Ajatuksia ystävyydestä

Kirjoitin tämän tekstin jo pari kuukautta sitten ystävänpäivän aikaan, mutta se jäi kesken. Viime viikolla postiluukusta tullut ystävän lähettämä kortti sai minut palaamaan siihen – ja jatkamaan loppuun.

Ystävyys on nimittäin kummallinen asia. Se ei tottele maantiedettä, ei vuosilukuja eikä aina edes arjen logiikkaa. On vain ihmisiä, joiden kanssa elämä on aavistuksen parempaa. Ystävät eivät välttämättä ole lähellä, eikä heidän kanssaan ehkä tule oltua yhteydessä säännöllisesti mutta siitä huolimatta juttu jatkuu sujuvasti siitä mihin edellisenä kerralla on jääty.

Olen asunut Espanjassa 25 vuotta. Se on enemmän kuin kokonainen aikuisuus, se on puolet elämästäni. Voisi sanoa että noihin vuosiin on mahtunut todella paljon elettyä elämää – kiireen täyttämiä työvuosia, vauhdikasta juhlintaa, rauhallista perhe-elämää, lukuisia muuttoja ja uusia alkuja. Aikuisiässä olen ehtinyt aloittaa kaiken alusta ja moneen kertaan, myös ystävyyssuhteiden luomisen.

Noiden 25 Espanjassa vietetyn vuoden aikana olen asunut neljässä eri paikassa ja yhdessä niistä selvästi pidempään, 12 vuotta. Jokaisessa niistä on ollut ihmisiä, joiden kanssa on jaettu arkea, juhlia, kahvihetkiä ja elämän käänteitä. Mutta kun osoite on vaihtunut, moni ystävyyssuhde on väkisinkin muuttunut. Osa on jäänyt elämään viesteinä ja satunnaisina tapaamisina, osa hiipunut hiljaa taustalle. Se ei ole kenenkään syy – elämä vain kuljettaa eri suuntiin.

Onneksi espanjalaiset ovat sosiaalisia, avoimia ja lämpimiä. Heidän kanssaan on helppo tutustua – keskustelu alkaa helposti ja yhdessäoloa arvostetaan. Periaatteessa kavereita saa helposti, ainakin sellaisia pintapuolisia mutta syvän ystävyyden rakentaminen heidän kanssaan on ollut vaikeampaa. Ajatusmaailma on monin tavoin erilainen, samoin elämänhistoria ja kulttuurinen tausta – olemme kasvaneet täysin erilaisissa ympäristöissä, täysin erilaisten ilmiöiden parissa. On asioita, joita vain toinen samanikäinen suomalainen voi ymmärtää. Ehkäpä siitä syystä tärkeimmät ja läheisimmät ystävyyssuhteeni täällä Espanjassa ovat olleet toisten suomalaisten kanssa.

Meillä oli Fuerteventuralla aikoinaan finnish connection-ryhmä, viiden saarella asuneen suomalaisen porukka. Jokainen oli päätynyt saarelle hieman eri tavoin, jokaisella oli omat kuviot ja omat jutut mutta siitä huolimatta suomalaisuus yhdisti. Ja samaa suomalaista vertaistukea oli mukavasti tarjolla myös Gran Canarialla. Siellä tutustuin samanikäisiin suomalaisiin ennen kaikkea paikallisen Suomi-koulun kautta, jossa tytär kävi monta vuotta ja itse toimin siellä myös opettajana. Muuten en olisi ehkä suomalaisiin törmännyt koska oma elinpiiri pyöri aika lailla suomikuvioiden ulkopuolella.

Oli todella mukavaa välillä päästä puhumaan suomeksi suomalaisten kanssa. Suomalaisessa ystävyydessä on jotain hiljaista ja suoraviivaista, sellaista jossa ei tarvitse selittää itseään puhki. On asioita, joita vain toinen suurin piirtein samanikäinen suomalainen ymmärtää.

Mutta nyt elämä on kuljettanut tänne Madridiin ja tuntuu, että täällä kaikkien elämä on kiireistä – arki vie mennessään ja kaupunki imaisee mukaansa. Toki uusia tuttavuuksia on syntynyt mutta syvempien suhteiden rakentaminen vaatisi aikaa – jota tässä vaiheessa elämää harvalla tuntuu riittävän.

Täällä Madridissa olisi myös suomalaisia ja heihin olisi periaatteessa helppo lähteä tutustumaan sillä ”Madridin suomalaiset” -porukka järjestää tapaamisia säännöllisesti. Itse en ole kuitenkaan vielä yhtään kertaa onnistunut pääsemään paikalle – aina on sitä ”jotain” muuta.

Mutta onneksi on harrastukset. Niiden kautta olen aina saanut ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa on voinut jakaa arkea ja kiinnostuksen kohteita. He eivät ehkä ole sydänystäviä, mutta he ovat tärkeitä. Heidän kanssaan voi nauraa, purkaa päivää, suunnitella seuraavaa viikkoa.

Toisaalta sosiaalinen media on tuonut ystävyyteen aivan uuden ulottuvuuden. On yllättävän luontevaa jakaa ajatuksia ihmisten kanssa, joita ei ole koskaan tavannut. Monista ulkosuomalaisista on tullut tietyllä tavalla tuttuja: heidän arkeaan seuraa, heidän ajatuksiinsa reagoi, heidän iloihinsa ja suruihinsa eläytyy. Se on eräänlaista yhteisöllisyyttä – erilaista kuin perinteinen ystävyys, mutta silti merkityksellistä.

Nykypäivänä ystävyys ei ole onneksi sidottu paikkaan.

Kun pysähdyn miettimään elämäni tärkeimpiä ystävyyssuhteita, huomaan niiden olevan yhä Suomessa. Ne ystävät tuntevat minut ajalta ennen Espanjaa. He muistavat minusta myös sen nuoren version. He tuntevat perheeni, taustani ja ne kerrokset, joita ei tarvitse selittää. Ehkä juuri siksi heidän kanssaan on helppo olla – mitään ei tarvitse rakentaa alusta.

Onneksi hyvät ystävät voivat olla kaukana ja silti lähellä. Vaikka emme näe usein, vaikka välissä on lentokoneen mittainen välimatka, yhteys ei ole kadonnut. Kun kaipaan rehellistä mielipidettä tai viisasta sanaa, tiedän kenelle soittaa. Ja kun nähdään, tuntuu kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan – juttua jatketaan siitä mihin viimeksi on jääty.

Kaikki ystävyyssuhteet eivät kulje mukana koko matkaa – mutta ne tärkeimmät pysyvät.