Suomalainen säästää, espanjalainen elää – miksi kallis arki näkyy eri tavoin

Varmasti jokainen on henkilökohtaisesti huomannut jo sen tosiasian että elämisen kustannukset ovat nousseet merkittävästi viimeisten vuosien aikana. Covid toimi maailmanlaajuisena lähtölaukauksena hintojen nousulle mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen, on ehkä isompi ”mysteeri”.

Täällä Espanjassa tavaroiden ja palveluiden yleinen hintataso on noussut kuluneiden viiden vuoden aikana yli 20 prosenttia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että asiat, jotka maksoivat 100 euroa vuonna 2020, maksavat nyt keskimäärin 120 euroa, tai enemmän. Ja kun tämän lisäyksen pistää kaikkeen mitä kuluttaa eivätkä palkat ole samassa ajassa nousseet käytännössä ollenkaan niin se tarkoittaa yhtä asiaa: köyhtymistä arjessa.

Täällä Espanjassa hintojen nousua ei voi selittää suoraan pandemialla, Venäjän energialla tai Ukrainan sodalla. Tilanne nimittäin palautui covidin jälkeen todella nopeasti, matkailu elpyi heti ensimmäisten kuukausien jälkeen ja kaiken lisäksi lähti rakettimaiseen nousukiitoon. Matkailuennätykset ovat paukkuneet viime vuosien aikana. Myös kotimainen kulutus on ollut ennätysmäistä näiden vuosien aikana.

Espanjan hintojen nousua ei voi myöskään selittää Venäjän energialla koska Espanja ei ole ollut siitä merkittävästi riippuvainen missään vaiheessa. Myöskään Ukrainan sota ei ole mitenkään suorassa suhteessa Espanjaan tai sen talouteen. Ja silti elämisen kustannukset ovat vain nousseet.

Tärkein syy hintojen nousuun onkin todennäköisesti se, että Espanja on osa euroaluetta eli kun koko euroalueella koettiin inflaatiopiikki, hinnat nousivat myös Espanjassa koska se voinut suojata itseään valuuttakurssilla tai omalla korkopolitiikalla, vaikka sen omat lähtökohdat olivat paremmat.

Toinen tekijä on tietysti yritysten hinnoittelukäyttäytyminen eli kun koko Euroopassa puhuttiin inflaatiosta, kustannuskriisistä ja epävarmuudesta, yritykset nostivat hintoja “varmuuden vuoksi” . Ja hinnat nousivat enemmän kuin todelliset kustannukset olisivat vaatineet. Tätä kutsutaan joskus ahneusinflaatioksi, mutta arkisesti kyse on siitä, että kun hinnankorotukset hyväksytään yleisesti, niitä myös tehdään. Espanjassa tämä näkyi erityisesti ravintoloissa, palveluissa ja asumisessa.

Kolmas syy liittyy kysyntään, ei niinkään tarjontaan. Matkailu ei ainoastaan toipunut nopeasti, vaan kasvoi ennätyslukemiin. Tämä toi rahaa maahan, mutta myös nosti hintoja. Kun miljoonat turistit ovat valmiita maksamaan enemmän kahvista, hotellista ja asunnosta, hinnat asettuvat heidän maksukykynsä mukaan – ei paikallisten palkkojen. Paikallinen palkansaaja kilpailee samasta arjesta globaalin kysynnän kanssa.

Neljäs tekijä on varmasti asuminen ja sen kallistuminen merkittävästi. Espanjassa vuokrat ja asuntojen hinnat ovat nousseet monilla alueilla paljon nopeammin kuin yleinen inflaatio.

Ja tähän kaikkeen kun lisätään se fakta, että Espanjassa palkkarakenne on heikko eli on liian paljon matalapalkkaisia töitä, paljon määräaikaisuuksia ja palvelualoja. Eli kun hinnat nousevat, edes maltillisesti, mutta palkat eivät reagoi, vaikutus tuntuu voimakkaammalta kuin maissa, joissa palkat seuraavat inflaatiota edes osittain. Sama hintojen nousu sattuu Espanjassa enemmän.

Nämä tekijät yhdessä tekevät tilanteesta petollisen: talous näyttää ulospäin vahvalta, mutta arki kallistuu silti ja näkyy niin, että yhä suurempi osa palkasta menee pakollisiin menoihin kuten ruokaan, asumiseen, energiaan ja liikkumiseen. Säästöön jää vähemmän tai ei mitään.

Ja samaan aikaan Espanjassa hallitus ylpeästi kertoo siitä miten yhä suurempi osa ihmisistä saa nykyään ns. IMV (ingreso minimio vital) – avustusta, joka on ns. kohdennettu toimeentulotuki niille, joilla ei ole riittäviä tuloja kattamaan välttämättömiä menoja. Aivan kuin tämä olisi joku ”meriitti” että ihmiset eivät tule toimeen omilla tuloillaan vaan tarvitsevat tukea selviytyäkseen elämisestä koska palkat ja muut tulot eivät riitä kattamaan hintojen nousua.

Kaikesta huolimatts kulutusta ei ole pysäytetty samalla tavalla kuin esimerkiksi Suomessa, jossa sama epävarmuus johti varovaisuuteen.

Vaikka tilanne on myös täällä monella mittarilla vaikea niin silti ravintolat ovat täynnä, terassit kuhisevat ja ihmiset matkustavat, juhlivat ja kuluttavat. Miten tämä on mahdollista?

Ensinnäkin, Espanjassa taloudellinen epävarmuus ei ole mikään uusi ilmiö. Maa on kokenut syviä kriisejä 2000-luvulla ja monelle epävarmuus on ollut pysyvä olotila, ei poikkeustila. Ja kun kriisi on jatkuvaa, siihen sopeudutaan eri tavalla.

Espanjalaisessa ajattelussa tulevaisuus on lähtökohtaisesti epävarma, joten elämää ei kannata siirtää “parempiin aikoihin”, joita ei ehkä koskaan tule. Raha nähdään useammin keinona elää kuin asiana, jota kerätään turvan vuoksi. Sosiaalinen elämä, perhe, ystävät ja yhteisöllisyys ovat keskiössä. Kahvilassa käyminen tai ulkona syöminen ei ole luksusta vaan osa normaalia arkea – jopa silloin, kun rahaa on vähän.

Espanjalainen hyvinvointimalli nojaa myös enemmän perheeseen ja epävirallisiin verkostoihin kuin valtioon. Aikuiset lapset asuvat vanhempien luona, isovanhemmat auttavat lastenhoidossa ja rahaa jaetaan suvun sisällä. Tämä luo turvaverkon, joka ei näy tilastoissa mutta tuntuu arjessa. Espanjalainen nuori asuu vanhempiensa luona ilman minkäänlaista ongelmaa ja nauttii sen tuomista eduista – palkasta saadut rahat voi käyttää elämiseen ja elämästä nauttimiseen. Moni ajattelee että oma asunto olisi toki kiva mutta jos se tarkoittaa kituuttamista ja sosiaalisen elämän vähentymistä, se ei ole ehkä juuri nyt sen arvoinen. Oma koti voi odottaa myöhempään.

Ulkopuolisen silmissä espanjalainen kuluttaminen voi näyttää vastuuttomalta. Todellisuudessa se on usein tietoista priorisointia: jos rahaa ei ole säästöihin joka tapauksessa, se käytetään elämänlaatuun. Pieni ilo nyt koetaan arvokkaammaksi kuin epävarma turva myöhemmin.

Toki Espanjassa arjen kulutus on usein edullisempaa kuin monissa muissa maissa eli kahvi, viini tai lounas terassilla on kohtuuhintaista mikä madaltaa kynnystä osallistua sosiaaliseen elämään myös pienillä tuloilla.

Espanjalainen ei siis elä suojellakseen tulevaisuutta vaan elää suojellakseen nykyhetkeä. Elämä ei ala vasta sitten, kun talous on kunnossa. Joskus se on se, mistä pidetään kiinni silloinkin, kun mikään ei ole varmaa.

Ja ehkä juuri siksi Espanjassa terassit ovat täynnä – ei siksi, että ihmisillä olisi varaa, vaan siksi, etteivät he ole valmiita luopumaan elämästä.