät ja arkensa. Kanariansaaret ovat osa hänen lapsuuttaan tavalla, jota Madrid tai mikään muu paikka ei koskaan voi korvata. Vanhempana olen vähitellen hyväksynyt sen, että lapsi rakentaa identiteettinsä lopulta itse.

Ehkä juuri siksi on ollut kiinnostavaa seurata, millaiseksi ihmiseksi tyttäremme kasvaa. Hän ei ole samanlainen kuin minä. Toisaalta hän ei ole myöskään samanlainen kuin espanjalaiset ystävänsä. Eikä hän ole samanlainen kuin Suomessa kasvaneet suomalaiset nuoret.

Hän on jotakin aivan omaansa.

Ja hän itse päättää, mikä kaikesta tästä on hänelle tärkeintä. Ehkä jonain päivänä hän kokee olevansa ennen kaikkea suomalainen. Tai espanjalainen. Tai kanarialainen. Tai ehkä hän ei koskaan valitse mitään niistä.

Ehkä hän on yksinkertaisesti kaikkea sitä yhtä aikaa.