Kategoria: Sin categoría

Espanjaa pidetään usein houkuttelevana eläkeläisten asuinmaana leudon ilmaston, edullisemman hintatason ja rennon elämäntyylin vuoksi. Tänne suunnataan eläkepäiviä viettäään runsain joukoin myös monista Euroopan maista, myös Suomesta.

Mutta millaista eläkeläiselämää espanjalaiset itse viettävät?

Espanjassa eläkeläisyys ei tarkoita vetäytymistä kotinurkkiin vaan monelle se on uuden, aktiivisen elämänvaiheen alku. Monissa kaupungeissa ja kylissä eläkeläiset näkyvät katukuvassa aamusta iltaan. Päivä alkaa usein kävelyllä, kahvilassa istumisella tai asioiden hoitamisella, monesti niiden yhdistelmällä. Vedettävä ostoskärry mukaan, kävellen ruokaostoksille ja välissä nautitaan kahvit, kelien suosiessa tietenkin terassilla. Espanjalainen elämäntyyli kannustaa liikkumaan ja olemaan ulkona.

Lähes jokaisessa kunnassa/kaupungissa/kaupunginosassa toimii myös eläkeläisille tarkoitettu seniorikeskus, Centro de mayores. Ne eivät ole hoitopaikkoja, vaan sosiaalisia kohtaamispaikkoja, joissa voi viettää aikaa, tavata ystäviä ja osallistua monenlaiseen toimintaan. Tarjolla on esimerkiksi jumppaa, tanssia, kieli- ja käsityökursseja, musiikkia, pelejä ja luentoja. Suuri osa toiminnasta on maksutonta tai hyvin edullista. Nämä seniorikeskukset ovat monille arjen tukipilari.

Yleensäkin kunnat ja kaupungit järjestävät paljon ohjelmaa eläkeläisille. Yhteisöllisyys on vahvaa – vaikka asuisikin yksin eikä ole ehkä perhettä lähellä tai tiivistä ystäväpiiriä niin seuraa on kuitenkin aina tarjolla sitä haluaville.

Aurinko, ulkona elettävä arki ja vahva yhteisöllinen kulttuuri luovat puitteet elämälle, jossa sosiaalisuus kuuluu luonnollisesti jokaiseen päivään.

Espanjassa eläkeläiset ovat myös luonnollinen osa lasten ja lastenlapsien elämää. Isovanhemmilla on vahva ja näkyvä rooli, heidän läsnäolonsa on monille perheille korvaamaton. Tämä ei ole vain kulttuurinen piirre, vaan osa koko yhteiskunnan rakennetta, jossa sukupolvet elävät lähekkäin ja tukevat toisiaan luonnollisesti.

Monille espanjalaisille lapsiperheille isovanhemmat ovat arjen tukipilari. On tavallista nähdä aamuisin isovanhempia viemässä lapsenlapsia kouluun tai hakemassa heitä iltapäivällä. Isovanhemmat toimivat myös monien pienten lasten hoitajina, jos vanhemmat eivät halua laittaa heitä päivähoitoon tai siihen ei ole rahallisesti mahdollisuutta.

Työpäivien rytmi, pitkät lounastauot ja myöhäiset työajat vaikuttavat arkeen merkittävästi. Monille perheille on käytännössä välttämätöntä, että isovanhemmat auttavat lastenhoidossa.

On myös tavallista, että isovanhemmat tukevat perheitä taloudellisesti, jos siihen on mahdollisuus. Eläke voi joissain tilanteissa olla vakaampi tulonlähde kuin nuorten aikuisten pätkätyöt, ja erityisesti taloudellisesti haastavina aikoina isovanhemmat ovat auttaneet lapsiaan ja lapsenlapsiaan asumisessa ja arjen kuluissa. Tämä tapahtuu usein hiljaisesti ja ilman suurta numeroa, osana perheen sisäistä solidaarisuutta.

Vastapainona monille eläkeläisille lastenlasten kanssa vietetty aika tuo elämään merkitystä ja rytmiä sekä pitää heidät aktiivisina.

Myöhemmin avun suunta voi myös kääntyä: isovanhemmat muuttavat lastensa luo asumaan, kun he eivät enää pärjää yksin kotona. Tätä vastavuoroisuutta ei yleensä koeta rasitteena, vaan osana perhesuhdetta ja elämänkiertoa, jossa apua annetaan silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Mikä on espanjalaisten eläkeläisten taloudellinen tilanne?

Espanjassa eläkkeet perustuvat pääosin julkiseen sosiaaliturvajärjestelmään, Seguridad Social. Valtaosa eläkeläisistä saa ns. työeläkettä eli maksuperusteista contributiva-eläkettä, joka määräytyy sen mukaan, kuinka pitkään ja millä tulotasolla henkilö on maksanut sosiaaliturvamaksuja työuransa aikana. Keskimääräinen kaikkien contributiva-eläkkeiden määrä on hieman yli 1500 € kuukaudessa (brutto) ja se maksetaan 14 kertaa vuodessa.

Espanjassa on käytössä myös enimmäiseläke, joka on hieman yli 3300 € kuukaudessa (maksetaan 14 x vuodessa). Tuon enempää ei siis voi saada vaikka olisi työskennellyt miten pitkään tahansa ja vaikka olisi maksanut miten paljon sosiaaliturvamaksuja palkastaan.

Eläkeikä on Espanjassa noussut vaiheittain, ja korotus jatkuu vuoteen 2027 saakka. Tällä hetkellä yleinen eläkeikä on noin 66 vuotta ja 10 kuukautta. Eläkkeelle voi jäädä 65-vuotiaana, jos työuraa ja sosiaaliturvamaksuja on kertynyt riittävästi (yli 38 vuotta). Vuonna 2027 yleinen eläkeikä nousee 67 vuoteen niillä, joilla maksuvuosia ei ole kertynyt tarpeeksi.

Espanjassa ei ole Suomen kaltaista takuueläkettä mutta toki vähävaraisilla ja -tuloisilla on mahdollisuus ns. non-contributory-eläkkeeseen, jos täyttää tietyt edellytykset. Näitä ovat mm. että talouden vuositulot eivät saa ylittää 13 400 euroa, yksin asuvalla vuositulot eivät saa ylittää 7900 €. Myös varallisuutta tarkastellaan.

Jos ehdot täyttyvät niin yksinasuvan maksuperusteeton eläke on suuruusluokkaa hieman yli 500 euroa kuukaudessa (14 maksuerää vuodessa). Lisäksi tuloja voi joissain tilanteissa täydentää esim. Ingreso Mínimo Vital -tuella tai alueellisilla asumistuilla, mutta niiden määrä riippuu kotitalouden koosta, tuloista, varallisuudesta jne. Eli kaikki eivät ole automaattisesti oikeutettuja kaikkiin tukimuotoihin. Parhaimmillaan kokonaiskuukausitulot voivat nousta noin 700 euron tasolle (brutto), mutta vaihtelu on suurta.

Espanjassa eläkkeet ovat lähtökohtaisesti veronalaista tuloa, ja niistä maksetaan tuloveroa progressiivisen verotaulukon mukaan. Käytännössä pienituloiset eläkeläiset maksavat vain vähän veroja tai eivät lainkaan, kun taas suuremmista eläkkeistä veroja peritään enemmän. Verotuksen lopullinen taso riippuu kokonaisvuosituloista, mahdollisista muista tuloista sekä asuinalueesta, sillä osa verotuksesta määräytyy autonomisten alueiden mukaan.

Espanjan eläkeläiset kuuluvat myös julkisen terveydenhuollon piiriin. He saavat ilmaiset lääkärikäynnit, erikoissairaanhoidon ja sairaalahoitoon liittyvät palvelut julkisessa järjestelmässä. Myös lääkkeistä maksetaan yleensä vain pieni osuus, joka riippuu tuloista. Useimmat työeläkettä saavat eläkeläiset maksavat noin 10–30 prosenttia lääkkeiden hinnasta, mutta alhaisilla tuloilla osuus voi jäädä alle 10 prosenttiin tai jopa nollaan. Non‑contributory -takuueläkettä saavat voivat saada lääkkeet käytännössä ilmaiseksi.

Julkisissa kulkuvälineissä eläkeläisille myönnetään merkittäviä alennuksia. Alennukset voivat vaihdella alueittain, mutta usein esimerkiksi bussit, metro ja paikallisjunat ovat 50–100 prosenttia edullisempia eläkeläisille. Esim. täällä Madridin seudulla yli 65-vuotiaat eläkeläiset matkustavat julkisissa kulkuvälineissä käytännössä ilmaiseksi.

Eläkeläiset saavat myös alennuksia esim. kulttuuriin ja matkailuun, museoihin, nähtävyyksiin ja kulttuuritapahtumiin. Myös monet matkatoimistot tarjoavat eläkeläisille alennuksia.

Kaiken lisäksi eläkeläisille on tarjolla ns. IMSERSO-matkoja, jotka ovat Espanjan valtion tukemia matkoja eläkeläisille ja senioreille. Niiden tarkoituksena on tarjota edullisia lomamahdollisuuksia ikääntyville. Matkat voivat suuntautua esim. rantalomakohteisiin, kulttuurikohteisiin tai kaupunkeihin, ja usein ohjelmaan kuuluu myös opastettuja retkiä. IMSERSO-matkat ovat selvästi edullisempia kuin normaalit matkatoimistojen paketit ja tästä syystä ne ovatkin äärimmäisen suosittuja.

Monet eläkeläiset viettävät Espanjassa hyvin aktiivista elämää.

Kun ikääntyminen tuo mukanaan enemmän hoivan tarvetta, Espanjassa on tarjolla useita vaihtoehtoja. Vanhainkodit, residencia de mayores, voivat olla kunnallisia, yksityisiä tai niin sanottuja concertadoja, joissa julkinen sektori osallistuu kustannuksiin. Julkiset hoivakodit ovat yleensä edullisimpia, mutta niihin on usein valtavan pitkät jonot. Niissä maksut määräytyvät tulojen ja varallisuuden mukaan, eikä kenenkään odoteta maksavan enempää kuin mihin hänellä on varaa.

Yksityiset hoivakodit tarjoavat usein enemmän palveluita ja joustavuutta, mutta ovat myös selvästi kalliimpia. Kuukausihinnat vaihtelevat alueen ja hoidon tarpeen mukaan, mutta ovat usein useita tuhansia euroja. Täällä Madridissa hinnat ovat pitkälti yli 3000 € kuukaudessa.

Yksityiset hoivakodit ovat yleensä todella laadukkaita, niissä on omat huoneet omalla kylpyhuoneella, on monenlaista päiväohjelmaa, viihtyisät piha-alueet sekä ”ravintola”, jossa on tarjolla päivän ateriat ja pöytiin katettuina kauniit kankaiset pöytäliinat.

Monille välimuoto on ns. päiväkeskus, jossa ikäihminen viettää päivän ohjatun toiminnan ja hoivan parissa, mutta palaa illaksi kotiin. Tämä tukee kotona asumista mahdollisimman pitkään. Monet näitä päiväkeskuksia käyttävät saattavat asua myös jonkun perheenjäsenen, ehkä nuoremman sisaren tai lapsen luona ja päiväkeskus tarjoaa sitten helpotusta arkeen ja vähentää ulkopuolisen avun tarvetta kotona.

Espanjan eläkejärjestelmä tarjoaa siis perusturvan lähes kaikille mutta elämänlaatu riippuu tietysti paljon siitä, millainen eläke on kertynyt työuran aikana ja onko käytettävissä muita tuloja tai säästöjä.

Monelle eläkeläiselle arjen talous ei perustu pelkkään eläkkeeseen vaan sitä tuetaan mm. sijoitusasunnoilla, joita on hankittu työvuosien aikana. Espanjalaiset eläkeläiset ovat tällä hetkellä heitä, joilla on keskimäärin asiat varsin hyvin – monilla aivan tavallisilla työläisilläkin on koti maksettuna ja lisäksi ehkä kakkosasunto rannikolla tai sijoitusasuntoja. Kaiken lisäksi nämä asunnot ovat nostattaneet arvojaan valtavasti.

Kaikkien eläkeläisten arki ei kuitenkaan ole huoletonta. Erityisesti pienituloiset eläkeläiset kohtaavat Espanjassa myös merkittäviä taloudellisia haasteita. Vaikka julkinen järjestelmä tarjoaa perusturvan, moni pienituloinen joutuu laskemaan menojaan tarkasti ja turvautumaan esimerkiksi kunnallisiin avustuksiin tai perheen apuun. Espanjassa perheen rooli onkin usein ratkaiseva siinä, kuinka turvatuksi eläkeläinen arjessaan itsensä kokee.

Toisaalta monilla eläkeläisillä tällä hetkellä on velaton omistusasunto, jossa asuminen on verrattain edulllista. Monissa tavallisissa taloyhtiöissä (comunidad) kuukausittaiset asumisvastikkeet voivat olla melko alhaisia, usein muutamia kymmeniä euroja kuukaudessa. Mutta ne, joilla ei ole tätä turvaa, ovatkin sitten heikommassa asemassa. Etenkin suuremmissa kaupungeissa ja rannikoilla vuokrat ovat nousseet todella voimakkaasti viime vuosina.

Toisaalta vuokralaisten oikeudet Espanjassa ovat melko korkeat. Vaikka vuokrasopimus tehtäisiin esimerkiksi vain yhdeksi vuodeksi, niin laki antaa vuokralaiselle oikeuden jatkaa sopimusta enintään viiteen vuoteen saakka (seitsemään vuoteen, jos vuokranantaja on yritys). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sopimus uusiutuu vuosi kerrallaan vuokralaisen niin halutessa eikä omistaja voi tuona aikana irtisanoa sopimusta. Edes asunnon myyminen ei pura vuokrasopimusta.

Myös vuokrankorotuksia on rajoitettu tietyin ehdoin. Korotus on mahdollinen vain jos siitä on sovittu sopimuksessa ja viime vuosian korotuksia on rajoitettu myös erillisillä sääntelytoimilla.

Ja mikäli vuokrat jäävät maksamatta ja vuokralainen on virallisesti todettu ns. haavoittuvassa asemassa olevaksi, esimerkiksi pienituloinen yksinasuva eläkeläinen, niin vuokralaisen häätö ei Espanjassa ole yksinkertainen ja nopea prosessi. Tuomioistuin voi lykätä täytäntöönpanoa, jotta sosiaalipalvelut ehtivät arvioida tilanteen ja käytännössä prosessi voi kestää pitkälti yli vuoden, joissain tapauksissa pidempäänkin, jos lykkäyksiä myönnetään useita.

Käytännössä Espanjan järjestelmä tarkoittaa sitä, että vuokralaisella on usean vuoden ajaksi varsin vahva asumisturva. Toisaalta kohtuuhintaisia sosiaalisia vuokra-asuntoja on tarjolla vähän, ja niihin voi olla pitkät, jopa useiden vuosien jonot.

Yhä useampi yksinasuva eläkeläinen tukeutuu nykyään myös siihen vaihtoehtoon, että myy asuntonsa ns. nuda propiedad -sopimuksella. Tämä tarkoittaa sitä, että ostajalla ei ole oikeutta asuntoon ennen kuin sen haltija on kuollut. Nämä asunnot myydään yleensä merkittävästi markkinahintoja edullisemmin – ostaja saa tulevaisuudessa asunnon, jonka arvo on korkeampi kuin sen ostohinta ja myyjä saa käteistä ja sen myötä helpotusta loppuelämän kustannuksiin mutta kuitenkin säilyttäen oikeuden jatkaa asumista asunnossa kuolemaansa asti.

Ja vaikka aurinko ei maksa laskuja, se valaisee arkea monella tavalla. Leuto ilmasto, ulkona elettävä elämä ja vahva yhteisöllisyys luovat puitteet aktiiviselle ja sosiaaliselle vanhuudelle. Espanjassa eläkeläisyys ei useinkaan ole vetäytymistä, vaan näkyvä, osallistuva ja perheeseen kietoutuva elämänvaihe – sellainen, jossa arki jatkuu, mutta eri rytmissä.

Viime aikoina Espanjan mediassa on ollut paljon keskustelua infrastruktuurin kunnosta, etenkin tammikuinen junaonnettomuus nosti aiheen taas voimakkaasti esille.

Ennen onnettomuutta paikallinen liikenne- ja kestävän liikkuvuuden ministeri Oscar Puente ehti todeta useampaan kertaan julkisuudessa että Espanjan raideliikenne elää elämänsä parasta aikaa. Kunnes sitten yhtäkkiä huomattiinkin että asiat eivät olleetkaan ihan näin. Onnettomuuden jälkeen on selvinnyt että useita muitakin raideosuuksia on luvattoman huonossa kunnossa ja junien nopeuksia on monin paikoin jouduttu hiljentämään merkittävästi jotta uusilta onnettomuuksilta välttyttäisiin. Ja kaikki tämä nousu esille vasta onnettomuuden myötä.

Eikä tämä rapautuminen koske pelkästään raideverkostoa vaan myös tiet ovat koko ajan huonommassa kunnossa. Tienopeuksia on jouduttu monin paikoin laskemaan koska tiet eivät ole enää turvallisia. Teiden kunnossapitoon ei ole investoitu riittävästi talouskriisin jälkeisinä vuosina ja monilla osuuksilla päällyste on kulunut ja peruskorjaustarve kasvaa kasvamistaan. Tilanne on kumuloitunut etenkin hyvin sateisen talven seurauksena.

Itse asiassa kaikki muukin infra tuntuu rapautuvan kovalla vauhdilla.

On siis ymmärrettävää että asia herättää keskustelua sillä veroja maksetaan koko ajan enemmän ja valtion keräämä verokertymä vain suurenee suurenemistaan. Samaan aikaan Espanjan asukasmäärä jatkaa kasvamista ja talouden ulkoiset mittarit näyttävät hyviltä. Tai näin ainakin meille uskotellaan. Pääministerin mukaan ”España va como un cohete” – Espanja menee kuin raketti, Espanja on huimassa nousukiidossa.

Tämä kasvu ei kuitenkaan näy infrastruktuurin kunnossa vaan rahat valuvat jonnekin aivan muualle.

Miten tähän tilanteeseen on päädytty?

Espanja rakensi suurimman osan suurista vesirakenteista, teistä, raideverkostosta ja energiainfrastruktuurista 1940–70-luvuilla ja myöhemmin 1990-luvulla. Nämä investoinnit olivat äärimmäisen tärkeitä maan kehitykselle, näin Espanja modernisoitiin, mutta rakentamisen jälkeen kaikki unohdettiin – aivan kuin tärkeät rakenteet ylläpitäisivät itse itsensä, ilman asianmukaista huolenpitoa.

Nykyään esim. monet vesihuollon kannalta tärkeät padot ovat jo yli 50–60 vuotta vanhoja. Eivät ne vielä ole romahtamaisillaan, mutta niissä on kuitenkin vakavia puutteita, jotka vaatisivat vahvistuksia, valvontajärjestelmien modernisointia ja päivitettyjä hätäohjelmia.

Myöhemmin rakennetut modernit moottoritiet ja nopeat AVE-rautatieverkostot ovat myös tulleet siihen ikään, että perusteelliset korjaukset olisivat ajankohtaisia.

Huollon velkaa on siis kertynyt vähän kaikkialla, ja sen kustannukset alkavat näkyä.

Kyse ei siis ole yksittäisestä onnettomuudesta tai yhdestä poikkeuksellisen sateisesta talvesta. Eikä kyse ole huonosta tuurista. Kyse on vuosikymmenten aikana kertyneestä huoltovelasta ja siitä, miten julkisia varoja on priorisoitu. Rakentamiseen on investoitu näyttävästi, mutta ylläpitoon ei ole sitouduttu samalla vakavuudella. Nyt tuo pitkä ketju alkaa näkyä konkreettisina halkeamina teissä, hidastuksina radoilla ja kasvavina korjauslaskuina.

Ongelma ei kuitenkaan ole vain tekninen vaan enemmänkin budjettipoliittinen ja poliittinen. Infrastruktuurin ylläpitoon käytetty osuus valtion budjetista on viime vuosina kasvanut selvästi hitaammin kuin sosiaalimenot eli rahat on priorisoitu muihin kuluihin.

Eläke- ja terveydenhuoltomenot, sosiaalituet, julkisten työntekijöiden palkat ja velan korot vievät yhä suuremman osan budjetista. Nämä ovat jäykkiä menoja, joita on vaikea leikata ja jotka ovat poliittisesti herkkiä. Kun budjettipaineita ilmenee niin ensimmäisenä kärsii pitkäaikainen investointi: patojen ylläpito, vesihuollon verkostojen uudistaminen, kriittisen infrastruktuurin konservointi. Pitkän aikavälin investointi häviää aina kiireelliselle menolle.

Samaan aikaan Espanjan valtio on kohdannut myös muita kasvavia menopaineita. Väestön ikääntyminen nostaa joka vuosi eläkkeiden ja terveydenhuollon kustannuksia. Sosiaalituet laajenevat, usein ilman tehokkaita työllistämis- tai integroitumisohjelmia. Julkinen sektori kasvaa vakauden varmistamiseksi, mutta ei luo suoraan uutta tuottavaa arvoa. Kulut siis vain kasvavat.

Eli vaikka verotulot ovat kasvaneet niin menot ovat kasvaneet vielä nopeammin ja jostain on säästettävä – tai otettava lisää velkaa.

Velan avulla voidaan toki ostaa lisää aikaa, ylläpitää ainakin hetken aikaa sosiaalista rauhaa ja lykätä vaikeita päätöksiä. Tämä aika ei kuitenkaan ole ilmaista. Jokainen korkoeuro on euro, joka ei mene tuottavaan investointiin tai ylläpitoon.

Velka ei aiheuta välitöntä romahdusta, mutta rajoittaa tulevaa liikkumavaraa ja siirtää kustannuksen seuraaville sukupolville. Ja samaan aikaan infra jatkaa surkastumistaan. Ongelma ei ole se, ettei rahaa olisi. Ongelma on se, mihin rahat käytetään.

Mitä siis pitäisi tehdä?

Jos ongelma on rakenteellinen, myös ratkaisut ovat rakenteellisia.

Vaihtoehtoja ei todellisuudessa ole loputtomasti. Niitä on käytännössä kolme: uudistus, kitkutteleva selviytyminen tai pakotettu sopeutus.

Uudistus
Se tarkoittaa, että ongelmiin tartutaan ajoissa. Rahaa käytetään ensisijaisesti ylläpitoon ja sellaisiin investointeihin, jotka oikeasti tuottavat tulevaisuudessa. Julkisia menoja tehostetaan, byrokratiaa karsitaan ja jäykkiä rakenteita – kuten eläkejärjestelmää ja hallintoa – uudistetaan. Maahanmuuttajat integroidaan nopeasti työmarkkinoille, jotta he voivat osallistua ja maksaa veroja. Tämä vaihtoehto vaatii rohkeita päätöksiä nyt, mutta vähentää kipua myöhemmin.

Selviytyminen
Se tarkoittaa, että mitään suurta ei uskalleta muuttaa. Veroja nostetaan vähitellen ja velkaa otetaan lisää, jotta järjestelmä pysyy pystyssä. Ulospäin kaikki näyttää toimivan, mutta rakenteelliset ongelmat eivät katoa. Ne vain kasvavat hitaasti taustalla. Tämä on eräänlaista hidasta rapautumista – ei romahdusta, mutta ei myöskään todellista parantumista.

Pakotettu sopeutus
Silloin mitään ei tehdä ajoissa, ja lopulta jokin ulkoinen kriisi – talouskriisi, korkojen nousu, rahoitusmarkkinoiden paine tai muu shokki – pakottaa äkillisiin ja koviin leikkauksiin. Päätöksiä ei tehdä hallitusti, vaan pakon edessä. Se tarkoittaa nopeita menoleikkauksia, veronkorotuksia ja todennäköisesti myös sosiaalisia jännitteitä.

Näistä kolmesta vaihtoehdosta vain ensimmäinen on hallittu tie. Toinen siirtää ongelmaa eteenpäin. Kolmas jättää ratkaisun muiden päätettäväksi.

Kysymys ei siis ole siitä, tapahtuuko muutos – vaan siitä, tapahtuuko se omasta tahdosta vai pakon edessä.

Saa nähdä, minkä tien Espanja valitsee – tällä hetkellä tunnutaan menevän selviytymisen tiellä, jossa toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan siihen on varaa.

Ovatko milleniaalit ja Z-sukupolvi historian parhaiten koulutettu sukupolvi? Tilastot sanovat kyllä. Yhä useampi nuori suorittaa korkeakoulututkinnon, jatkaa maisteriksi ja täydentää osaamistaan erilaisilla kursseilla. Paperilla he ovat koulutetumpia kuin yksikään aiempi sukupolvi.

Silti äitinä en osaa suhtautua tähän väitteeseen täysin huolettomasti.

Minulla on 15-vuotias nuori, jolla on vuosi peruskoulua jäljellä. Sen jälkeen pitäisi tehdä päätöksiä, joilla on Espanjassa yllättävän suuri painoarvo. Lukioon mennessä valitaan suuntautuminen, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, mihin yliopistoon voi tulevaisuudessa hakea ja mitä voi opiskella. Kuusitoistavuotiaan pitäisi siis jo tietää, mihin suuntaan elämän kompassi osoittaa – aikana, jolloin koko maailma on jatkuvassa liikkeessä.

Kun katselen ympärilleni Espanjassa, näen nuoria aikuisia, joilla on tutkintoja, jatkotutkintoja, lisäkoulutuksia ja kielisertifikaatteja. Silti moni heistä tekee töitä, jotka eivät vastaa koulutusta. Ilmiölle on täällä oma nimensä: titulitis. Tutkintoihin uskotaan vahvasti. Papereita kerätään, koska niiden ajatellaan takaavan tulevaisuuden. Mutta takaavatko ne?

Ansioluettelot täyttyvät kursseista ja todistuksista, samalla kun epävarmuus työelämästä kasvaa. Diplomeja on enemmän kuin koskaan, mutta työmarkkinoilla puhutaan silti osaajapulasta. Tämä ristiriita herättää kysymyksen: olemmeko alkaneet mitata koulutusta määrällä, vaikka todellinen arvo syntyy laadusta?

Täällä Espanjassa keskustelua värittää vielä yksi erityinen taustatekijä: maan työmarkkinatilanne. Nuorisotyöttömyys on ollut jo vuosia Euroopan korkeimpia, ja määräaikaiset työsuhteet ovat monelle nuorelle arkea. Tämä luo paineen hankkia yhä enemmän tutkintoja ja lisäpätevyksiä, ikään kuin jokainen uusi sertifikaatti toisi hieman lisää turvaa epävarmuuden keskelle. Perheissä koulutukseen suhtaudutaan vakavasti, jopa kunnianhimoisesti, koska sitä pidetään yhtenä harvoista keinoista vaikuttaa tulevaisuuteen. Samalla Espanjan koulutusjärjestelmä on melko teoreettinen ja vahvasti tutkintokeskeinen, mikä osaltaan ruokkii titulitis-ilmiötä.

Äitinä mietin, mitä minun pitäisi neuvoa omalle nuorelleni. Pitäisikö hänen valita “varma” ja arvostettu ala? Pitäisikö tähdätä mahdollisimman laajaan akateemiseen polkuun, jotta ovet pysyvät auki? Vai pitäisikö rohkaista häntä seuraamaan kiinnostusta, vaikka se ei kuulostaisi perinteisesti turvalliselta?

Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Tekoäly, automaatio ja digitalisaatio muokkaavat työelämää jatkuvasti. Ammatteja katoaa ja uusia syntyy. Tiedon määrä kasvaa räjähdysmäisesti, ja ulkoa muistamisen merkitys vähenee. Ymmärtäminen, kriittinen ajattelu, ongelmanratkaisukyky ja sopeutumiskyky nousevat keskiöön.

Silti koulutusjärjestelmät laahaavat usein perässä. Jos järjestelmä ei muutu riittävän nopeasti, vaarana on, että se tuottaa yhä enemmän tutkintoja ilman, että todellinen osaaminen vahvistuu samassa suhteessa.

Kun ajattelen omaa 15-vuotiastani, ymmärrän, että tärkein kysymys ei ehkä ole, mitä hänen pitäisi opiskella. Tärkeämpää on, miten hän oppii oppimaan. Miten hän oppii ajattelemaan itsenäisesti, arvioimaan tietoa kriittisesti ja sopeutumaan muutokseen. Yksittäinen lukion suuntautuminen voi vaikuttaa tuleviin opintoihin, mutta todennäköisesti hänen työuransa tulee sisältämään useita suunnanmuutoksia, ehkä kokonaan uusia aloja, joita ei vielä edes ole olemassa.

Kukaan ei voi varmasti tietää, mitkä alat ovat kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä arvostetuimpia. Voin vain toivoa, että tyttärelle on rakentunut vahva perusta: uteliaisuus, oppimiskyky, sitkeys ja rohkeus.

Palataan siis alun pohdintaan. Ehkä kyse ei ole siitä, onko tämä sukupolvi historian parhaiten koulutettu. Ehkä tärkeämpää on miettiä että kasvatammeko sukupolvea, joka osaa käyttää koulutustaan viisaasti, muuttuvassa ja arvaamattomassa maailmassa. Ja ehkä minun – kuten monen muunkin vanhemman – todellinen oppitunti on:

Tärkeintä ei ole valita täydellistä polkua, vaan kasvattaa nuori, joka uskaltaa kulkea sitä, vaikka maailma muuttuu matkalla.

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on yleistynyt ajatus, jonka mukaan vilkkaat terassit, täynnä olevat baarit ja aktiivinen ravintolakulttuuri kertovat talouden hyvästä tilasta. Kyllähän nyt Espanajalla täytyy mennä yleisesti ihan hyvin kun baarit ja ravintolat ovat täynnä arki-iltoina ja moniin hintaviin ravintoloihin pitää tehda illallisvaraukset etukäteen, jopa viikkoja aikaisemmin.

Ajatus tuntuu intuitiivisesti loogiselta: jos ihmisillä on varaa käyttää rahaa vapaa-aikaan, talouden täytyy voida hyvin.

Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että tämä tulkinta on harhaanjohtava ja jopa vaarallinen, sillä se sekoittaa näkyvän kulutuksen todelliseen vaurauteen.

Taloudellinen todellisuus on Espanjassa ollut jo pitkään ristiriitainen.

Tiettyjen mittareiden mukaan maan taloudella menee todella hyvin: Espanjan talous on kasvanut reippaasti verrattuna moniin muihin euroalueen maihin ja kasvu jatkuu edelleen. Myös työllisyystilanne on parantunut ja on alhaisimmillaan pitkään aikaan (vaikka se onkin edelleen EU-maiden keskitasoa korkeampi).

Samaan aikaan työntekijöiden reaalitulot ovat kuitenkin polkeneet paikallaan tai nousseet hyvin minimaalisesti elinkustannusten noustessa merkittävästi -erityisesti asumisen, energian ja ruoan hinnat vievät yhä suuremman osan kotitalouksien budjeteista. Seurauksena on se, että ostovoima on heikentynyt viimeisten 15 vuoden aikana yli 6 %.

Lyhyesti sanottuna: Espanjan talous kasvaa, mutta tavallisen ihmisen arjessa se ei näy. Suomeen ja useimpiin muihin OECD-maihin verrattuna espanjalaisten ostovoima on kehittynyt selvästi heikommin. Ja kuitenkin samanaikaisesti julkinen tila antaa kuvan aktiivisesta ja huolettomasta kuluttamisesta.

Täynnä olevat baarit eivät siis edusta koko yhteiskuntaa vaan ne heijastavat vain tiettyjä ryhmiä: henkilöitä, joiden tulot ovat säilyneet vakaina (eläkeläiset ja julkisen puolen työntekijät) ja matkailijoita, joiden kulutus ei liity paikalliseen ostovoimaan. Sekä ihmisiä, jotka jatkavat kuluttamista hinnalla millä hyvänsä. Kulissit täytyy pitää yllä vaikka rahaa ei olisi.

Monille tuo vapaa-ajan kulutus rahoitetaan säästöjä purkamalla, velkaantumalla tai tinkimällä muista välttämättömistä menoista. Keskiverto-espanjalaisille ehti kertyä säästöjä ennen pandemian alkamista sekä sen aikana kun rahaa ei päässyt kuluttamaan ja näitä kertyneitä säästöjä on sitten käytetty elämästä nauttimiseen viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä on buustannut myös kivasti taloutta kun oma kansa on kuluttanut kuin viimeistä päivää.

Kulutus on siis lisääntynyt vaikka ostokyky on heikentynyt.

Tuo näkyvä kulutus ei kuitenkaan johdu taloudellisesta vahvuudesta, vaan se on sopeutumista heikentyneisiin olosuhteisiin.

Kun tulevaisuus näyttäytyy epävarmana, ihmiset pyrkivät säilyttämään arkisen normaalin tunteen. Kahvilahetki, illallinen ulkona tai viikonloppumatka eivät ole vain taloudellisia valintoja, vaan psykologisia keinoja ylläpitää hallinnan ja jatkuvuuden kokemusta. Näissä tilanteissa kulutus ei ole merkki ylijäämästä, vaan keino torjua ahdistusta ja epävarmuutta.

Kulutusluottojen yleistyminen on keskeinen osa tätä kehitystä. Luotto mahdollistaa elämäntavan ylläpitämisen, vaikka tulot eivät enää sitä tue. Tämä luo lyhyellä aikavälillä vaikutelman vakaudesta, mutta pitkällä aikavälillä kasvattaa haavoittuvuutta. Kun yhä suurempi osa kulutuksesta perustuu velkaan, taloudellinen puskurikyky heikkenee ja pienetkin häiriöt voivat johtaa vakaviin ongelmiin.

Taloudellisen ulottuvuuden lisäksi ilmiöllä on vahva sosiaalinen ja kulttuurinen puoli, kuluttamisesta on tullut osa viestintää. Vapaa-ajanvietto ei ole pelkästään yksityinen kokemus, vaan osa julkista identiteettiä. Ulkona syöminen, matkustaminen ja tapahtumissa käyminen toimivat merkkeinä siitä, että kaikki on hyvin. Ainakin ulkoisesti.

Ongelmallisinta tässä itsepetoksessa on se, että se estää näkemästä todellisuutta. Kun täysiä baareja ja ravintoloita pidetään merkkinä siitä, että taloudella menee hyvin, vakavat ongelmat sivuutetaan. Miksi korjata mitään, jos ulospäin kaikki näyttää toimivan?

Mutta täysi terassi ei maksa vuokraa. Se ei nosta palkkoja, eikä se tuo turvaa huomiselle.

Todellinen vauraus ei tarkoita sitä, että ihmiset käyvät ulkona syömässä, vaan sitä että heillä on varaa elää ilman jatkuvaa huolta rahasta. Että kuun lopussa jää jotain käteen. Että yllättävä lasku ei kaada taloutta. Että tulevaisuutta ei tarvitse pelätä.

Kun kulutus kasvaa samaan aikaan kun ostovoima heikkenee, kyse ei ole vahvuudesta vaan sopeutumisesta. Ihmiset yrittävät elää kuten ennen, vaikka rahat eivät enää riitä. Säästöjä puretaan, velkaa otetaan ja tingitään välttämättömästä – jotta arki näyttäisi normaalilta.

Tämä ei ole kestävää. Se on näytelmää.

Vaikka elämä Espanjassakin muuttuu jatkuvasti modernimmaksi ja osa paikallisesta omaleimaisuudesta katoaa vähitellen, maasta löytyy kuitenkin yhä poikkeuksellisen vahva kivijalkakauppojen ja erikoisten palveluiden verkosto.

Autioituva keskusta ei ole täällä ollenkaan samanlainen käsite kuin esim. Suomessa, jossa monissa, ainakin pienemmissä kaupungeissa, keskustat ovat autioituneet kauppojen lopettaessa tai muuttaessa ostoskeskuksiin. Täällä monilla alueilla – erityisesti kaupunkien vanhemmissa osissa – pienet liikkeet ja perinteiset ammatit eivät ole vain nostalginen muisto menneestä, vaan täysin elävä osa arkea.

Minne tahansa meneekin, niin täällä kohtaa edelleen runsaasti pieniä kauppoja, jotka ovat usein olleet saman perheen omistuksessa vuosikymmenten ajan. Lihakauppias tuntee asiakkaansa nimeltä ja kysyy, tehdäänkö pihvit samalla tavalla kuin viime viikolla. Kalakaupassa kerrotaan, mistä päivän saalis on tullut ja miten se kannattaa valmistaa. Hedelmä- ja vihanneskauppias kertoo että mitä lajia omenaa kannattaa tänään ostaa ja leipomosta haetaan aamulla tuore leipä – siitäkin huolimatta että vieressä olisi suuri supermarketti.

Kivijalkakauppojen säilymistä tukee erityisesti espanjalainen arjen rytmi. Moni käy kaupassa usein, jopa päivittäin, eikä tee välttämättä mitään suuria viikko-ostoksia. Ruokaa ostetaan tuoreena tarpeen mukaan. Näissä pienissä kaupoissa asiointi on myös tärkeä sosiaalinen hetki.

Täällä asiakkaan ja myyjän välinen suhde rakentuu ajan myötä luottamukseksi, jossa molemmat tuntevat toisensa.

Kivijalkaliikkeet eivät rajoitu pelkästään ruokaan vaan kaupunginosat ovat edelleen täynnä pieniä rautakauppoja, paperikauppoja, korjauspajoja ja ompelutarvikeliikkeitä, jotka keskittyvät yhteen asiaan mutta tekevät sen perusteellisesti. On suutareita ja ompelijoita, joiden palveluita käytetään säännöllisesti eikä vain poikkeustilanteissa. Usein asiakas ei edes tiedä tarkalleen, mitä tarvitsee, vaan luottaa myyjän kokemukseen ja neuvoihin.

Oma lukunsa ovat myös kioskit, joita edelleen näkee kadunkulmissa. Näistä espanjalaiset ostavat lehtensä. Täällähän lehtiä ei todellakaan kanneta kotiin vaan jos haluat lukea päivän uutiset perinteisestä sanomalehdestä niin suuntaat lehtikioskille ostamaan sen.

Näiden tuttujen kivijalkapalveluiden rinnalla Espanjassa elää myös harvinaisempia ja suomalaisesta näkökulmasta lähes eksoottisia ammatteja. Yksi tunnetuimmista on cobrador de frac, eräänlainen velanperijä. Palvelua käytetään yhä tilanteissa, joissa maksamaton lasku on jäänyt hoitamatta. Cobrador de frac ei uhkaile eikä koske velalliseen, vaan tekee velasta julkisen. Nykyään palvelu on jo harvinaisempi, mutta vielä jokin aika sitten frakkiin pukeutunut herrasmies saattoi ilmestyä kadulle, työpaikan läheisyyteen tai kahvilaan ja seurata velallista hillitysti mutta näkyvästi. Sosiaalinen paine hoitaa velka kuntoon osoittautui usein tehokkaammaksi kuin kirjeet tai puhelut.

Toinen lähes kadonnut mutta yhä paikoin elävä ilmiö on afilador, liikkuva veitsenteroittaja. Kadulla voi edelleen kuulla tunnusomaisen pillin tai huilun äänen, joka kertoo afiladorin saapumisesta. Asukkaat tuovat veitsiä, saksia ja muita teriä teroitettavaksi suoraan kadulle. Palvelu on nopea, edullinen ja perustuu suoraan kontaktiin – ei ajanvarauksiin tai verkkosivuihin. Meidänkin naapurustossamme afilador ajelee paikalle lähes joka viikonloppu.

Lisäksi kaupungissa voi törmätä chatarreroon, kiertävään metalliromun kerääjään. Hän kulkee yleensä pakettiautolla kaupunginosissa ja kerää ihmisiltä vanhoja metalliesineitä, kuten kodinkoneita, johtoja, putkia ja muuta romua. Kerätty metalli viedään romuliikkeeseen tai kierrätyskeskukseen, jossa se punnitaan ja myydään eteenpäin kierrätettäväksi. Ammatti on perinteinen ja monille tuttu näky Espanjassa, vaikka nykyään se onkin tarkasti säädelty ja vaatii rekisteröitymistä sekä lupia.

Vaikka ostoskeskukset ja ketjuliikkeet ovat vallanneet yhä enemmän tilaa, paikallishallinto ja paikalliset asukkaat suhtautuvat näihin pieniin toimijoihin usein suojelevasti. Niitä pidetään tärkeinä kaupunginosien identiteetin ja elinvoiman kannalta, sillä ne tarjoavat kohtaamisia, jatkuvuutta ja tunteen siitä, että kaupunki ei ole vain rakennuksia – vaan ennen kaikkea ihmisten välinen verkosto.

Jos Espanjassa on matkustanut vähänkään perinteisten matkailualueiden ulkopuolella, on melko varmasti törmännyt Parador-hotellikonseptiin, vaikkei olisi sitä edes tiennyt hotelliksi.

Kyseessä ei nimittäin ole mikään perinteinen hotelliketju vaan valtion omistama hotelliverkosto, jonka tarkoituksena on säilyttää historiallisesti ja arkkitehtonisesti merkittäviä rakennuksia ja samalla edistää matkailua myös vähemmän tunnetuilla alueilla.

Espanjalaiset Parador-hotellit ovat ainutlaatuinen yhdistelmä historiaa, kulttuuriperinnön vaalimista ja korkeatasoista majoitusta.

Paradorien tarina alkaa vuodesta 1928, jolloin Espanjan valtio perusti ensimmäisen Paradorin Sierra de Gredosin vuoristoon. Taustalla oli ajatus siitä, että maan rikas historia ja upeat rakennukset voisivat toimia matkailun vetovoimatekijöinä, jos ne kunnostetaan ja otetaan käyttöön laadukkaina hotelleina.

Samalla luotiin työpaikkoja ja elvytettiin alueita, joihin matkailu ei muuten helposti olisi ulottunut. Parador-järjestelmä laajeni nopeasti 1900-luvun aikana ja siitä tuli osa Espanjan kansallista identiteettiä.

Suurin osa Parador-hotelleista sijaitsee rakennuksissa, joilla on pitkä ja merkittävä historia. Näihin kuuluu keskiaikaisia linnoja, maurilaisia palatseja, luostareita, vanhoja aateliskartanoita ja historiallisia kaupunkitaloja.

Joissakin tapauksissa Parador on rakennettu myös luonnonpuistoon tai poikkeuksellisen maiseman äärelle modernimpaan, mutta ympäristöönsä huolellisesti sovitettuun rakennukseen. Yhteistä kaikille on se, että sijainti ja rakennus itsessään ovat osa elämystä, eivät vain yöpymisen tausta.

Espanjassa on nykyisin lähes sata Parador-hotellia, jotka kattavat koko maan rannikoilta vuoristoon ja suurkaupungeista syrjäisempiin maakuntiin. Tämä laaja verkosto tekee mahdolliseksi tutustua Espanjan eri alueisiin tavalla, joka yhdistää paikallisen historian, keittiön ja maiseman yhdeksi kokonaisuudeksi. Monille matkailijoille Parador toimii porttina alueelliseen kulttuuriin, sillä hotellien ravintolat painottavat usein paikallisia raaka-aineita ja perinteisiä reseptejä. Monesti näiden hotellien ravintola on paikallisesti tunnettu ja arvostettu ja ne houkuttelevat asiakkaita syömään myös hotellin ulkopuolelta.

Paradorit ovat erityisiä myös tunnelmansa vuoksi. Yöpyminen vuosisatoja vanhassa linnassa tai entisessä luostarissa antaa matkalle aivan toisenlaisen syvyyden kuin tavallinen hotelli. Historialliset yksityiskohdat, kuten kiviseinät, holvikatot ja sisäpihat, yhdistyvät nykyaikaiseen mukavuuteen. Lisäksi palvelun taso on yleensä korkea ja rauhallinen, mikä houkuttelee matkailijoita, jotka arvostavat laatua ja autenttisuutta enemmän kuin nopeaa massaturismia.

Parador-verkostoa pidetään myös esimerkkinä kestävämmästä matkailusta, sillä sen toiminta perustuu olemassa olevien rakennusten säilyttämiseen ja alueellisen talouden tukemiseen.

Tunnetuimpia Paradoreja ovat esimerkiksi Granadan Parador de Granada, joka sijaitsee Alhambran palatsialueella ja tarjoaa näkymät sekä maurilaiseen arkkitehtuuriin että Sierra Nevadan vuoristoon. Toledo on toinen klassikko, josta avautuu vaikuttava näkymä historialliselle vanhankaupungille. Santiago de Compostelan Parador, Hostal dos Reis Católicos, on yksi maailman vanhimmista edelleen toimivista hotelleista ja sijaitsee aivan kuuluisan katedraalin vieressä.

Myös Teneriffalla, Teiden huipulla, sijaitseva Parador on varsin ainutlaatuinen. Tämä hotelli sijaitsee Teide-vuoren kansallispuistossa yli 2 000 metrin korkeudessa, ja sen ympäristö koostuu laavakentistä, tuliperäisestä maisemasta ja henkeäsalpaavista näkymistä. Yöpyminen täällä tarjoaa paitsi luonnonläheisen kokemuksen, myös mahdollisuuden ihailla tähtitaivasta yhdessä maailman parhaista tähtihavaintopaikoista.

Hyvin ainutlaatuisia kokemuksia on siis tarjolla monissa Parador-hotelleissa.

Paradorit sopivat erityisesti matkailijoille, jotka arvostavat rauhallista tunnelmaa, hyvää ruokaa ja ainutlaatuisia ympäristöjä enemmän kuin vilkasta viihdetarjontaa. Ne vetoavat usein pariskuntiin, kulttuurimatkailijoihin ja niihin, jotka haluavat nähdä Espanjaa pintaa syvemmältä.

Ne edustavat ajatusta siitä, että matkailu voi olla muutakin kuin majoittumista. Ne tarjoavat mahdollisuuden asua historian keskellä, kokea paikallinen kulttuuri syvällisesti ja samalla tukea kulttuuriperinnön säilymistä. Juuri tämä yhdistelmä tekee Parador-ketjusta jotain, mitä ei juuri muualta maailmasta löydy.

Suosittelen kokeilemaan!

Takana on taas upea viikko Andorrassa – tuossa pikkuruisessa vuoristoruhtinaskunnassa Pyreneiden sydämessä, Espanjan ja Ranskan välissä. Ja tuo viikko pisti miettimään monia asioita. Kuten sellaista että minkälaista olisi asua Andorrassa?

Andorrahan on pienen pieni maa, joka on tunnettu dramaattisten vuoristomaisemien ja laskettelukeskusten lisäksi verotuksen edullisuudesta. Maassa tuloveron enimmäistaso on noin 10 %, yhtiövero on samaa luokkaa ja arvonlisäveroa vastaava IGI on 4,5 %. Karkeasti arvioiden tämä tarkoittaa sitä että jos Espanjassa käteen jäävä osuus palkasta on 5000 € kuukaudessa niin Andorrassa se olisi n. 7500 €. Maassa ei myöskään ole varallisuus-, perintö- tai lahjaveroa. Melkoinen houkutus niiden upeiden vuoristomaisemien & laskettelumahdollisuuksien lisäksi.

Kaiken lisäksi ajatus siitä, että Andorrassa asuessa ei tarvitsisi osallistua EU:n kaiken maailman hullutuksiin, on erittäin houkutteleva. Andorrahan ei ole EU-maa eikä kuulu Schengen-alueeseen vaikka eurot ovatkin siellä virallisessa käytössä.

Andorrahan on meille sikäli jo aika tuttu paikka että olemme käyneet siellä lomalla jo 10 kertaa. Ja vaikka lomailu on aina eri asia kuin asuminen niin tällä kertaa mieleen todellakin hiipi ensimmäistä kertaa se ajatus että minkälaista olisi oikeasti asua siellä vuorten suojassa, kaukana kaikesta. Kuvitellaanpa siis hetki:

Miltä tuntui nousta aamulla vuorten ympäröimässä kodissa, joinakin päivinä lumen peittämien huippujen syleilyssä, joinakin päivinä kirkkaan auringon valossa, jossa ilmassa tuoksuu raikas vuoristoilma ja mahdollisuudet ulkoiluun ovat joka suunnassa. Ajatus on kieltämättä houkutteleva.

Toki täytyy muistaa, että vuodenajat ovat erilaisia myös Andorrassa. Talvet ovat lumisia mutta eivät yleensä kovinkaan kylmiä, muutamia pakkasasteita. Täydellistä siis jos rakastaa kunnon talvea ja lumiaktiviteetteja. Laskettelukeskukset tarjoavat upeat mahdollisuudet lasketteluun ja lumilautailuun, rinteitä on pelkästään Grandvalirassa yli 200 km verran. Laskukausi kestää yleensä joulukuun alusta aina huhtikuulle asti.

Kesällä sää on yleensä lämmin, aurinkoinen ja lämpötilat ovat päivisin n. 20-25 asteen välillä. Täydellinen keli siis esim. vaeltamiseen ja maastopyöräilyyn. Kesät ovat suhteellisen vähäsateisia mutta toki sää vaihtelee paljon laaksojen ja korkeimpien vuoristoalueiden välillä. Yöt ovat kesälläkin yleensä melko viileitä.

Syksy ja kevät ovat sateisempaa aikaa.

Entä sitten käytännön elämä?

Andorrahan on todella pieni, vain noin 80 000 asukkaan valtio, mutta sen koko on etu: kaikki palvelut ja luonto ovat lähellä toisiaan, ja vuoristomaisemat ovat osa jokapäiväistä arkea.

Väestö on kansainvälistä, itse andorralaiset ovat vähemmistössä – heitä on noin kolmannes asukkaista. Suurimpana ryhmänä espanjalaiset, joita arvioidaan olevan n. 40 % väestöstä. Toiseksi suurin ryhmä ovat portugalilaiset ja ranskalaiset, lisäksi ihmisiä asuu monista muistakin Euroopan ja Latinalaisen Amerikan maista.

Virallinen kieli on katalaani, jota käytetään hallinnossa, kouluissa (paitsi kansainväliset koulut) ja virallisissa yhteyksissä. Mutta arjessa kuulee paljon myös espanjaa, jolla pärjää monissa palveluissa. Englanti on myös yleistynyt katalaanin, espanjan ja ranskan rinnalla.

Maa tarjoaa asukkailleen melko vakaan ja toimivan arjen. Julkiset palvelut (tuet) eivät ole ehkä yhtä laajoja kuin vaikkapa Pohjoismaissa mutta ne ovat yleisesti ottaen tehokkaita ja hyvälaatuisia. Sosiaaliturva perustuu CASS-järjestelmään, joka on Andorran sosiaalivakuutus. Niin työssäkäyvät kuin yrittäjät maksavat siihen pakollisia maksuja ja vastineeksi saa terveydenhuollon, sairauspäivärahaa, äitiys- ja isyysvapaita sekä eläkekertymää. Työttömyysturva taas on hyvin rajoitettu verrattuna joihinkin EU-maihin koska maa kannustaa asukkaitaan vastuullisuuteen ja työssäkäyntiin.

Terveyden- ja sairaanhoito on korkeatasoista suhteessa maan kokoon ja hoitoon pääsee yleensä nopeasti. Osa erikoissairaanhoidosta hoidetaan yhteistyössä Espanjan ja Ranskan kanssa ja CASS kattaa nämäkin järjestelyt osittain.

Koulutus on laadukasta ja monikielistä. Andorrassa on rinnakkain kolme julkista koulutusjärjestelmää: andorralainen, espanjalainen ja ranskalainen. Opetus on julkisissa kouluissa maksutonta ja tasokasta. Lisäksi maassa on myös yksityiskouluja ja kansainvälisiä vaihtoehtoja.

Andorra tarjoaa siis turvallisen, siistin ja hyvin organisoidun ympäristön jossa arki on sujuvaa ja palvelut toimivat. Mutta vastineeksi asukkailta odotetaan omatoimisuutta ja taloudellista aktiviisuutta.

Maan pääkaupunki, Andorra la Vella on pieni, reilun 22 000 asukkaan kaupunki ja asuminen siellä tuntuu melkeinpä kylämäiseltä. Se on kompakti, kaikki palvelut ovat lähellä ja arki rullaa rauhallisesti ilman suurempaa kiirettä. Vuoristoinen ympäristö näkyy kaikkialla ja luonto on vahvasti läsnä jokapäiväisessä elämässä.

Kaupunki on kuitenkin urbaani Andorran mittakaavassa. Se on maan hallinnollinen ja kaupallinen keskus, jossa on suurin osa työpaikoista, virastoista sekä ostosmahdollisuuksista. Kaupunki sopii niille, jotka arvostavat palveluiden läheisyyttä ja vilkkaampaa kaupunkielämää – ravintoloita, kahviloita ja kauppoja. Toisaalta liikennettä on myös paljon ja se voi olla paikoitellen todella ruuhkaista. Toki kävellen pääsee nopeasti melkeinpä kaikkialle.

Andorra la Vella on nykyään sulautunut Escaldes-Engordanyn kanssa ja nämä kaksi ”kaupunkia” muodostavat käytännössä yhteisen kaupunkialueen.

Pääkaupunkialueen laakso on paikoin tiheästi rakennettua, jossa tilaa on enää vähän ja tästä syystä asuntojen hinnat ovat melko korkeita. Yhden makuuhuoneen asunnon vuokra keskustassa voi olla helposti 1500 € kuukaudessa, kun taas kahden tai kolmen makuuhuoneen vuokra nousee tyypillisesti 2000-2500 euroon, sijainnista ja asunnon kunnosta riippuen. Toisaalta hieman kauempana hinnat ovat luonnollisesti edullisemmat kuten myös vanhemmissa asunnoissa.

Luonnollisesti jos Andorraan haluaisin muuttaa niin mitä todennäköisemmin haluaisin kyllä asua jossain muualla kuin pääkaupungissa tai sen välittömässä ympäristössä. Esim. laskettelualueiden pienemmät kylät tarjoavat palveluita ja upeita maisemia. Ja samalla hintatasolla saa myös vähän enemmän vastinetta. Tai ainakin silmiähivelevät maisemat.

Kyllähän tällaisia maisemia kelpaisi katsella kodin ikkunoista…

Mutta, mutta… Andorraan ei kuitenkaan muuteta ihan niin helpolla sillä maa ei kuulu EU:hun ja niinpä asuminen perustuu oleskelulupiin ja niihin liittyy selkeitä ehtoja.

Yleisin tapa muuttaa Andoraran on ns. aktiivinen oleskelulupa, joka on tarkoitettu ihmisille joilla on työpaikka andorralaisessa yrityksessä tai jotka perustavat maahan oman yrityksen. Tämä edellyttää siis työsopimusta tai yritystoimintaa sekä lisäksi rekisteröityä osoitetta Andorrassa ja liittymistä paikalliseen CASS-sosiaaliturvajärjestelmään.

Toinen vaihtoehto on ns. passiivinen oleskelulupa, joka sopii esim. etätyöläisille, sijoittajille tai eläkeläisille. Mutta siihen liittyy rahoitusvaatimuksia, mm. merkittävä taloudellinen omavaraisuus sekä yksityinen sairausvakuutus. Käytännössä täytyy sisi todistaa riittävä tulotaso ja lisäksi vaaditaan puhdas rikosrekisteri. 

Käytännössä Andorra valikoi asukkaansa melko tarkasti.

Elämä Andorrassa tarjoaa yhdistelmän laadukasta arkea, toimivaa yhteiskuntaa, turvallisuutta ja poikkeuksellisen upeaa luontoa. Vastapainona on se, että asuminen pienessä vuoristovaltiossa ja kaukana suurista keskuksista, vaatii sopeutumista. Andorra ei ole paikka kaikille, mutta niille, jotka arvostavat rauhaa, luontoa, ulkoilumahdollisuuksia ja kevyempää verotusta, se voi tarjota hyvin houkuttelevan vaihtoehdon.

Ajatus Andorrasta ei tunnu enää pelkältä lomahaaveelta, vaan aidolta pohdinnalta siitä, millaista elämää itse haluaa elää. Ei ehkä tällä hetkellä mutta mahdollisesti joskus tulevaisuudessa.

Varmasti jokainen on henkilökohtaisesti huomannut jo sen tosiasian että elämisen kustannukset ovat nousseet merkittävästi viimeisten vuosien aikana. Covid toimi maailmanlaajuisena lähtölaukauksena hintojen nousulle mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen, on ehkä isompi ”mysteeri”.

Täällä Espanjassa tavaroiden ja palveluiden yleinen hintataso on noussut kuluneiden viiden vuoden aikana yli 20 prosenttia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että asiat, jotka maksoivat 100 euroa vuonna 2020, maksavat nyt keskimäärin 120 euroa, tai enemmän. Ja kun tämän lisäyksen pistää kaikkeen mitä kuluttaa eivätkä palkat ole samassa ajassa nousseet käytännössä ollenkaan niin se tarkoittaa yhtä asiaa: köyhtymistä arjessa.

Täällä Espanjassa hintojen nousua ei voi selittää suoraan pandemialla, Venäjän energialla tai Ukrainan sodalla. Tilanne nimittäin palautui covidin jälkeen todella nopeasti, matkailu elpyi heti ensimmäisten kuukausien jälkeen ja kaiken lisäksi lähti rakettimaiseen nousukiitoon. Matkailuennätykset ovat paukkuneet viime vuosien aikana. Myös kotimainen kulutus on ollut ennätysmäistä näiden vuosien aikana.

Espanjan hintojen nousua ei voi myöskään selittää Venäjän energialla koska Espanja ei ole ollut siitä merkittävästi riippuvainen missään vaiheessa. Myöskään Ukrainan sota ei ole mitenkään suorassa suhteessa Espanjaan tai sen talouteen. Ja silti elämisen kustannukset ovat vain nousseet.

Tärkein syy hintojen nousuun onkin todennäköisesti se, että Espanja on osa euroaluetta eli kun koko euroalueella koettiin inflaatiopiikki, hinnat nousivat myös Espanjassa koska se voinut suojata itseään valuuttakurssilla tai omalla korkopolitiikalla, vaikka sen omat lähtökohdat olivat paremmat.

Toinen tekijä on tietysti yritysten hinnoittelukäyttäytyminen eli kun koko Euroopassa puhuttiin inflaatiosta, kustannuskriisistä ja epävarmuudesta, yritykset nostivat hintoja “varmuuden vuoksi” . Ja hinnat nousivat enemmän kuin todelliset kustannukset olisivat vaatineet. Tätä kutsutaan joskus ahneusinflaatioksi, mutta arkisesti kyse on siitä, että kun hinnankorotukset hyväksytään yleisesti, niitä myös tehdään. Espanjassa tämä näkyi erityisesti ravintoloissa, palveluissa ja asumisessa.

Kolmas syy liittyy kysyntään, ei niinkään tarjontaan. Matkailu ei ainoastaan toipunut nopeasti, vaan kasvoi ennätyslukemiin. Tämä toi rahaa maahan, mutta myös nosti hintoja. Kun miljoonat turistit ovat valmiita maksamaan enemmän kahvista, hotellista ja asunnosta, hinnat asettuvat heidän maksukykynsä mukaan – ei paikallisten palkkojen. Paikallinen palkansaaja kilpailee samasta arjesta globaalin kysynnän kanssa.

Neljäs tekijä on varmasti asuminen ja sen kallistuminen merkittävästi. Espanjassa vuokrat ja asuntojen hinnat ovat nousseet monilla alueilla paljon nopeammin kuin yleinen inflaatio.

Ja tähän kaikkeen kun lisätään se fakta, että Espanjassa palkkarakenne on heikko eli on liian paljon matalapalkkaisia töitä, paljon määräaikaisuuksia ja palvelualoja. Eli kun hinnat nousevat, edes maltillisesti, mutta palkat eivät reagoi, vaikutus tuntuu voimakkaammalta kuin maissa, joissa palkat seuraavat inflaatiota edes osittain. Sama hintojen nousu sattuu Espanjassa enemmän.

Nämä tekijät yhdessä tekevät tilanteesta petollisen: talous näyttää ulospäin vahvalta, mutta arki kallistuu silti ja näkyy niin, että yhä suurempi osa palkasta menee pakollisiin menoihin kuten ruokaan, asumiseen, energiaan ja liikkumiseen. Säästöön jää vähemmän tai ei mitään.

Ja samaan aikaan Espanjassa hallitus ylpeästi kertoo siitä miten yhä suurempi osa ihmisistä saa nykyään ns. IMV (ingreso minimio vital) – avustusta, joka on ns. kohdennettu toimeentulotuki niille, joilla ei ole riittäviä tuloja kattamaan välttämättömiä menoja. Aivan kuin tämä olisi joku ”meriitti” että ihmiset eivät tule toimeen omilla tuloillaan vaan tarvitsevat tukea selviytyäkseen elämisestä koska palkat ja muut tulot eivät riitä kattamaan hintojen nousua.

Kaikesta huolimatts kulutusta ei ole pysäytetty samalla tavalla kuin esimerkiksi Suomessa, jossa sama epävarmuus johti varovaisuuteen.

Vaikka tilanne on myös täällä monella mittarilla vaikea niin silti ravintolat ovat täynnä, terassit kuhisevat ja ihmiset matkustavat, juhlivat ja kuluttavat. Miten tämä on mahdollista?

Ensinnäkin, Espanjassa taloudellinen epävarmuus ei ole mikään uusi ilmiö. Maa on kokenut syviä kriisejä 2000-luvulla ja monelle epävarmuus on ollut pysyvä olotila, ei poikkeustila. Ja kun kriisi on jatkuvaa, siihen sopeudutaan eri tavalla.

Espanjalaisessa ajattelussa tulevaisuus on lähtökohtaisesti epävarma, joten elämää ei kannata siirtää “parempiin aikoihin”, joita ei ehkä koskaan tule. Raha nähdään useammin keinona elää kuin asiana, jota kerätään turvan vuoksi. Sosiaalinen elämä, perhe, ystävät ja yhteisöllisyys ovat keskiössä. Kahvilassa käyminen tai ulkona syöminen ei ole luksusta vaan osa normaalia arkea – jopa silloin, kun rahaa on vähän.

Espanjalainen hyvinvointimalli nojaa myös enemmän perheeseen ja epävirallisiin verkostoihin kuin valtioon. Aikuiset lapset asuvat vanhempien luona, isovanhemmat auttavat lastenhoidossa ja rahaa jaetaan suvun sisällä. Tämä luo turvaverkon, joka ei näy tilastoissa mutta tuntuu arjessa. Espanjalainen nuori asuu vanhempiensa luona ilman minkäänlaista ongelmaa ja nauttii sen tuomista eduista – palkasta saadut rahat voi käyttää elämiseen ja elämästä nauttimiseen. Moni ajattelee että oma asunto olisi toki kiva mutta jos se tarkoittaa kituuttamista ja sosiaalisen elämän vähentymistä, se ei ole ehkä juuri nyt sen arvoinen. Oma koti voi odottaa myöhempään.

Ulkopuolisen silmissä espanjalainen kuluttaminen voi näyttää vastuuttomalta. Todellisuudessa se on usein tietoista priorisointia: jos rahaa ei ole säästöihin joka tapauksessa, se käytetään elämänlaatuun. Pieni ilo nyt koetaan arvokkaammaksi kuin epävarma turva myöhemmin.

Toki Espanjassa arjen kulutus on usein edullisempaa kuin monissa muissa maissa eli kahvi, viini tai lounas terassilla on kohtuuhintaista mikä madaltaa kynnystä osallistua sosiaaliseen elämään myös pienillä tuloilla.

Espanjalainen ei siis elä suojellakseen tulevaisuutta vaan elää suojellakseen nykyhetkeä. Elämä ei ala vasta sitten, kun talous on kunnossa. Joskus se on se, mistä pidetään kiinni silloinkin, kun mikään ei ole varmaa.

Ja ehkä juuri siksi Espanjassa terassit ovat täynnä – ei siksi, että ihmisillä olisi varaa, vaan siksi, etteivät he ole valmiita luopumaan elämästä.

Monilla on varmasti sellainen käsitys, että Espanjan talvi on vähän kuin ikuinen kevät – aurinko paistaa ja lämpötilat pysyvät aina kivasti plussan puolella. Ei ehkä ole lämmin mutta kuitenkin sellaista ihan siedettävää. Tämä kuitenkin koskee vain pientä osaa Espanjasta, lähinnä Kanarian saaria ja rannikkoseutuja. Näillä seuduilla ei pakkasista tarvitse juurikaan murehtia.

Muualla Espanjassa talvi tuntuu enemmän talvelta ja etenkin täällä sisämaan ylänköseuduilla ja pohjoisen vuorilla kelit voivat talvella olla hyvinkin talvisia eivätkä yöpakkaset ole mitenkään harvinaisia.

Madridin talvi ei siis tarkoita mitään Välimeren tyylistä subtrooppista talvea vaan täällä sää on talvella mannermaisen viileä. Erityisen viileitä ovat yöt jolloin lämpötilat laskevat useinkin pakkasen puolelle ja monesti pakkasen puolella ollaan lähes puoleen päivään asti kunnes aurinko alkaa lämmittämään.

Kauniina ja aurinkoisina päivinä päivälämpötilat voivat kyllä nousta jopa 15 asteeseen mutta pilvisinä, sateisina päivinä lämpötila voi pysyä päivälläkin alle 5 asteessa. Päiväpakkaset ovat toki harvinaisia ja varsinaisia lumisateitakin on hyvin harvoin mutta toki nekin ovat mahdollisia. Viimeksi tällainen harvinaisuus osui Madridiin viisi vuotta sitten, tammikuussa 2021. Silloin lunta ja pakkasta saatiin oikein kunnolla ja kaupunki oli sekaisin pitkän aikaa.

Toki tuolla Madridin vuorilla lumisateita saadaan joka talvi – onhan siellä jopa laskettelukeskuksia. Yleensä kausi alkaa näin tammikuussa, joskus jopa joulukuussa ja joskus laskemaan on päästy vielä toukokuun alussa – kuten viime keväänä.

On paljon mahdollista että tänäkin vuonna lasketaan vielä toukokuussa sillä talvi on ollut runsasluminen. Itse asiassa se on ollut sitä koko Iberian niemimaalla eli lunta on enemmän kuin tarpeeksi ja ennusteissa on vielä lisää lumisateita.

Talven saapumisen huomaa yleensä viimeistään marraskuun lopussa, joulukuun alkupuolella ja talvi jatkuu tyypillisesti aina maaliskuun alkuun asti. Kylmimmät jaksot painottuvat joulu-, tammi- ja helmikuulle. 

Talvet ovat Madridissa yleensä sateiden puolesta kuivempia kuin syksy tai kevät. Madrid on yksi Euroopan vähäsateisimmista pääkaupungeista ja talven sadekertymät ovat pieniä verrattuna moniin muihin alueisiin. 

Toki tässäkin on suuria vuosittiaisia eroja ja esim. kaksi edellistä talvea ovat olleet normaalia sateisempia ja tämä talvi vielä edellisiä paljon sateisempi.

Tämä näkyy myös vedenkeruualtaiden kertymissä jotka ovat olleet keskimääräisiä täydempiä.Tällä hetkellä mennään selvästi edellisvuosia korkeammissa lukemissa ja yleensäkin viime vuodet ovat olleet keskimääräistä sateisempia. Vettä on siis altaissa tällä hetkellä todella hyvin – yli 70 %.

Kuluva talvi on siis poikennut “tavanomaisesta” talvesta. Se alkoi harvinaisen aikaisin, se on ollut harvinaisen kylmä ja ennen kaikkea todella sateinen. Kauniit ja aurinkoiset päivät ovat olleet todella harvassa tänä talvena ja tämä on ollut melko raskasta monille paikallisille jotka ovat tottuneet Madridin varsin kuiviin ja leutoihin talviin.

Mutta jostain syystä Atlantin matalapaineet ovat puskeneet tänä talvena Espanjan päälle melkeinpä jatkuvalla tahdilla ja tämä on tarkoittanut pitkiä sadejaksoja, pilvisyyttä ja kosteutta. Kun tähän yhdistyy viileä ilma ja auringon puute, kylmyys tuntuu voimakkaampana kuin lämpömittarin lukemat yksinään antaisivat ymmärtää. Lunta on myös tullut monilla alueilla huikea määrä.

Juuri tällaisina talvina Espanjan rakennuskannan heikkoudet tulevat esiin. Asunnot, jotka on suunniteltu enemmän kesän kuumuutta kuin talven kylmyyttä varten, tuntuvat erityisen kylmiltä, kun kosteus ja pitkäkestoinen viileys pääsevät sisälle. Kun lämmitystä käytetään säästeliäästi tai vain osan päivästä, sisälämpötila voi jäädä yllättävän matalaksi, ja jatkuva sade lisää koleuden tunnetta entisestään.

Lämmitysjärjestelmät vaihtelevat taloittain. Varsinainen keskitetty kaukolämpö on harvinainen ja usein kerrostalojen huoneistoissa on jokaisessa omat lämmitysjärjestelmänsä, kuten kaasulämmitys, lämpöpumput (ilmalämpöpumput, jotka toimivat myös lämmityksessä), tai joskus sähkölämmittimiä ja pattereita. Mutta yleensä kaikissa madridilaisissa kotitalouksissa on kuitenkin jonkinlainen lämmitys – toisin kuin monissa rannikkoseudun kodeissa.  

Meillä on kotona panostettu energiatehokkuuteen ja esim. ulkoseinien eristyksiä parannettiin remontin yhteydessä, ikkunat vaihdettiin parempiin ja kaasulämmityksen tilalle asennettiin vesi-ilmalämpöpumppu, jonka avulla koti lämmitetään talvikuukausina. Usein talvella poltamme myös takkaa.

Kaikista näistä huolimatta lämmitys on kallista – viime kuussa sähkölasku oli yli 300 euroa. Mutta olemme sitä mieltä että kotona pitää olla hyvä olla eikä siellä pidä palella – tästä syystä sisälämpötila on meillä laitettu 22 asteeseen.

Lämmitys laitetaan yleensä päälle marraskuun loppupuolella ja sammutetaan joskus maaliskuun alussa. Jonain vuosina lämmitystä on pidetty päällä vain kylmimpinä päivinä tai muutaman tunnin aamulla sekä muutama tunti illalla mutta tänä vuonna on ollut sen verran kylmää ja sateista että lämmitys on ollut päällä 24/7 siitä asti kun se marraskuussa laitettiin päälle.

Miten täällä Madridissa sitten eletään talvikuukausina – espanjalaisethan ovat tunnettuja siitä että elämää eletään pitkälti kotiseinien ulkopuolella ja terassit ovat madridilaisille kuin olohuoneita.

Talvella elämä siirtyy Madridissakin jonkin verran sisätiloihin, mutta kaupunki ei silti hiljene. Terasseilla istutaan edelleen, kunhan aurinko paistaa, ja pöytien ympärille keräännytään paksut takit päällä, viltit hartioilla ja kaasulämmittimet hohkaamassa lämpöä. Kahvilat ja baarit ovat täynnä, ja ihmiset liikkuvat paljon jalan myös viileinä päivinä. Madridilaiset ovat tottuneet kylmiin öihin ja aurinkoisiin päiviin, ja normaalina talvena tämä rytmi tuntuu toimivan varsin hyvin.

Tämä talvi kuitenkin muistuttaa hyvin siitä, että vaikka Madridin ilmasto on keskimäärin melko leuto ja vähäsateinen, se ei ole immuuni säävaihteluille. Yksittäinen talvi voi poiketa selvästi pitkäaikaisesta keskiarvosta ja kulunut talvi tuntuu olevan tällainen. Ehdottomasti kylmin ja sateisin talvi, jonka olemme täällä tähän mennessä viettäneet. Itse asiassa jokainen talvi on ollut edellistä kylmempi ja sateisempi – saa nähdä saammeko Madridiin kunnon pulkkailukelit ensi vuonna jos sama suuntaus jatkuu.

Arkipuheessa tuo kysymys ei tarkoita kirjaimellisesti sitä että oletko kotoisin Madridista vaan sitä, kannatatko Real Madridia. Ja monille madridilaiselle se merkitsee vielä enemmän. Kyse ei ole vain siitä että on Real Madridin kannattaja vaan sitä että tuo seura on todennäköisesti ollut osa elämää jo ennen syntymää.

Oma joukkue ei täällä ole vain jalkapalloseura, jota kannatetaan vaan se on identitetti ja perintö. Se on osa sitä, kuka olen, ylpeyden lähde. Monille kannatus ei ole edes tietoinen valinta vaan perintö, joka kulkee vanhemmilta lapsille ja sukupolvelta toiselle.

Real Madrid merkitsee madridilaisille jatkuvuutta. Se on asia, joka pysyy, vaikka pelaajat, valmentajat ja presidentit vaihtuvat. Vaikka elämässä tapahtuisi mitä tahansa, aina on olemassa toinen perhe, Real Madrid, joka iloa, turhautumista ja loputtoman määrän mielipiteitä. Ja ehkä juuri siksi madridilaiset suhtautuvat seuraansa niin vakavasti. Koska jos Real Madrid olisi vain jalkapalloa, se ei olisi Real Madrid.

Myös ne, jotka väittävät etteivät välitä jalkapallosta, tietävät tarkalleen, milloin Madrid hävisi ja ketä siitä syytetään. Aiheeseen on melkeinpä mahdotonta olla törmäämättä sillä siitä puhutaan kaikkialla ja kaiken aikaa. Real Madrid on aina yksi Espanjan tärkeimmistä puheenaiheista.

Real Madrid symboloi menestystä, vaatimustasoa ja ajatusta siitä, että voittaminen ei ole tavoite – se on oletus. Ja tämä ajattelutapa heijastuu kaikkeen: politiikkaan, työelämään ja siihen, miten omaa joukkuetta kohdellaan. Otteluita ei mennä katsomaan toiveikkaana vaan vaativana.

Bernabéulle mennään arvioimaan, ei vain kannustamaan. Jos pelit eivät ole sujuneet niin kuuluu ja näkyy. Vihellyksiltä, huudoilta ja arvostelulta välty kukaan, eivät edes maailman parhaimmat pelaajat. Madridilaiset rakastavat pelaajiaan – mutta ehdollisesti. Jos pelaaja ei juokse tarpeeksi, näyttää välinpitämättömältä tai hymyilee tappiopelin jälkeen, alkaa vihellyskonsertti ja arvostelu välittömästi.

Kyse ei ole kuitenkaan vihasta vaan vaatimuksesta. Madridilainen ajattelee, että jos pelaaja pukee paidan ylleen, hänen on annettava kaikkensa joka hetki.

Real Madridin pyhättö, yli 80 000 katsojaa vetävä Santiago Bernabéu -stadion, on paikka jossa sukupolvet kohtaavat ja jossa opitaan jo nuorena, milloin vihelletään tuomarille ja milloin omalle pelaajalle. Hiljaisuus katsomossa ei tarkoita tyytyväisyyttä vaan usein huolta. Jos Bernabéu on hiljaa, joukkueella on ongelma. Ja kun koko tuo 80 000 katsojaa kannustaa tai viheltää niin kokemus on vaikuttava.

Jokainen ottelu on täyteen buukattu tapahtuma, vaikka vastassa olisi keskikastin joukkue tiistai-iltana klo 21.

Real Madrid on jäsentensä omistama seura, ja sillä on kaksi keskeistä ryhmää: socios ja abonados. Socios ovat seuran jäseniä ja omistajia. He maksavat jäsenmaksua ja saavat äänestää seuran presidentistä, mutta eivät automaattisesti omista kausikorttia. Socioita on kymmeniä tuhansia, ja jäseneksi pääsy voi viedä vuosia.

Abonados taas ovat kausikorttilaisia. Heillä on oma nimetty paikkansa stadionilla, usein sama vuosikymmeniä. Monille paikka ei ole vain istuin vaan osa perheen historiaa. Vaikka abonado ei enää kävisi jokaisessa ottelussa, paikkaa ei luovuteta. Kun suurin osa stadionista on varattu abonadoille ja socios-jäsenille, yleiseen myyntiin jää hyvin rajallinen määrä lippuja. Siksi lippujen saaminen otteluihin on vaikeaa ja verrattavissa pieneen lottovoittoon.

Meidän perheessä voidaan siis sanoa: Soy de Madrid. Puoliso on ollut abonado-socio jo pitkän aikaa, tytärkin sai oman socio-korttinsa jo melko nuorena. Puolison suvussa on Real Madridin värejä liputettu jo useamman sukupolven ajan ja suvulle oli suuri ylpeydenaihe kun puolison vanhempi veli pelasi aikoinaan myös joukkueen väreissä.