Syödäänkö teillä yhdessä?

Olen huomannut, että yksi asia ei tunnu Espanjassa muuttuvan, vaikka maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti: ruokapöydän ääreen kokoonnutaan yhdessä. Täällä kaikki tärkeät hetket tuntuvat liittyvän ruokaan. Onnistumisia juhlitaan syömällä, surua jaetaan syömällä ja sukulaisia tavataan syömällä. Joskus tuntuu siltä, että vaikka taivas putoaisi niskaan, espanjalainen levittäisi ensin pöytäliinan, nostaisi ruoan pöytään ja sanoisi: ”Syödään ensin yhdessä.”

Toki aina se ei tarkoita koko perhettä eikä joka päivä pitkää kolmen ruokalajin lounasta, mutta yhteinen ateria on monelle edelleen tärkeä osa arkea. Arki-iltaisin se voi olla päivän ainoa hetki, jolloin kaikki ovat vihdoin kotona. Silloin istutaan saman pöydän ääreen – jopa perheen teinit. Viikonloppuisin seuraan liittyvät usein myös isovanhemmat tai muuta sukua.

Samaan aikaan Suomessa kuulee yhä useammin, että jokainen syö silloin, kun omiin aikatauluihinsa parhaiten sopii. Yksi nappaa lautasensa jo neljältä, toinen seitsemältä ja kolmas vasta iltayhdeksältä. Seurana voi olla puhelin, tabletti tai televisio – joskus ehkä kaikki kolme yhtä aikaa.

Kumpikaan tapa ei tietenkään ole oikea tai väärä, mutta ne kertovat paljon siitä, millaista arkea elämme ja ehkä myös siitä, mitä pidämme tärkeänä.

Espanjassa yhteisillä aterioilla on pitkät perinteet. Pöytään ei istuta vain syömään, vaan viettämään aikaa yhdessä. Siinä ehditään vaihtaa päivän kuulumiset, kommentoida naapureiden tekemisiä, ratkaista jalkapallojoukkueen kokoonpano ja viimeisen ottelun käänteet – ennen kuin jälkiruoka on edes ehtinyt pöytään.

Suomalainen on jo syönyt, tiskannut ja istahtanut sohvalle iltauutisten ääreen, kun espanjalainen vasta kaataa vierustoverille vettä ja kysyy: ”No, mitäs kuuluu?”.

Päivissä täällä ei tietenkään ole yhtään enempää tunteja kuin Suomessa. Työpäivät venyvät, lapsilla on harrastuksia ja läksyjä, ja monella lapsella on vielä illalla englannin tunnit akatemiassa. Silti yhteiselle illalliselle löytyy aikaa. Se vain syödään hieman myöhemmin – usein vasta yhdeksän tai kymmenen aikaan illalla. Siinä vaiheessa moni suomalainen on jo vaihtanut pyjaman päälle.

Se, mikä minua myös ilahduttaa, on se, että ruokapöydässä katseet ovat useammin toisissa ihmisissä kuin puhelimen näytössä. Toki poikkeuksiakin löytyy – kyllä espanjalaisetkin osaavat kännykkäänsä selata – mutta ruokapöydässä se tuntuu olevan paljon harvinaisempaa kuin Suomessa.

Puolisoni perheessä yhdessä syöminen on ollut aina itsestäänselvyys. Ruokapöydän ääreen kokoonnuttiin päivittäin, ja sama tapa on kulkenut mukana aikuisuuteen asti. Tätä tapaa haluamme vaalia myös omassa perheessämme. Pyrimme syömään yhdessä aina, kun se vain on mahdollista. Puolison vuorotyö tekee siitä välillä haastavaa, sillä töitä on usein iltaisin ja viikonloppuisinkin. Emme kuitenkaan tavoittele täydellisyyttä. Jos yhteinen illallinen ei onnistu, syömme yhdessä vaikka lounaan tai aamiaisen. Tärkeintä ei ole, mikä ateria on kyseessä, vaan se, että päivän aikana löytyy edes yksi yhteinen hetki saman pöydän äärestä.

Aina kun olemme kaikki kotona, syömme yhdessä. Siitä on tullut meille tapa – ja sellainen tapa, josta en haluaisi luopua. En tiedä, onko yhdessä syöminen se asia, jonka lapseni aikuisena ensimmäisenä muistaa omasta lapsuudestaan. Toivon kuitenkin, että hän muistaa sen tunteen, kun istuimme pöydän ääressä perheenä keskustelemassa ja syömässä.

Ja ehkä jonain päivänä hän haluaa jatkaa samaa perinnettä myös omassa perheessään.

Miksi yhdessä syöminen on sitten niin tärkeää?

Yksi ensimmäisistä asioista, joka tulee mieleeni, on terveellinen syöminen. Yhteisen ruokapöydän ääressä vanhemmat näkevät paremmin, mitä lapsi syö ja kuinka paljon. Silloin vihannekset eivät päädy yhtä helposti huomaamatta roskikseen eikä lämmin ruoka vaihdu muutamaan voileipään tai välipalaan. Toki näin voi käydä joskus kenelle tahansa, mutta yhteinen ateria antaa aivan erilaisen mahdollisuuden ohjata ja kannustaa terveellisiin ruokailutottumuksiin.

Ruokailutottumukset opitaan pitkälti jo lapsuudessa. Siksi sillä, millaisia tapoja kotona omaksutaan, voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Jos lapsi oppii syömään säännöllisesti, maistamaan monipuolisesti erilaisia ruokia ja pitämään yhteistä ateriaa luontevana osana arkea, nämä tavat kulkevat usein mukana myös aikuisuuteen.

Mutta ehkä yhdessä syömisessä ei olekaan lopulta tärkeintä se, mitä lautasella on. Vielä tärkeämpää on se, mitä ruokapöydän ääressä tapahtuu. Siellä kerrotaan päivän kuulumiset, jutellaan koulusta ja töistä, nauretaan, joskus myös väitellään ja ratkotaan murheita. Ainakin meillä juuri ruokapöytä on usein se paikka, jossa kuulee ensimmäisenä, mitä kunkin päivään on kuulunut. Jos lapsella on jokin asia mielen päällä, se tulee usein esille juuri silloin, kun kenelläkään ei ole kiire minnekään.

Ehkä juuri siksi ruokapöydän ääressä keskustelemista olisi hyvä opetella myös koulussa. Suomalainen kouluruokailu on monella tavalla hieno järjestelmä, josta voidaan olla ylpeitä. Silti olen joskus miettinyt, jääkö ruokailun sosiaalinen merkitys liian vähälle, kun tavoitteena on, että ruokailu sujuu ripeästi ja ruokasalissa säilyy rauha. Ruokarauhaa toki tarvitaan, mutta samalla ruokapöytä voisi olla myös paikka harjoitella keskustelua, toisten kuuntelemista ja hyviä pöytätapoja.

En usko, että yhdessä syöminen ratkaisee kaikkia nykyajan ongelmia. Mutta uskon, että yksi yhteinen ateria päivässä voi olla yllättävän suuri asia. Se on pieni hetki arjessa, mutta samalla sijoitus koko perheen hyvinvointiin.

Syödäänkö teillä joka päivä yhdessä?