Onnekas 70-luvun lapsi

Minä synnyin 70-luvun Suomessa ja voisin väittää että se oli melkoinen lottovoitto. Onnea ei ollut vain se, että syntyi Suomessa, vaan että syntyi juuri silloin. Se oli aikaa, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa, mutta silti täynnä pieniä suuria ihmeitä. Ei tarvittu isoja juttuja ollakseen onnellinen.

Ensinnäkin turvallisuuden tunne oli aivan toista luokkaa. Meitä lapsia päästettiin pihalle leikkimään “tule syömään kun katulyhdyt syttyy” -periaatteella eikä kukaan kysellyt sen enempää että missä mennään ja milloin tullaan. Ei tarvinut miettiä että minkälaista väkeä naapurustossa liikkuu eikä tarvinut pelätä että joku varastaa fillarin jos se jäi lukitsematta (en kyllä muista että niitä olisi edes lukittu). Ei ollut heijastinliivejä, polkupyöräkypäriä, auton turvaistuimia, goretexia tai puhelimen Find My – sovelluksia ja silti selvittiin hengissä. Jos oli äidille asiaa niin kerrostalon pihalta kaikui: äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa…

Eikä kukaan pitänyt tuota huonona vanhemmuutena.

Vaikka lapsuuden leikit olivat kuin selviytymiskurssi ilman turvavarusteita niin kaikesta selvittiin ilman suurempia traumoja.

Teknologia? Meillä oli vähemmän ruutuaikaa koska ruutu oli kodin olohuoneen nurkassa seisova televisio, josta tuli ohjelmaa silloin kuin tuli. Kanavia oli tasan kaksi, myöhemmin ruhtinaalliset kolme, ja jos niistä ei tullut mitään kiinnostavaa, mentiin ulos. Pelamaan kirkonrottaa tai 7 tikkua laudalla. Tai tekemään jotain muuta. Jossain vaiheessa äiti osti videot, jotta saisi lauantaiaamuisin nukkua pidempään kun minun ei tarvitsisi herätä aamuvarhain katsomaan viikon ainoita lastenohjelmia mutta siitä huolimatta heräsin aina samaan aikaan koska videon käynnistysääni kertoi ohjelmien alkavan.

Videolaite kuitenkin toi aivan uuden ulottuvuuden – kerran viikossa käytiin videovuokraamostaa hakemassa joku elokuva ja tuohon aikaan elokuvat olivat vielä hyviä – toisin kuin nykyajan suoratoistotuotannon ”turvallinen” ja geneerinen roska.

Kavereille soitettiin lankapuhelimella tai sitten vain mentiin ja soitettiin ovikelloa. Kaikki oli henkilökohtaisempaa ja ihmiskontakteja arvostettiin.

Yleensäkin kaikki teknologia oli yksinkertaista, mekaanista mutta kestävää. Jos se meni rikki, se korjattiin – ei heitetty pois.

Ja entä ruoka? 70-luvulla ei ollut smoothie bowleja tai proteinipirtelöitä, saatikka energiajuomia. Silloin syötiin kunnon itsetehtyä ruokaa eikä tarvinut miettiä onko se vegaanista, gluteenitonta vai ketoystävällistä. Se oli vain ruokaa ja se maistui taivaalliselta koska oli oikeasti nälkä. Ei silloin naposteltu jatkuvasti ja herkkujakin syötiin hyvin satunnaisesti.

Niillä kasvoi sukupolvi, joka pystyi hiihtämään kouluun kahdeksan kilometriä (ylämäkeen, molempiin suuntiin, tietenkin) ilman että tarvitsi lataustaukoa 😉

Koulussa kirjoitettiin lyijykynällä ja koulun tietotekniikkaosasto koostui yhdestä piirtoheittimestä, jota sitäkään ala-asteen opettaja ei osannut käyttää kovinkaan hyvin. Tai halunnut. Koska oli liitutaulu. Ja siitä huolimatta opittiin ihan hyvin.

Olosuhteet eivät olleet aina helppoja mutta kaikesta selvittiin – ilman jatkuvaa Google-hakua tai tekoälyä. Äly oli omassa päässä tai sitten sitä ei ollut.

Suurimmasta osasta meistä on kasvanut kelpo kansalaisia.

70-luvun Suomi oli niin pieni ja kotoinen, että koko maa tuntui kylältä. Jos joku voitti Euroviisut tai hiihtokisan, kaikki tiesivät siitä ja koko kansa juhli. Ei ollut somea jakamassa mielipiteitä ja kertomassa että mikä on oikein ja mitä pitää liputtaa.

Olit joko Dingo -fani tai sitten et vain ollut. Eikä ketään oikeastaan kiinnostanut sen enempää.

Kun tylsyys iski, ei ollut kännykkää pelastamassa. Oli kaverit ja mielikuvitus. Ja ihme kyllä – niillä sai aikaan draamaa, taisteluita ja ikimuistoisia hetkiä. Ei ollut älypuhelimia, ei tabletteja, ei somea eikä jatkuvaa somettamista tai etukäteen tarkkaan mietittyjä, mahdollisimman täydellisiä valokuvia. Lapsuus jäi muistoihin, ei pilveen. Jokaista hetkeä ei tarvinut arvioida tykkäyksillä.

Elämä oli yksinkertaisempaa – ja ehkä siksi hauskempaa. Ei ollut älykelloja mittaamassa unta, mutta uni tuli, koska oltiin ulkona koko päivä. Ei ollut “life coachia”, mutta kyllä sitä kasvoi ihmiseksi.

Voisin väittää, että me 70-luvulla syntyneet saimme parhaat lähtökohdat: tarpeeksi moderneja etuja, mutta vielä ilman jatkuvaa kiirettä ja digikaaosta. Ei ihme, että meistä tuli sukupolvi, joka kestää (melkein) kaiken.

Nykyään puhutaan paljon downshiftaamisesta, resilienssistä, digital detoxista ja luonnollisemmasta elämästä. Totuus on: me 70-luvulla syntyneet elimme sitä kaikkea, ihan vahingossa.

Onnellisuuden saavuttamiseksi ei tarvita aina koko ajan lisää kaikkea vaan sitä, että osaa nauttia yhdestä Jaffasta kerrallaan.