Tekijä: miiajunell

Madridia katsotaan usein kaduilta: aukioilta, bulevardeilta ja kahviloiden terasseilta. Mutta kun katseen nostaa hieman ylemmäs, kaupunki paljastaa aivan toisen kerroksen. Madridin katoilla elää oma maailmansa – kattoterassit, joilla juodaan drinkkejä auringonlaskussa, tavataan ystäviä ja seurataan kaupungin valojen syttymistä. Ne ovat osa samaa terassikulttuuria, joka tekee Espanjan kaupungeista niin eläviä, mutta täällä se tapahtuu kaupungin yläpuolella.

Espanjassa terassit eivät ole vain kahviloiden, ravintoloiden ja baarien lisäosia, vaan tärkeä osa ihmisten elämäntapaa. Ne ovat julkisia olohuoneita, paikkoja, joissa arki tapahtuu näkyvästi ja yhdessä. Terassilla tavataan ystäviä, sovitaan työasioita, juhlitaan syntymäpäiviä, katsotaan jalkapalloa ja ennen kaikkea vaihdetaan kuulumisia. Siellä ei useinkaan “käydä nopeasti”, vaan viivytään.

Sään ansiosta terassikulttuuri on lähes ympärivuotista. Madridissa terassit ovat käytössä läpi vuoden – talvella niitä lämmitetään tarvittaessa lämpösäteilyttimillä ja huovilla, kesällä varjostetaan ja sumutetaan viilennystä varten.

Terasseja on monenlaisia, mutta viime vuosina erityisen suosituiksi ovat nousseet Madridin keskustan ns. rooftop-terassit eli kattoterassit. Gran Vían ympäristö, Solin ja Callaon korttelit sekä Barrio de las Letras muodostavat tiiveimmän kattoterassivyöhykkeen. Useimmat parhaista paikoista sijaitsevat historiallisissa rakennuksissa, joiden katoilta avautuvat näkymät 1900-luvun alun arkkitehtuuriin, kirkontorneihin ja jopa Madridin vuoristoon kirkkaana päivänä.

Varhaisillasta nämä terassit täyttyvät työporukoista afterworkilla, myös arki-iltaisin. Auringonlaskun aikaan paikalle saapuvat matkailijat kameroineen. Viikonloppuna kattoterasseille tullaan pitkän iltapäivän, tardeon, viettoon ystävien kanssa ja myöhemmin illalla tunnelma muuttuu vauhdikkaammaksi ja musiikki kovenee.

Madridin kattoterassikulttuuri ei ole syntynyt sattumalta. Kaupungin keskustaa hallitsevat 1900-luvun alun monumentaaliset rakennukset, leveät bulevardit ja tasakattoiset kivitalot, joiden päälle on ollut luontevaa rakentaa ravintoloita ja baareja. Erityisesti Gran Vían varrella kohoavat rakennukset suunniteltiin aikanaan näyttäviksi maamerkeiksi, ja nyt niiden katoilta avautuvat näkymät muodostavat aivan oman kerroksensa kaupunkia. Ylhäältä käsin Madrid näyttäytyy eri tavalla.

Kattoterassit eivät siis ole vain trendi, vaan osa kaupungin rakennetta ja tapaa käyttää tilaa. Siellä missä muualla mennään sisään baariin, Madridissa viihdytään terasseilla.

Yksi suosituimmista ja ikonisimmista kattoterasseista on Azotea del Círculo, joka sijaitsee kulttuurikeskus Círculo de Bellas Artes -rakennuksen katolla. Sieltä on näkymät Gran Vian suuntaan ja yli keskustan kattojen.

Vaikka terassi on suuri, se on silti usein täynnä, ja kadun varrella on pitkä jono. Jos pöydän haluaa varata etukäteen, niin se maksaa 180 € ja siihen sisältyy pöytä kuudelle kahden tunnin ajan, pullo alkoholia (vodka/rommi/viski/gini/shamppanja), virvoitusjuomat sekä hedelmälautanen. Toki hinnat ja varausehdot vaihtelevat sesonkien mukaan.

Toinen erittäin suosittu kattoterassi on Riu Plaza España -hotellin katolla sijaitseva 360º Rooftop Bar, joka on nimensä mukaisesti 360 asteen näköalapaikka ja samalla yksi kaupungin korkeimmista avoimista kattobaareista. Paikka tunnetaan myös lasisesta näköalatasanteesta. Baarin tunnelma on vahvasti kansainvälinen eli paikalla on usein enemmän matkailijoita kuin paikallisia.

Jos pöydän haluaa varata etukäteen, se maksaa 23,50 € / hlö ja hintaan sisältyy yksi juoma sekä pöydän käyttö kahdeksi tunniksi. Varaus on kerrosta alempana sijaitsevaan sky-baariin mutta sillä pääsee myös rooftop baariin, mikäli siellä vain on tilaa.

Pöydän voi varata myös alemmalla tasolla sijaitsevaan Eden -gastrobar ravintolaan, jossa sisäänpääsy maksaa 33.50 € / hlö arkisin ja 38.50 € / hlö viikonloppuisin, sisältäen joko kylmän / lämpimän tapaksen sekä juoman.

Terassille pääsee ihailemaan maisemia myös muut kuin baariin haluavat asiakkaat, sisäänpääsymaksu on arkisin 5 € (klo 11-17) tai 10 € (klo 17-01) ja viikonloppuisin 10 €. Terassille voi ostaa myös express-passin, jonka hinta on 10 € / 20 € ja silloin pääsee jonon ohitse (mikäli terassilla on tilaa).

Gran Vían varrella sijaitsee myös The Principal Madrid Rooftop, joka jää usein suurempien nimien varjoon mutta se on kuitenkin yksi keskustan elegantimmista paikoista. Tunnelma on rauhallisempi, palvelu viimeistelty ja asiakaskunta hieman aikuisempi. Tämä on paikka, johon paikallinen tuo vieraan, kun haluaa tehdä vaikutuksen ilman turistimassaa. Hinnat ovat keskustan yläpäässä, mutta kokemus vastaa tasoa. Auringonlasku Gran Vían ylle täältä katsottuna on poikkeuksellisen kaunis.

Jos haluaa päästä kattoterassille ruokailemaan niin silloin kannattaa suunnata Picalagartos Sky Bar -ravintolaan, joka on osa NH Collection -hotellia. Tämä terassi eroaa monista muista ruokapainoitteisuudellaan eli terassilla voi syödä ihan kunnon illallisen, ei vain napostella tai juoda drinkkejä.

Vähän toisenlaista tunnelmaa tarjoaa puolestaan The Hat Rooftop-terassi, joka sijaitsee La Latinan laidalla sijaitsevan hostellin katolla. Se on pienempi ja intiimimpi kuin Gran Vian kupeessa olevat ja huomattavasti myös rennompi tunnelmaltaan. Nuorekas ja kansainvälinen, mutta vetää puoleensa myös paikallisia.

The Hat eroaa muista erityisesti hinnallaan ja tunnelmallaan. Se ei kilpaile korkeudella vaan kodikkuudella. Täällä voi viettää huolettoman illan ilman pukukoodia tai erityistä varaustressiä, ainakin jos saapuu ajoissa.

Kattoterassit ovat omanlaisensa kokemus, ja hinnat sen mukaiset, mutta siitä huolimatta väkeä niissä riittää ja suosituimpina ajankohtina jonot ovat tavallisia. Suosituimpiin paikkoihin pitää pöytä varata jopa useita päiviä aikaisemmin. Usein varaus on maksullinen ja siihen sisältyy esim. juoma, pieni välipala tmv. Auringonlasku on selvästi suosituin ajankohta, ja silloin jonot ovat pisimmillään, etenkin keväästä alkusyksyyn. Jos haluaa rauhallisemman kokemuksen ja paremmat valokuvaushetket, kannattaa saapua heti avaamisen aikaan tai arki-iltana. Viikonloppuisin erityisesti kesäkuukausina pöytävaraus on lähes välttämätön suosituimmissa paikoissa.

Pukeutumiskoodi vaihtelee. Osa kattoterasseista on rennon tyylikkäitä, mutta kaikkein elegantimmissa paikoissa sporttishortsit ja rantatossut eivät ole paras valinta ilta-aikaan. Tunnelma on usein siisti mutta ei jäykkä – madridilainen eleganssi on huoliteltua, mutkatonta ja hieman huolettoman näköistä.

Hintataso on selvästi korkeampi kuin katutason baareissa. Siinä missä tavallinen olut maksaa perusbaarissa 3–4 euroa, kattoterassilla olut tai viinilasi maksaa usein 6–10 eurossa ja cocktailit 14–20 euron haarukassa. Maksat paitsi juomasta myös näkymästä, sijainnista ja tunnelmasta. Monelle kokemus on silti hintansa arvoinen, etenkin jos sen ajoittaa yhteen iltaan eikä tee siitä jokaillan tapaa.

Madridin kattoterassit ovat enemmän kuin drinkkipaikkoja – ne ovat näköalapaikkoja kaupungin elämään. Ylhäältä kaupunki näyttää hetken selkeämmältä, melu pehmenee ja horisontti avautuu. Ehkä juuri siksi madridilaiset rakastavat näitä paikkoja.

Viime aikoina uutisiin on ilmestynyt yhä useammin samanlainen tarina: matkailija tai perhe on jäänyt jumiin ulkomaille kriisin, lentojen peruutusten, poliittisen tilanteen tai luonnonkatastrofin vuoksi. Pian seuraa julkinen vetoomus – miksi kukaan ei tule pelastamaan? Miksi valtio ei järjestä lentoa? Miksi suurlähetystö ei hoida asiaa?

Kysymys kertoo asenteesta, joka on monien mielestä voimistunut: oletuksesta, että jossain on aina taho, jonka velvollisuus on ratkaista ongelmamme. Eikä tämä koske pelkästään matkailua vaan ihan elämää yleensä. Minne on kadonnut ihmisten vastuu itsestään?

Matkustaminen on nykyään helpompaa kuin koskaan. Halpalennot, digitaaliset varaukset ja globaalit matkailumarkkinat ovat tehneet kaukaisistakin kohteista arkipäiväisiä. Samalla on kuitenkin unohtunut yksi matkustamisen perusperiaate: kun lähdet maailmalle, otat myös tietyn riskin.

Maailma ei ole täysin ennustettava, kuten ei ole elämäkään, eli kaikkea voi sattua ja tapahtua. Lennot peruuntuvat, poliittiset tilanteet muuttuvat, rajat sulkeutuvat ja luonnonilmiöt voivat pysäyttää liikenteen hetkessä. Nämä eivät ole uusia ilmiöitä – ne ovat aina olleet osa kansainvälistä liikkumista.

Silti monet näyttävät olettavan, että jos jotain tapahtuu, on jonkun tehtävä tulla automaattisesti paikalle järjestämään ratkaisu.

Yksi yleinen väärinkäsitys koskee suurlähetystöjen roolia. Diplomaatit voivat auttaa tietyissä hätätilanteissa: esimerkiksi kadonneen passin kanssa, vakavissa kriiseissä tai jos kansalainen joutuu oikeudellisiin ongelmiin. Mutta suurlähetystö ei ole matkatoimisto, eikä se ole yksityinen pelastuspalvelu. Normaalit matkustamiseen liittyvät ongelmat – perutut lennot, hotelliongelmat, viivästykset tai jopa vaikea paluumatka – kuuluvat lähtökohtaisesti matkailijan omalle vastuulle.

Kriisitilanteissa valtio voi järjestää evakuointeja, mutta ne ovat poikkeuksellisia operaatioita. Ja ensisijaisesti niiden tarkoitus on auttaa ihmisiä, jotka ovat todellisessa vaarassa.

Toinen usein unohdettu asia on varautuminen. Matkustaminen maksaa rahaa, mutta myös yllätykset maksavat rahaa. Jos on varaa matkustaa toiselle puolelle maailmaa, pitäisi olla myös jonkinlainen taloudellinen puskuri. Se voi tarkoittaa matkavakuutusta, säästöjä odottamattomia kuluja varten tai yksinkertaisesti kykyä odottaa pidempään, jos paluumatka viivästyy. Tai mielellään kaikkien näiden yhdistelmää.

Matkavakuutus on juuri tätä varten. Se ei ole pelkkä lisäkulu, vaan turvaverkko tilanteisiin, joissa asiat eivät mene suunnitelmien mukaan. Myös lentoyhtiöt korvaavat kuluja mutta sieltäkin rahojen takaisin saanti voi viedä hetken aikaa. Eli reissatessa voi tulla eteen yllättäviä kuluja ja silloin siellä lompakossa on hyvä olla ylimääräistä.

Kaikista uskomattominta ovat matkailijat, jotka jättävät vakuutuksen ottamatta ja kriisin tullessa olettavat, että valtio tai veronmaksajat hoitavat asian.

Yksi asia, joka usein unohtuu näissä keskusteluissa, on iso ero pakettimatkailun ja omatoimimatkailun välillä. Pakettimatkat ovat olemassa juuri siksi, että matkustajien ei tarvitse huolehtia kaikesta itse. Matkanjärjestäjä vastaa kokonaisuudesta: lennoista, majoituksesta ja usein myös ongelmatilanteiden hoitamisesta. Jos jotain menee pieleen, matkailijalla on selkeä taho, johon ottaa yhteyttä.

Omatoimimatkailu on eri asia. Kun varaat lennot yhdeltä sivustolta, hotellin toiselta ja mahdollisesti vielä erillisiä kuljetuksia tai aktiviteetteja kolmannesta paikasta, otat samalla myös vastuun kokonaisuudesta.

Se on osa matkustamisen vapautta – mutta samalla se tarkoittaa myös sitä, että ongelmatilanteissa täytyy osata toimia itse.

Jos lennot peruuntuvat, sinun täytyy etsiä uusi reitti. Jos hotellivaraus menee pieleen, sinun täytyy ratkaista majoitus itse. Jos poliittinen tilanne muuttuu tai liikenne pysähtyy, sinun täytyy miettiä vaihtoehtoja.

Pakettimatkailu ostaa mukavuutta ja turvaa. Omatoimimatkailu taas ostaa vapautta – mutta samalla myös vastuuta.

Laajempi kysymys liittyy siihen, miten suhtaudumme vastuuseen ylipäätään. Aiemmin matkustaminen nähtiin usein seikkailuna, jossa yllätykset kuuluivat asiaan. Nykyään taas moni näyttää odottavan, että kaikki toimii täydellisesti – ja jos ei toimi, joku muu korjaa tilanteen.

Tämä ei koske vain matkailua. Sama ajattelutapa näkyy monissa elämän tilanteissa: ongelmien ratkaiseminen ulkoistetaan helposti viranomaisille, järjestelmille tai yhteiskunnalle. Jollekin muulle paitsi itselle.

Matkustamisen vapaus on yksi modernin maailman hienoista mahdollisuuksista. Voimme liikkua maasta toiseen, nähdä uusia paikkoja ja kokea erilaisia kulttuureja. Vapaus kuitenkin kulkee aina käsi kädessä vastuun kanssa. Kun lähdet matkalle, vastaat myös siitä, miten palaat. Se tarkoittaa varautumista, suunnittelua ja joskus myös kärsivällisyyttä, jos asiat eivät suju suunnitellusti. Maailma ei ole concierge-palvelu – eikä valtion tehtävä ole pelastaa ihmisiä jokaisesta huonosta päätöksestä.

Joskus paras turva ei olekaan se, että joku muu tulee apuun. Se on se, että olemme itse valmistautuneet siihen, että elämä – ja matkustaminen – voi yllättää.

Viisikymmentä vuotta. Nuo maagiset numerot. Kun sen sanoo ääneen, se kuulostaa isolta. Reilun kuukauden päästä tuo luku ilmestyy myös omaan mittariin.

Toistaiseksi 50 ei tunnu miltään kriisiltä. Vielä ei ole iskenyt tarvetta ostaa moottoripyörää, vaihtaa puolisoa, käydä laittamassa botoxia, täyttää silikonilla takapuolta tai varata yhdensuuntaista lippua Balille todistaakseni itselleni, että elämä ei ole ohi. Enkä usko, että sellaista tulee. Olen varsin sinut itseni kanssa. Elämä on hyvää juuri tässä ja nyt, joten miksi lähtisin sitä dramatiikan vuoksi remontoimaan?

Jos keski-ikä tarkoittaa sitä, että pitäisi todistaa olevansa yhä nuori, jätän kierroksen väliin. En tarvitse spektaakkelia vakuuttuakseni siitä, että olen elossa. Ehkä itseluottamus näyttää viisikymppisenä juuri tältä: ei tarvetta todistaa mitään kenellekään – ei edes itselleen. Tämä riittää.

Viime viikonloppuna tytär tiivisti asian osuvasti: “En kestä milleniaaleja, mutta sulla on äiti sentään tyyliä.”

Kun takana on viisi vuosikymmentä, huomaa väkisinkin, miten nopeasti aika on kulunut. Mutta samalla ymmärtää, miten paljon siihen on mahtunut. Olen ehtinyt elää jo monta elämää: lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden ensiaskeleet Suomessa, lähes kymmenen unohtumatonta ja vauhdikasta vuotta maailmalla eri paikoissa ja viimeiset 17 vuotta aivan toisenlaista arkea Espanjassa puolisona ja äitinä. Huikeita muistoja, elämyksiä ja kokonaisia elämänvaiheita. Paljon on nähty, tehty ja koettu, enkä vaihtaisi päivääkään pois.

Hyvä puoli siinä, että on ehtinyt kokea paljon, on se, ettei tarvitse pelätä jääneensä jostain paitsi. Nyt en koe tarvetta ”löytää itseäni”, elää uutta nuoruutta tai lähteä epätoivoisesti etsimään elämää, joka muka jäi elämättä.

Silti viisikymppisyys herättää ajatuksia. Ei ehkä kriisiä, ei paniikkia, mutta realismia. Emme enää voi puhua puolivälin pysäkistä, ainakaan tilastollisesti – ellei sitten suunnittele elävänsä yli 100-vuotiaaksi. Suurella osalla meistä on enemmän takana kuin edessä. Se kuulostaa dramaattiselta, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa alamäkeä. Ehkä se tarkoittaa sitä, että osaa jo valita, mihin energiansa käyttää.

Onneksi sitä energiaa ei vielä tarvitse säännöstellä sillä olo ei tunnu viisikymppiseltä. Ei oikeastaan edes kunnolla nelikymppiseltä – paitsi aamulla, jos on nukkunut huonosti. Siksi hyvät yöunet ovat nykyään tärkeysjärjestyksessä aika korkealla. Kroppa kuitenkin toimii loistavasti, mieli on utelias ja energiaa riittää. Joskus tuntuu, että olen paremmassa kunnossa kuin parikymppisenä, jolloin palautumisaika oli ehkä lyhyempi mutta elämänhallinta huomattavasti heikompi. Kehitystä on tapahtunut siis monella saralla, henkisesti ja fyysisesti. Ihan kirjaimellisesti – en nimittäin nostanut todellakaan kuntosalilla samanlaisia painoja kaksikymppisenä kuin mitä rautaa nousee tänäpäivänä.

Samaan aikaan mieleen hiipii kysymys: mitä tästä eteenpäin? Pitäisikö alkaa jarruttelemaan ja varmistelemaan – vai uskaltaa edelleen elää täysillä? Eläkkeistä puhutaan välillä kuin urbaanista legendasta. Ehkä niitä on, ehkä ei – tai ehkä työskentelemme kaikki 78-vuotiaiksi tekoälyn alaisuudessa. Olisiko siis viisasta varautua taloudellisesti enemmän, vai pitäisikö käyttää rahat elämyksiin ja toivoa parasta? Todennäköisesti aikuismaisin vastaus on tylsästi: varmaankin sopivasti vähän molempia.

Mutta jos olen jotain oppinut, niin sen, ettei elämä koskaan totellut täydellisiä suunnitelmia. Se on edennyt rohkeudella, päätöksillä ja välillä myös hyppäämällä, vaikka kaikkia vastauksia ei ollut. Ehkä niin pitää tehdä jatkossakin – vain hieman viisaammin. Sillä jos kaiken optimoi turvaa varten, saattaa huomaamattaan optimoida ilon pois.

Tytär on jo teini-iässä. Hänellä on omat menonsa, omat ystävänsä ja oma maailmansa. Yhteiset hetket ovat edelleen tärkeitä, mutta eivät enää itsestäänselvyyksiä. On opeteltava päästämään irti vähitellen. Se on haikeaa, mutta myös hienoa. On etuoikeus nähdä, kuinka pieni lapsi kasvaa omaksi itsekseen – ja huomata samalla, että oma rooli muuttuu päähenkilöstä sivurooliin. Ja ehkä minäkin opin siinä sivussa jotain utta.

Ehkä viisikymppisen elämä ei olekaan alamäkeä, vaan siirtymä uuteen vaiheeseen. Aikaa on yhä toteuttaa asioita – ja ehkä juuri nyt on oikea hetki tarttua niihin haaveisiin, joita on joskus siirtänyt “sitten joskus” -laatikkoon. Nuoremmaksi emme enää muutu, mutta viisaammiksi kyllä. Mukana kulkee kokemus, eikä kaikkea tarvitse enää kokeilla itse todetakseen, ettei se ollutkaan hyvä idea.

Jos jokin on varmaa, niin se, ettei aika pysähdy. Siksi paras hetki elää ei ole eilen eikä epämääräisessä tulevaisuudessa, vaan juuri nyt.

Ehkä viisikymppisyys tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että uskaltaa vihdoin olla oma itsensä ilman tarvetta selittää sitä kenellekään. Ihmiset arvostelevat joka tapauksessa – joten yhtä hyvin voi elää niin, että pystyy itse seisomaan valintojensa takana.

Yksi parhaimmista asioista, joita Espanja tarjoaa asukkailleen, on oman maan valtavat mahdollisuudet kotimaan matkailuun. Kaikkea on tarjolla, kohtuullisten välimatkojen päässä ja vieläpä kohtuuhintaan. Harvassa Euroopan maassa voi saman valtion rajojen sisällä siirtyä Atlantin myrskyisiltä kallioilta lumihuippuisille vuorille, sieltä oliivilehtojen halkomaan sisämaahan ja sen historiallisiin kaupunkeihin ja edelleen Välimeren rannikon hienohiekkaisille rannikoille.

Espanja on maantieteellisesti ja kulttuurisesti niin monikerroksinen, että kotimaanmatkailu tuntuu usein kansainväliseltä.

Espanjalaiset rakastavat matkailua omassa maassaan – eikä syyttä. Mahdollisuuksia on valtavasti ja matkustaminen on täällä myös tehty helpoksi: autolla ja junalla pääsee näppärästi lähes joka kolkkaan, toki myös Espanjan sisäinen lentoliikenneverkosto on varsin kattava. Kaiken lisäksi kotimaan matkailu on taloudellisesti mahdollista myös niille, joille matkat ulkomaille ovat liian arvokkaita. Ja miksi edes lähteä kauemmas, kun omassa maassa riittää nähtävää ja koettavaa?

Itse olen herännyt näihin Espanjan mahtaviin mahdollisuuksiin oikeastaan vasta täällä Madridissa. Toki Kanarialtakin käsin tuli reissattua mutta kuitenkin vähemmän sillä reissaaminen oli aina vähän hankalampaa. Muilla Kanarian saarilla toki tuli käytyä – niille kun pääsi Kanarialta helpommin ja edullisemmin.

Nyt kun asuu manner-Espanjan maantieteellisessä keskipisteessä, Madridissa, mahdollisuudet matkailuun ovat melkeinpä rajattomat. Tavarat autoon ja nokka kohti seikkailuja – käytännössä lähes jokainen Espanjan kolkka on omalla autolla saavutettavissa noin kuudessa tunnissa.

Tätä mahdollisuutta on tullut myös hyödynnettyä. On vapauttavaa, ettei tarvitse etukäteen suunnitella tai varata lippuja, vaan voi lähteä juuri silloin kun siltä tuntuu. Perille voi ajaa vaikka pienen kiertotien kautta ja nähdä matkalla jotakin uutta.

Monelle Espanja tarkoittaa ensisijaisesti aurinkoa ja hiekkarantoja mutta maa tarjoaa valtavasti muutakin.

Espanjan pohjoisosa

Galicia, Asturias ja País Vasco muodostavat vihreän vyöhykkeen, jossa Atlantti määrittää rytmin. Maisema on näillä seuduilla kumpuilevaa ja rehevää. Rannikolla vuononomaiset lahdet, niin sanotut rías, leikkaavat maata syvälle sisämaahan. Kalastajakylät, sumuiset aamut ja merenelävät ovat osa arkea. Täällä kulkee myös Camino de Santiago, kuuluisa pyhiinvaellusreitti.

Asturias yhdistää vuoret ja meren. Aamulla voi patikoida Picos de Europan rinteillä ja iltapäivällä paistatella hienohiekkaisella rannalla. Luonto on pääosassa, eikä massaturismi ole muuttanut aluetta samalla tavalla kuin Välimeren rannikolla.

Baskimaassa taas kieli, arkkitehtuuri ja gastronomia erottuvat selvästi muusta Espanjasta, myös muista pohjoisen alueista. San Sebastiánin ravintolatarjonta on kansainvälisesti arvostettu ja alue on ehdottomasti Espanjan gastronomia-matkailun mekka.

Pyreneiden vuoristoalue taas tarjoaa täysin erilaisen Espanjan. Talvella alueella lasketellaan ja harrastetaan talviurheilua. Kesällä reitit täyttyvät vaeltajista, maastopyöräilijöistä ja luonnonrauhaa etsivistä. Vuoristojärvet, kiviset kylät ja kirkas ilma tekevät alueesta houkuttelevan erityisesti aktiivimatkailijoille. Pyreneillä on myös vahva paikallinen kulttuuri, jossa näkyy sekä espanjalaisia että ranskalaisia vaikutteita.

Pohjoinen Espanja on ehdottomasti yksi omista suosikeistani täällä Espanjassa – vehreys, vuoret, Atlantti, rauhalliset rannat, merenelävät…

Sisämaa

Espanjan sisäosissa taas piilee yksi maan suurimmista aarteista. Kastilian tasangot, pienet kylät ja historialliset kaupungit kertovat Espanjan keskiaikaisesta ja uskonnollisesta historiasta. Toledo, Segovia ja Ávila ovat kuin ulkoilmamuseoita, joissa roomalaiset akveduktit, keskiaikaiset muurit ja katedraalit hallitsevat maisemaa. Täällä matkailu on rauhallisempaa, tänne suunnataan kun halutaan kokea kulttuuria ja Espanjaa aidoimmillaan.

Casa rural -majoitukset ovat sisämaassa erityisen suosittuja. Ne tarjoavat maaseudun rauhaa, paikallista ruokaa ja mahdollisuuden irrottautua suurkaupunkien kiireestä. Ne sopivat erityisesti pienille viikonloppureissuille – irtiotto arjesta tekee aina hyvää ja sisämaan kylissä pääsee taatusti irrottautumaan kiireestä, työpaineista ja ihmispaljoudesta.

Rannikko

Välimeren puoleinen Espanja on tietysti tunnettu rannoistaan, joinne espanjalaiset suuntaavat etenkin pääsiäislomalla sekä kesälomilla. Monet viettävät rannikolla käytännössä koko kesäloman ja monilla sisämaan asukkailla onkin kakkosasunto rannikolla. Rannikon kaupungeista Valencia ja Malaga ovat myös kohteita, joissa espanjalaiset viettävät mielellään lomaa. Etenkin pitkille viikonlopuille ne ovat erityisen suosittuja lomakohteita.

Andalucía on monelle Espanjan sydän. Jotain tuttua mutta tavallaan myös jotain erikoista. Maurilainen arkkitehtuuri, flamenco, oliivilehdot ja valkoiset kylät tekevät alueesta visuaalisesti ja kulttuurisesti voimakkaan. Granada tarjoaa Alhambran palatsin ja Sierra Nevadan vuoriston. Córdoba hurmaa moskeija-katedraalillaan. Sevilla yhdistää historian, musiikin ja elämänilon.

Suurkaupungit

Suurkaupungit Madrid ja Barcelona ovat puolestaan pienempien kaupunkien, kylien ja saarten asukkaille eksoottisempia lomakohteita. On modernia kaupunkielämää, kulttuuria, museoita, musikaaleja, gastronomiaa, taidetta, historiaa, teattereita jne.

Saaristo ja Afrikan puoleiset kaupungit

Espanjan mantereen ulkopuoliset alueet, Baleaarien ja Kanarian saaret sekä Pohjois-Afrikan rannikolla sijaitsevat Ceuta ja Melilla, tuovat taas aivan uusia ulottuvuuksia espanjalaiseen matkailuun. Näihin kohteisiin ei enää pääse autolla tai junalla vaan matkaa pitää tehdä lentäen, tai laivalla.

Kanarian saaret ovat monille manner-Espanjan asukkaille yhtä eksoottinen paikka kuin ulkomaat. Ilmastollisesti ne ovat lähes trooppisia ja tulivuorimaisemat tekevät niistä täysin erilaisen kokemuksen kuin mitä manner-Espanja tarjoaa.

Baleaarit taas tarjoavat kristallinkirkkaita vesiä, mäntypuiden suojaamia poukamia ja dramaattisia kalliorantoja.

Espanja tarjoaa valtavasti myös erilaisia mahdollisuuksia aktiviteettilomailuun, halusipa sitten harrastaa patikointia kansallispuistoissa tai vuorilla, surffausta Atlantilla, purjehdusta Välimerellä, laskettelua vuorilla tai pyöräilyä maaseudulla. Sama koskee myös gastronomian ystäviä – jokainen Espanjan kolkka tarjoaa aivan uudenlaisen ruokailukokemuksen, omat raaka-aineet, tavat ja perinteet. Tekemistä löytyy siis moneen makuun.

Kotimaanmatkailu Espanjassa onkin enemmän kuin loma. Se on jatkuva mahdollisuus löytää uusi maisema, uusi maku ja uusi tapa elää – ilman että poistuu omasta maastaan. Ehkä juuri siksi Espanjassa asuvat eivät aina tunne tarvetta lähteä kauas. Yksi maa riittää.

Tämä talvi Espanjassa on ollut selvästi poikkeava verrattuna siihen, mitä moni mieltää tyypilliseksi välimerelliseksi ja espanjalaiseksi talveksi. Se ei ole ollut aurinkoinen ja kuiva, vaan monin paikoin tavallista sateisempi ja harmaampi.

Lokakuun alusta helmikuun puoliväliin sadetta on kertynyt noin 40 prosenttia enemmän kuin samaan aikaan yleensä. Syyksi on mainittu niin sanottu “el tren de borrascas eli matalapaineiden juna”, peräkkäiset Atlantilta saapuvat matalapaineet, jotka ovat tuoneet sateita, pilvisyyttä ja tuulta laajoille alueille.

Esimerkiksi Galiciassa tammikuu oli yksi vuosikymmenten sateisimmista ja pimeimmistä. Myös Madridin seudulla talvi on ollut selvästi keskimääräistä sateisempi. Puhumattakaan etelän Andaluciasta, jossa vettä on tullut monen vuoden edestä.

Vettä on tullut koko Espanjassa niin paljon, että vedenkeruualtaat ovat monin paikoin ääriään myöten täynnä ja vettä on jouduttu juoksuttamaan ohi patojen. Uutisten mukaan tällaista ei ole tapahtunut vuosikymmeniin, joissakin patoaltaissa ei koskaan aikaisemmin.

Aurinkoisia, täysin kirkkaita päiviä on ollut huomattavasti vähemmän kuin viime vuosien leudoissa ja kuivissa talvissa. Erityisesti maan pohjois- ja luoteisosissa pilvisyys on ollut sitkeää.

Lämpötilat eivät kuitenkaan ole olleet poikkeuksellisen kylmiä, vaan talven harmaus on johtunut ennen kaikkea jatkuvasta pilvisyydestä ja sateista, ei kovista pakkasista. Toki viileitäkin jaksoja on mahtunut joukkoon ja esim. Madridissa on satanut lunta tänä talvena jo kolme kertaa. Edellisen kerran lunta satoi vuonna 2021 kun kaupunkiin osui Filomena-lumimyrsky.

Toki lumi ei ole pysynyt maassa kuin korkeintaan päivän, pari mutta Madridin vuorilla toki lunta on riittänyt koko talven.

Yhteenvetona voi sanoa, että tämä talvi Espanjassa on ollut monin paikoin sateisempi ja harmaampi kuin viime vuosien talvet. Se on myös tuntunut pidemmältä ja raskaammalta. Kun on tottunut siihen että Espanjassa saa melko varmuudella nauttia myös talvella aurinkoisista päivistä ja kun sitten tuleekin yhtäkkiä toisenlainen talvi niin se vaikuttaa yllättävän paljon.

Madrid on tilastollisesti Euroopan aurinkoisimpia pääkaupunkeja, ja se näkyy ja tuntuu myös talvella. Vaikka marras–maaliskuu on vuoden pimeintä aikaa, aurinkoa on silti selvästi enemmän kuin monissa Pohjois-Euroopan kaupungeissa.

Keskimääräiset auringonpaistetunnit Madridissa ovat suunnilleen seuraavat:

Marraskuu noin 160 tuntia
Joulukuu noin 150 tuntia
Tammikuu noin 160 tuntia
Helmikuu noin 180 tuntia
Maaliskuu noin 220 tuntia

Yhteensä marraskuun alusta maaliskuun loppuun aurinkoa kertyy keskimäärin noin 850–900 tuntia.

Käytännössä tämä tarkoittaa talvikuukausina keskimäärin 5–6 tuntia auringonpaistetta päivässä ja maaliskuussa jo noin 7 tuntia päivässä. Päivät ovat toki lyhyempiä joulukuussa, mutta silloin kun taivas on kirkas, aurinko paistaa usein koko päivän.

Tilastojen valossa Madrid on siis hyvin aurinkoinen ja siksi tämä talvi on tuntunut monesta poikkeukselliselta. Mutta mitä tapahtuu, kun aurinko ei paistakaan normaalilla tavalla?”

Aurinko vaikuttaa ihmiseen paljon konkreettisemmin kuin arjessa tulee ajatelleeksi. Se ei ole vain taustalla paistava valo, vaan tekijä, joka ohjaa kehon toimintaa, mielialaa ja jopa yhteiskunnan rytmiä.

Tunnetuin vaikutus liittyy varmasti D-vitamiiniin eli kun iho altistuu auringon säteilylle, keho alkaa tuottaa D-vitamiinia, joka taas on tärkeä luustolle, hampaille, lihaksille ja koko immuunijärjestelmälle.

Moni ajattelee, että täällä etelässä tätä ongelmaa ei ole mutta yllättävää kyllä, Espanja ei ole poikkeus. Tutkimuksissa on havaittu, että monilla espanjalaisilla on D-vitamiinin puutos tai ainakin matalat arvot, vaikka aurinko paistaa enemmän kuin Pohjois-Euroopassa.

Aurinko vaikuttaa myös uneen. Valo säätelee kehon sisäistä kelloa – aamun luonnonvalo pysäyttää melatoniinin tuotannon ja auttaa heräämään, illalla pimeys lisää melatoniinia ja tekee uneliaaksi. Jos päivän aikana ei saa tarpeeksi kirkasta valoa, unirytmi voi häiriintyä. Voi tuntua siltä, että väsyttää koko ajan, mutta silti illalla uni ei tule.

Myös mielialaan auringolla on selvä vaikutus. Valo lisää serotoniinin tuotantoa, joka taas liittyy hyvään mielialaan ja jaksamiseen.

Miten aurinko vaikuttaa laajemmalti yhteiskunnan toimintaan?

Kun ns. normaalin talven tilalle tuleekin sateinen ja harmaa talvi niin se vaikuttaa merkittävästi arjen rytmiin. Ulkoilu vähenee, terassit tyhjenevät ja ihmiset viettävät enemmän aikaa sisällä, liikuntakin jää helpommin väliin. Pienetkin asiat tuntuvat raskaammilta, kun ympäristö ei tarjoa valon tuomaa piristystä. Espanjassa tämä tuntuu erityisellä tavalla sillä aurinko ei ole vain sääilmiö, vaan osa elämäntapaa. Ulkona syöminen, kävely iltaisin, lasten leikit aukioilla – kaikki perustuvat siihen, että sää on useimmiten suotuisa. Kun viikkoja vain sataa ja on kylmää, arki muuttuu väkisinkin.

Monissa asunnoissa ei myöskään ole kunnollista lämmitystä tai eristystä, koska talvet ovat yleensä leutoja. Sisällä voi olla yllättävän kylmä. Pyykkiä ei ole helppo kuivata, jos parveketta ei ole eikä taloissa ole tietenkään mitään kuivaushuoneita. Pyykki kuivuu hitaasti sisällä, ja kosteus voi lisääntyä.

Pitkä sateinen jakso vaikuttaa myös kaupunkeihin, Madrid on hyvä esimerkki. Sadepäivinä liikenne ruuhkautuu helposti ja pahasti. Moni valitsee auton sateella, vaikka normaalisti kävelisi tai käyttäisi julkista liikennettä. Kun sade ei ole jatkuva osa arkea samalla tavalla kuin pohjoisessa, siihen ei myöskään ole totuttu samalla tavalla ajotavan tai infrastruktuurin osalta. Onnettomuuksia sattuu, liikenne jumittaa.

Luulisi että suomalaisena sitä on tottunut tällaisiin harmaisiin ja auringottomiin jaksoihin mutta ilmeisesti 25 vuotta Espanjassa on tehnyt tehtävänsä. Tämä talvi on osoittanut selkeästi sen että ihminen voi paremmin kun saa säännöllisesti auringonpaistetta.

Täällä etelä-Euroopassa pimeä ja sateinen talvi koetaan siis poikkeuksena, se tuntuu häiriöltä normaalissa rytmissä. Kyse ei ole siitä, että ihmiset olisivat biologisesti huonommin sopeutuneita, vaan siitä, että yhteiskunnan rakenteet ja kulttuuri on rakennettu valon ympärille. Toisin kuin esim. pohjoisessa. Suomi ja erityisesti Lappi elävät kuukausia, jolloin aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle, ja silti kaikki toimii, elämä jatkuu. Mutta siellä rakennukset onkin suunniteltu kestämään kylmää ja kosteutta ja arki on rakennettu sen varaan, että talvi on pitkä ja pimeä. Ja tämä on hyväksytty osaksi normaalia elämää.

Onneksi nyt näyttää siltä että sateet ovat vihdoin hellittäneet ja tilalle on tullut hyvinkin keväiset ilmat. Aurinko paistaa, linnut visertävät, pellot vihertävät ja muutenkin luonto herää henkiin. Ihanaa.

Maaliskuu on aivan nurkan takana ja sen mukana valo lisääntyy päivä päivältä. Ehkä tämä harmaa talvi muistutti siitä, ettei aurinko ole itsestäänselvyys — ei edes Espanjassa.

Espanja on yksi valtio, mutta samaan aikaan monta tapaa olla espanjalainen. Espanja on yksi Euroopan monimuotoisimmista maista kulttuurisesti ja maa kätkee sisäänsä useita historiallisia alueita, omia kieliä, vahvoja identiteettejä ja toisistaan poikkeavia elämäntyylejä, luonteita ja jopa elämänarvoja. Maan eri kolkissa monet tekijät ovat muokanneet ihmisten tapaa ajatella ja elää

Siksi kysymykseen “millaisia espanjalaiset ovat?” ei ole yhtä vastausta. Andalusialainen, galicialainen ja katalonialainen voivat tuntua lähes eri maiden asukkailta. Moni espanjalainen kokeekin ensisijaisesti kuuluvansa omaan alueeseensa – galicialaiseksi, andalusialaiseksi tai katalonialaiseksi – ja vasta sitten espanjalaiseksi. Tämä ei välttämättä tarkoita ristiriitaa, vaan kerroksellista identiteettiä. Nämä ovat tietenkin yleistyksiä – todellisuus on aina monimuotoisempi.

Andalucialaiset

Eteläinen Andalucia on monelle ulkomaalaiselle se “aito ja oikea” Espanja. Andalusiassa flamenco kehittyi nykyiseen muotoonsa, ja alueella elävät vahvat härkätaisteluperinteet – kaikki ne elementit, jotka usein liitetään koko maahan. Elämä mielletään siestaksi ja fiestaksi.

Stereotyyppinen andalusialainen kuvastaa juuri sitä mielikuvaa, joka monilla on espanjalaisista: avoin, puhelias ja tunteikas ihminen, täynnä elämäniloa ja kykyä suhtautua arkeen rennosti. Andalusian historia arabialaisvaikutteineen sekä pitkine köyhyyden ja muuttoliikkeen kausineen on kuitenkin muokannut alueelle myös vahvan ylpeyden ja tietynlaisen fatalistisen huumorin – kyvyn nauraa vastoinkäymisille.

Andalusiassa puhetta rytmittävät nopeat eleet, ja paikallinen murre saattaa “nielaista” kirjaimia niin, että jopa muut espanjalaiset joutuvat tarkentamaan kuuloaan.

Andalusialainen ei koskaan ole myöhässä – hän vain saapuu “espanjalaisessa ajassa”.

Galicialaiset

Luoteis-Espanjassa sijaitseva Galicia muistuttaa maisemiltaan enemmän Irlantia kuin Välimeren Espanjaa. Alueen vihreät kukkulat, sateiset rannat ja Atlantin myrskyt ovat muokanneet myös alueen ihmisiä. Galicialaiset ovat hyvin erilaisia kuin vaikkapa etelän auringossa elävät andalucialaiset.

Tietyllä tapaa galicialaiset muistuttavat vähän suomalaisia. He ovat rauhallisia, harkitsevia ja hieman melankoliaan taipuvaisia. Huumori on kuivaa, itseironiaa unohtamatta.

Galicialaisiin liitetään myös tietynlainen epäsuoruus: he eivät vastaa suoraan, vaan kiertävät, tarkkailevat ja jättävät tulkinnanvaraa. Espanjassa sanotaankin leikillisesti, että jos galicialaiselta kysyy suoraa vastausta, saa vastauksen, joka kuulostaa kysymykseltä. Jos galicialaiselta kysyy, onko hän menossa ylös vai alas portaita, vastaus kuuluu: “riippuu”, depende.

Alueella puhutaan galiciaa, gallegoa, joka muistuttaa hieman portugalin kieltä. Tavallaan gallego on kuin puhuisi portugalia espanjalaisittain.

Hauska yksityiskohta on, että galicialaisessa kansanperinteessä uskotaan yhä meigas-noitiin – ja moni sanoo puoliksi vakavana: ”eu non creo nas meigas, mais habelas hainas” eli en usko noitiin, mutta niitä kyllä on.

Katalonialaiset

Kun mennään pohjois-Espanjan toiselle laidalle, koillisen Kataloniaan, niin vastassa on taas täysin erilainen espanjalaisuus. Itse asiassa osa katalonialaisista ei koe itseään ensijaisesti edes espanjalaisiksi. Katalonia on kulttuurisesti hyvin tietoinen omasta historiastaan, kielestään ja identiteetistään ja luonnollisesti tämä näkyy myös alueen asukkaissa. Oma identiteetti on tärkeä asia.

Katalonialaisia pidetään tyypillisesti tehokkaina ja organisoituneina sekä erittäin tarkkoina raha-asioistaan. Voisi sanoa että katalonialaiset ovat vähän kuin ”Espanjan laihialaiset” mutta enemmän excel-henkisiä kuin kukkaron päällä istuvia. Espanjassa sanotaankin: andalusialainen järjestää juhlat ja miettii rahat myöhemmin, katalonialainen tekee budjetin ensin ja juhlii vasta sitten.

Katalonia erottuu myös omalla kielellään – katalaani ei ole murre vaan täysivaltainen kieli, jonka osaamista edellytetään monilla työpaikoilla. Monille se ei ole vain viestintäväline, vaan identiteetin perusta.

Kanarialaiset sekä Espanjan Afrikanpuoleisten alueiden asukkaat

Kun siirrytään Espanjan mantereen ulkopuolelle, kohdataan jälleen omanlaisensa espanjalaisuus.

Kanariansaaret sijaitsevat maantieteellisesti kaukana mantereesta ja se näkyy myös asukkaiden luonteessa. He eivät ole “vähemmän espanjalaisia”, vaan espanjalaisia, joilla on vahva saari-identiteetti. Konflikteja vältetään mieluummin kuin kärjistetään, ja kiire ei ole keskeinen osa elämää. Kanarialaisia pidetään yleisesti rauhallisina, ystävällisinä ja kärsivällisinä

Elämä rytmittyy meren ja auringon ympärille. Jos luvataan täydellistä surffikeliä, niin se on hyvä syy lopettaa työt siltä päivältä. Muiden mielestä kanarialaiset elävät ikuisella lomalla ja tekevät kaiken hitaasti. He itse sanovat, että ehkä muualla vain kiirehditään liikaa.

Puheessa kuuluu sävyjä ja sanoja, jotka muistuttavat Latinalaisesta Amerikasta, sillä historialliset yhteydet kulkivat Atlantin yli. Linja-auto ei ole autobús vaan guagua, perunat eivät ole patatas vaan papas. Kanarian puhe muistuttaa monien korvaan enemmän latinalaisamerikkalaista espanjaa kuin Manner-Espanjan castellanoa.

Puheessa on sävyjä ja sanoja, jotka muistuttavat Latinalaisesta Amerikasta, koska historialliset yhteydet kulkivat Atlantin yli. Linja-auto ei ole autobús vaan guagua, perunat eivät ole patatas vaan papas, maissi ei ole maíz vaan millo. Kanarian puhe muistuttaa enemmän latinalaista kuin manner-Espanjan castellanoa. Puheessa raikuvat monet tyypilliset ilmaisut kuten chacho, ¡qué calufa!, chiquita, mi niño.

Kahden maanosan identiteetti näkyy vielä voimakkaammin Ceutassa ja Melillassa. Nämä kaupungit ovat espanjalaisia vaikka sijaitsevat Pohjois-Afrikassa. Ne ovat todellisia kulttuurien sulatusuuneja, joissa eri uskonnolliset ja etniset yhteisöt elävät rinnakkain. Arki kahden maanosan rajalla on omaleimaista.

Espanja on virallinen kieli, mutta monissa erityisesti muslimitaustaisissa perheissä puhutaan myös arabiaa, etenkin kotona. Arjessa kielet sekoittuvat luontevasti: espanjankielisiin lauseisiin upotetaan arabialaisia sanoja ja päinvastoin. Tämä kaksikielinen arki on erityisen näkyvää nuorten keskuudessa.

Madridilaiset

Madrid on monella tapaa kuin Espanja pienoiskoossa sillä se ei ole vain pääkaupunki vaan myös jatkuvassa liikkeessä oleva sulatusuuni, johon on vuosikymmenten aikana muuttanut ihmisiä kaikista Espanjan kolkista sekä yhä enemmän myös Latinalaisesta Amerikasta. Siksi madrilainen identiteetti ei perustu vahvaan alueelliseen historiaan samalla tavalla kuin monilla muilla alueilla. Se perustuu kaupunkilaisuuteen. Madrileño on ennen kaikkea suurkaupunkilainen: nopearytminen, käytännöllinen ja tottunut monimuotoisuuteen.

Madridissa harva kysyy, mistä olet kotoisin – tärkeämpää on, mitä teet nyt. Madrid on myös kaupunki, jossa itse madridilaiset, madrileños, ovat jo katoava luonnonvara.

Elämä Madridissa on kiireisempää kuin monessa muussa Espanjan osassa. Työ, verkostot ja ammatillinen asema ovat monille keskeinen osa identiteettiä. Päivät kuluvat työpaikan, metron ja kotimatkan välillä. Vaikka madridilaiset itsekin vitsailevat kiireestään ja stressistään, harva haluaa luopua pääkaupungin energiasta.

Puhe on yleensä selkeää ja lähellä kirjakieltä – konsonantit artikuloidaan tarkasti ja ääntämys edustaa monien mielestä “neutraalia” castellanoa. Samalla Madridissa elää vahva, hieman sarkastinen ja itseironinen huumori. Perinteinen madrilainen tunnetaan myös suorapuheisuudestaan ja nokkelista kommenteistaan.

Espanjan sisämaa, pienet kylät ja kaupungit

Kun siirrytään pois rannoilta ja suurkaupungeista kohti Espanjan sisämaata, avautuu täysin toisenlainen todellisuus. Alueet kuten Castilla-La Mancha, Extremadura ja laajat osat Castilla y León muodostavat niin sanotun “tyhjenevän Espanjan” (España vaciada). Maisema on karua: viljapeltoja, tasankoja, kivikyliä ja pitkiä hiljaisia teitä. Näillä alueilla elämä ei pyöri turismin, meren tai kansainvälisyyden ympärillä, vaan maanviljelyn, paikallisyhteisön ja perinteiden ympärillä.

Pienissä kylissä elämä on hitaampaa ja suljetumpaa. Kaikki tuntevat toisensa. Sosiaalinen kontrolli on vahvempaa kuin suurkaupungeissa – hyvässä ja pahassa. Perinteiset arvot, kuten perhe, uskonto ja yhteisön kunnia, ovat monin paikoin edelleen keskiössä.

Sisämaan asukkaita pidetään usein muita espanjalaisia vakavampina, vähemmän ulospäinsuuntautuneina, suorapuheisempina sekä tietyllä tapaa säästeliäämpinä ja käytännöllisempinä. Paikoitellen karut olosuhteet ovat opettaneet ihmiset tulemaan toimeen sillä mitä on tarjolla.

Jos rannikko edustaa avointa ja kansainvälistä Espanjaa, sisämaa edustaa sen historiallista ydintä.

Yksi maa, monta tapaa olla espanjalainen

Espanjalaisuutta ei voi tiivistää yhdeksi luonteenpiirteeksi tai elämäntavaksi. Andalusialainen, galicialainen, katalonialainen, kanarialainen, ceutalainen tai madrilainen voivat kaikki olla espanjalaisia – mutta he elävät espanjalaisuuttaan eri tavoin.

Espanja on kerroksellinen identiteetti, jossa yhdistyvät historia, kieli, ilmasto, talous, maantiede ja paikallinen ylpeys. Joillakin alueilla korostuu yhteisöllisyys ja perinteet, toisilla tehokkuus ja järjestelmällisyys, kolmansilla rauhallisuus ja sisäänpäinkääntyneisyys.

Espanja on mosaiikki, jossa jokainen pala on erilainen – ja juuri siksi kokonaisuus toimii.

Espanjaa pidetään usein houkuttelevana eläkeläisten asuinmaana leudon ilmaston, edullisemman hintatason ja rennon elämäntyylin vuoksi. Tänne suunnataan eläkepäiviä viettäään runsain joukoin myös monista Euroopan maista, myös Suomesta.

Mutta millaista eläkeläiselämää espanjalaiset itse viettävät?

Espanjassa eläkeläisyys ei tarkoita vetäytymistä kotinurkkiin vaan monelle se on uuden, aktiivisen elämänvaiheen alku. Monissa kaupungeissa ja kylissä eläkeläiset näkyvät katukuvassa aamusta iltaan. Päivä alkaa usein kävelyllä, kahvilassa istumisella tai asioiden hoitamisella, monesti niiden yhdistelmällä. Vedettävä ostoskärry mukaan, kävellen ruokaostoksille ja välissä nautitaan kahvit, kelien suosiessa tietenkin terassilla. Espanjalainen elämäntyyli kannustaa liikkumaan ja olemaan ulkona.

Lähes jokaisessa kunnassa/kaupungissa/kaupunginosassa toimii myös eläkeläisille tarkoitettu seniorikeskus, Centro de mayores. Ne eivät ole hoitopaikkoja, vaan sosiaalisia kohtaamispaikkoja, joissa voi viettää aikaa, tavata ystäviä ja osallistua monenlaiseen toimintaan. Tarjolla on esimerkiksi jumppaa, tanssia, kieli- ja käsityökursseja, musiikkia, pelejä ja luentoja. Suuri osa toiminnasta on maksutonta tai hyvin edullista. Nämä seniorikeskukset ovat monille arjen tukipilari.

Yleensäkin kunnat ja kaupungit järjestävät paljon ohjelmaa eläkeläisille. Yhteisöllisyys on vahvaa – vaikka asuisikin yksin eikä ole ehkä perhettä lähellä tai tiivistä ystäväpiiriä niin seuraa on kuitenkin aina tarjolla sitä haluaville.

Aurinko, ulkona elettävä arki ja vahva yhteisöllinen kulttuuri luovat puitteet elämälle, jossa sosiaalisuus kuuluu luonnollisesti jokaiseen päivään.

Espanjassa eläkeläiset ovat myös luonnollinen osa lasten ja lastenlapsien elämää. Isovanhemmilla on vahva ja näkyvä rooli, heidän läsnäolonsa on monille perheille korvaamaton. Tämä ei ole vain kulttuurinen piirre, vaan osa koko yhteiskunnan rakennetta, jossa sukupolvet elävät lähekkäin ja tukevat toisiaan luonnollisesti.

Monille espanjalaisille lapsiperheille isovanhemmat ovat arjen tukipilari. On tavallista nähdä aamuisin isovanhempia viemässä lapsenlapsia kouluun tai hakemassa heitä iltapäivällä. Isovanhemmat toimivat myös monien pienten lasten hoitajina, jos vanhemmat eivät halua laittaa heitä päivähoitoon tai siihen ei ole rahallisesti mahdollisuutta.

Työpäivien rytmi, pitkät lounastauot ja myöhäiset työajat vaikuttavat arkeen merkittävästi. Monille perheille on käytännössä välttämätöntä, että isovanhemmat auttavat lastenhoidossa.

On myös tavallista, että isovanhemmat tukevat perheitä taloudellisesti, jos siihen on mahdollisuus. Eläke voi joissain tilanteissa olla vakaampi tulonlähde kuin nuorten aikuisten pätkätyöt, ja erityisesti taloudellisesti haastavina aikoina isovanhemmat ovat auttaneet lapsiaan ja lapsenlapsiaan asumisessa ja arjen kuluissa. Tämä tapahtuu usein hiljaisesti ja ilman suurta numeroa, osana perheen sisäistä solidaarisuutta.

Vastapainona monille eläkeläisille lastenlasten kanssa vietetty aika tuo elämään merkitystä ja rytmiä sekä pitää heidät aktiivisina.

Myöhemmin avun suunta voi myös kääntyä: isovanhemmat muuttavat lastensa luo asumaan, kun he eivät enää pärjää yksin kotona. Tätä vastavuoroisuutta ei yleensä koeta rasitteena, vaan osana perhesuhdetta ja elämänkiertoa, jossa apua annetaan silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Mikä on espanjalaisten eläkeläisten taloudellinen tilanne?

Espanjassa eläkkeet perustuvat pääosin julkiseen sosiaaliturvajärjestelmään, Seguridad Social. Valtaosa eläkeläisistä saa ns. työeläkettä eli maksuperusteista contributiva-eläkettä, joka määräytyy sen mukaan, kuinka pitkään ja millä tulotasolla henkilö on maksanut sosiaaliturvamaksuja työuransa aikana. Keskimääräinen kaikkien contributiva-eläkkeiden määrä on hieman yli 1500 € kuukaudessa (brutto) ja se maksetaan 14 kertaa vuodessa.

Espanjassa on käytössä myös enimmäiseläke, joka on hieman yli 3300 € kuukaudessa (maksetaan 14 x vuodessa). Tuon enempää ei siis voi saada vaikka olisi työskennellyt miten pitkään tahansa ja vaikka olisi maksanut miten paljon sosiaaliturvamaksuja palkastaan.

Eläkeikä on Espanjassa noussut vaiheittain, ja korotus jatkuu vuoteen 2027 saakka. Tällä hetkellä yleinen eläkeikä on noin 66 vuotta ja 10 kuukautta. Eläkkeelle voi jäädä 65-vuotiaana, jos työuraa ja sosiaaliturvamaksuja on kertynyt riittävästi (yli 38 vuotta). Vuonna 2027 yleinen eläkeikä nousee 67 vuoteen niillä, joilla maksuvuosia ei ole kertynyt tarpeeksi.

Espanjassa ei ole Suomen kaltaista takuueläkettä mutta toki vähävaraisilla ja -tuloisilla on mahdollisuus ns. non-contributory-eläkkeeseen, jos täyttää tietyt edellytykset. Näitä ovat mm. että talouden vuositulot eivät saa ylittää 13 400 euroa, yksin asuvalla vuositulot eivät saa ylittää 7900 €. Myös varallisuutta tarkastellaan.

Jos ehdot täyttyvät niin yksinasuvan maksuperusteeton eläke on suuruusluokkaa hieman yli 500 euroa kuukaudessa (14 maksuerää vuodessa). Lisäksi tuloja voi joissain tilanteissa täydentää esim. Ingreso Mínimo Vital -tuella tai alueellisilla asumistuilla, mutta niiden määrä riippuu kotitalouden koosta, tuloista, varallisuudesta jne. Eli kaikki eivät ole automaattisesti oikeutettuja kaikkiin tukimuotoihin. Parhaimmillaan kokonaiskuukausitulot voivat nousta noin 700 euron tasolle (brutto), mutta vaihtelu on suurta.

Espanjassa eläkkeet ovat lähtökohtaisesti veronalaista tuloa, ja niistä maksetaan tuloveroa progressiivisen verotaulukon mukaan. Käytännössä pienituloiset eläkeläiset maksavat vain vähän veroja tai eivät lainkaan, kun taas suuremmista eläkkeistä veroja peritään enemmän. Verotuksen lopullinen taso riippuu kokonaisvuosituloista, mahdollisista muista tuloista sekä asuinalueesta, sillä osa verotuksesta määräytyy autonomisten alueiden mukaan.

Espanjan eläkeläiset kuuluvat myös julkisen terveydenhuollon piiriin. He saavat ilmaiset lääkärikäynnit, erikoissairaanhoidon ja sairaalahoitoon liittyvät palvelut julkisessa järjestelmässä. Myös lääkkeistä maksetaan yleensä vain pieni osuus, joka riippuu tuloista. Useimmat työeläkettä saavat eläkeläiset maksavat noin 10–30 prosenttia lääkkeiden hinnasta, mutta alhaisilla tuloilla osuus voi jäädä alle 10 prosenttiin tai jopa nollaan. Non‑contributory -takuueläkettä saavat voivat saada lääkkeet käytännössä ilmaiseksi.

Julkisissa kulkuvälineissä eläkeläisille myönnetään merkittäviä alennuksia. Alennukset voivat vaihdella alueittain, mutta usein esimerkiksi bussit, metro ja paikallisjunat ovat 50–100 prosenttia edullisempia eläkeläisille. Esim. täällä Madridin seudulla yli 65-vuotiaat eläkeläiset matkustavat julkisissa kulkuvälineissä käytännössä ilmaiseksi.

Eläkeläiset saavat myös alennuksia esim. kulttuuriin ja matkailuun, museoihin, nähtävyyksiin ja kulttuuritapahtumiin. Myös monet matkatoimistot tarjoavat eläkeläisille alennuksia.

Kaiken lisäksi eläkeläisille on tarjolla ns. IMSERSO-matkoja, jotka ovat Espanjan valtion tukemia matkoja eläkeläisille ja senioreille. Niiden tarkoituksena on tarjota edullisia lomamahdollisuuksia ikääntyville. Matkat voivat suuntautua esim. rantalomakohteisiin, kulttuurikohteisiin tai kaupunkeihin, ja usein ohjelmaan kuuluu myös opastettuja retkiä. IMSERSO-matkat ovat selvästi edullisempia kuin normaalit matkatoimistojen paketit ja tästä syystä ne ovatkin äärimmäisen suosittuja.

Monet eläkeläiset viettävät Espanjassa hyvin aktiivista elämää.

Kun ikääntyminen tuo mukanaan enemmän hoivan tarvetta, Espanjassa on tarjolla useita vaihtoehtoja. Vanhainkodit, residencia de mayores, voivat olla kunnallisia, yksityisiä tai niin sanottuja concertadoja, joissa julkinen sektori osallistuu kustannuksiin. Julkiset hoivakodit ovat yleensä edullisimpia, mutta niihin on usein valtavan pitkät jonot. Niissä maksut määräytyvät tulojen ja varallisuuden mukaan, eikä kenenkään odoteta maksavan enempää kuin mihin hänellä on varaa.

Yksityiset hoivakodit tarjoavat usein enemmän palveluita ja joustavuutta, mutta ovat myös selvästi kalliimpia. Kuukausihinnat vaihtelevat alueen ja hoidon tarpeen mukaan, mutta ovat usein useita tuhansia euroja. Täällä Madridissa hinnat ovat pitkälti yli 3000 € kuukaudessa.

Yksityiset hoivakodit ovat yleensä todella laadukkaita, niissä on omat huoneet omalla kylpyhuoneella, on monenlaista päiväohjelmaa, viihtyisät piha-alueet sekä ”ravintola”, jossa on tarjolla päivän ateriat ja pöytiin katettuina kauniit kankaiset pöytäliinat.

Monille välimuoto on ns. päiväkeskus, jossa ikäihminen viettää päivän ohjatun toiminnan ja hoivan parissa, mutta palaa illaksi kotiin. Tämä tukee kotona asumista mahdollisimman pitkään. Monet näitä päiväkeskuksia käyttävät saattavat asua myös jonkun perheenjäsenen, ehkä nuoremman sisaren tai lapsen luona ja päiväkeskus tarjoaa sitten helpotusta arkeen ja vähentää ulkopuolisen avun tarvetta kotona.

Espanjan eläkejärjestelmä tarjoaa siis perusturvan lähes kaikille mutta elämänlaatu riippuu tietysti paljon siitä, millainen eläke on kertynyt työuran aikana ja onko käytettävissä muita tuloja tai säästöjä.

Monelle eläkeläiselle arjen talous ei perustu pelkkään eläkkeeseen vaan sitä tuetaan mm. sijoitusasunnoilla, joita on hankittu työvuosien aikana. Espanjalaiset eläkeläiset ovat tällä hetkellä heitä, joilla on keskimäärin asiat varsin hyvin – monilla aivan tavallisilla työläisilläkin on koti maksettuna ja lisäksi ehkä kakkosasunto rannikolla tai sijoitusasuntoja. Kaiken lisäksi nämä asunnot ovat nostattaneet arvojaan valtavasti.

Kaikkien eläkeläisten arki ei kuitenkaan ole huoletonta. Erityisesti pienituloiset eläkeläiset kohtaavat Espanjassa myös merkittäviä taloudellisia haasteita. Vaikka julkinen järjestelmä tarjoaa perusturvan, moni pienituloinen joutuu laskemaan menojaan tarkasti ja turvautumaan esimerkiksi kunnallisiin avustuksiin tai perheen apuun. Espanjassa perheen rooli onkin usein ratkaiseva siinä, kuinka turvatuksi eläkeläinen arjessaan itsensä kokee.

Toisaalta monilla eläkeläisillä tällä hetkellä on velaton omistusasunto, jossa asuminen on verrattain edulllista. Monissa tavallisissa taloyhtiöissä (comunidad) kuukausittaiset asumisvastikkeet voivat olla melko alhaisia, usein muutamia kymmeniä euroja kuukaudessa. Mutta ne, joilla ei ole tätä turvaa, ovatkin sitten heikommassa asemassa. Etenkin suuremmissa kaupungeissa ja rannikoilla vuokrat ovat nousseet todella voimakkaasti viime vuosina.

Toisaalta vuokralaisten oikeudet Espanjassa ovat melko korkeat. Vaikka vuokrasopimus tehtäisiin esimerkiksi vain yhdeksi vuodeksi, niin laki antaa vuokralaiselle oikeuden jatkaa sopimusta enintään viiteen vuoteen saakka (seitsemään vuoteen, jos vuokranantaja on yritys). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sopimus uusiutuu vuosi kerrallaan vuokralaisen niin halutessa eikä omistaja voi tuona aikana irtisanoa sopimusta. Edes asunnon myyminen ei pura vuokrasopimusta.

Myös vuokrankorotuksia on rajoitettu tietyin ehdoin. Korotus on mahdollinen vain jos siitä on sovittu sopimuksessa ja viime vuosian korotuksia on rajoitettu myös erillisillä sääntelytoimilla.

Ja mikäli vuokrat jäävät maksamatta ja vuokralainen on virallisesti todettu ns. haavoittuvassa asemassa olevaksi, esimerkiksi pienituloinen yksinasuva eläkeläinen, niin vuokralaisen häätö ei Espanjassa ole yksinkertainen ja nopea prosessi. Tuomioistuin voi lykätä täytäntöönpanoa, jotta sosiaalipalvelut ehtivät arvioida tilanteen ja käytännössä prosessi voi kestää pitkälti yli vuoden, joissain tapauksissa pidempäänkin, jos lykkäyksiä myönnetään useita.

Käytännössä Espanjan järjestelmä tarkoittaa sitä, että vuokralaisella on usean vuoden ajaksi varsin vahva asumisturva. Toisaalta kohtuuhintaisia sosiaalisia vuokra-asuntoja on tarjolla vähän, ja niihin voi olla pitkät, jopa useiden vuosien jonot.

Yhä useampi yksinasuva eläkeläinen tukeutuu nykyään myös siihen vaihtoehtoon, että myy asuntonsa ns. nuda propiedad -sopimuksella. Tämä tarkoittaa sitä, että ostajalla ei ole oikeutta asuntoon ennen kuin sen haltija on kuollut. Nämä asunnot myydään yleensä merkittävästi markkinahintoja edullisemmin – ostaja saa tulevaisuudessa asunnon, jonka arvo on korkeampi kuin sen ostohinta ja myyjä saa käteistä ja sen myötä helpotusta loppuelämän kustannuksiin mutta kuitenkin säilyttäen oikeuden jatkaa asumista asunnossa kuolemaansa asti.

Ja vaikka aurinko ei maksa laskuja, se valaisee arkea monella tavalla. Leuto ilmasto, ulkona elettävä elämä ja vahva yhteisöllisyys luovat puitteet aktiiviselle ja sosiaaliselle vanhuudelle. Espanjassa eläkeläisyys ei useinkaan ole vetäytymistä, vaan näkyvä, osallistuva ja perheeseen kietoutuva elämänvaihe – sellainen, jossa arki jatkuu, mutta eri rytmissä.

Viime aikoina Espanjan mediassa on ollut paljon keskustelua infrastruktuurin kunnosta, etenkin tammikuinen junaonnettomuus nosti aiheen taas voimakkaasti esille.

Ennen onnettomuutta paikallinen liikenne- ja kestävän liikkuvuuden ministeri Oscar Puente ehti todeta useampaan kertaan julkisuudessa että Espanjan raideliikenne elää elämänsä parasta aikaa. Kunnes sitten yhtäkkiä huomattiinkin että asiat eivät olleetkaan ihan näin. Onnettomuuden jälkeen on selvinnyt että useita muitakin raideosuuksia on luvattoman huonossa kunnossa ja junien nopeuksia on monin paikoin jouduttu hiljentämään merkittävästi jotta uusilta onnettomuuksilta välttyttäisiin. Ja kaikki tämä nousu esille vasta onnettomuuden myötä.

Eikä tämä rapautuminen koske pelkästään raideverkostoa vaan myös tiet ovat koko ajan huonommassa kunnossa. Tienopeuksia on jouduttu monin paikoin laskemaan koska tiet eivät ole enää turvallisia. Teiden kunnossapitoon ei ole investoitu riittävästi talouskriisin jälkeisinä vuosina ja monilla osuuksilla päällyste on kulunut ja peruskorjaustarve kasvaa kasvamistaan. Tilanne on kumuloitunut etenkin hyvin sateisen talven seurauksena.

Itse asiassa kaikki muukin infra tuntuu rapautuvan kovalla vauhdilla.

On siis ymmärrettävää että asia herättää keskustelua sillä veroja maksetaan koko ajan enemmän ja valtion keräämä verokertymä vain suurenee suurenemistaan. Samaan aikaan Espanjan asukasmäärä jatkaa kasvamista ja talouden ulkoiset mittarit näyttävät hyviltä. Tai näin ainakin meille uskotellaan. Pääministerin mukaan ”España va como un cohete” – Espanja menee kuin raketti, Espanja on huimassa nousukiidossa.

Tämä kasvu ei kuitenkaan näy infrastruktuurin kunnossa vaan rahat valuvat jonnekin aivan muualle.

Miten tähän tilanteeseen on päädytty?

Espanja rakensi suurimman osan suurista vesirakenteista, teistä, raideverkostosta ja energiainfrastruktuurista 1940–70-luvuilla ja myöhemmin 1990-luvulla. Nämä investoinnit olivat äärimmäisen tärkeitä maan kehitykselle, näin Espanja modernisoitiin, mutta rakentamisen jälkeen kaikki unohdettiin – aivan kuin tärkeät rakenteet ylläpitäisivät itse itsensä, ilman asianmukaista huolenpitoa.

Nykyään esim. monet vesihuollon kannalta tärkeät padot ovat jo yli 50–60 vuotta vanhoja. Eivät ne vielä ole romahtamaisillaan, mutta niissä on kuitenkin vakavia puutteita, jotka vaatisivat vahvistuksia, valvontajärjestelmien modernisointia ja päivitettyjä hätäohjelmia.

Myöhemmin rakennetut modernit moottoritiet ja nopeat AVE-rautatieverkostot ovat myös tulleet siihen ikään, että perusteelliset korjaukset olisivat ajankohtaisia.

Huollon velkaa on siis kertynyt vähän kaikkialla, ja sen kustannukset alkavat näkyä.

Kyse ei siis ole yksittäisestä onnettomuudesta tai yhdestä poikkeuksellisen sateisesta talvesta. Eikä kyse ole huonosta tuurista. Kyse on vuosikymmenten aikana kertyneestä huoltovelasta ja siitä, miten julkisia varoja on priorisoitu. Rakentamiseen on investoitu näyttävästi, mutta ylläpitoon ei ole sitouduttu samalla vakavuudella. Nyt tuo pitkä ketju alkaa näkyä konkreettisina halkeamina teissä, hidastuksina radoilla ja kasvavina korjauslaskuina.

Ongelma ei kuitenkaan ole vain tekninen vaan enemmänkin budjettipoliittinen ja poliittinen. Infrastruktuurin ylläpitoon käytetty osuus valtion budjetista on viime vuosina kasvanut selvästi hitaammin kuin sosiaalimenot eli rahat on priorisoitu muihin kuluihin.

Eläke- ja terveydenhuoltomenot, sosiaalituet, julkisten työntekijöiden palkat ja velan korot vievät yhä suuremman osan budjetista. Nämä ovat jäykkiä menoja, joita on vaikea leikata ja jotka ovat poliittisesti herkkiä. Kun budjettipaineita ilmenee niin ensimmäisenä kärsii pitkäaikainen investointi: patojen ylläpito, vesihuollon verkostojen uudistaminen, kriittisen infrastruktuurin konservointi. Pitkän aikavälin investointi häviää aina kiireelliselle menolle.

Samaan aikaan Espanjan valtio on kohdannut myös muita kasvavia menopaineita. Väestön ikääntyminen nostaa joka vuosi eläkkeiden ja terveydenhuollon kustannuksia. Sosiaalituet laajenevat, usein ilman tehokkaita työllistämis- tai integroitumisohjelmia. Julkinen sektori kasvaa vakauden varmistamiseksi, mutta ei luo suoraan uutta tuottavaa arvoa. Kulut siis vain kasvavat.

Eli vaikka verotulot ovat kasvaneet niin menot ovat kasvaneet vielä nopeammin ja jostain on säästettävä – tai otettava lisää velkaa.

Velan avulla voidaan toki ostaa lisää aikaa, ylläpitää ainakin hetken aikaa sosiaalista rauhaa ja lykätä vaikeita päätöksiä. Tämä aika ei kuitenkaan ole ilmaista. Jokainen korkoeuro on euro, joka ei mene tuottavaan investointiin tai ylläpitoon.

Velka ei aiheuta välitöntä romahdusta, mutta rajoittaa tulevaa liikkumavaraa ja siirtää kustannuksen seuraaville sukupolville. Ja samaan aikaan infra jatkaa surkastumistaan. Ongelma ei ole se, ettei rahaa olisi. Ongelma on se, mihin rahat käytetään.

Mitä siis pitäisi tehdä?

Jos ongelma on rakenteellinen, myös ratkaisut ovat rakenteellisia.

Vaihtoehtoja ei todellisuudessa ole loputtomasti. Niitä on käytännössä kolme: uudistus, kitkutteleva selviytyminen tai pakotettu sopeutus.

Uudistus
Se tarkoittaa, että ongelmiin tartutaan ajoissa. Rahaa käytetään ensisijaisesti ylläpitoon ja sellaisiin investointeihin, jotka oikeasti tuottavat tulevaisuudessa. Julkisia menoja tehostetaan, byrokratiaa karsitaan ja jäykkiä rakenteita – kuten eläkejärjestelmää ja hallintoa – uudistetaan. Maahanmuuttajat integroidaan nopeasti työmarkkinoille, jotta he voivat osallistua ja maksaa veroja. Tämä vaihtoehto vaatii rohkeita päätöksiä nyt, mutta vähentää kipua myöhemmin.

Selviytyminen
Se tarkoittaa, että mitään suurta ei uskalleta muuttaa. Veroja nostetaan vähitellen ja velkaa otetaan lisää, jotta järjestelmä pysyy pystyssä. Ulospäin kaikki näyttää toimivan, mutta rakenteelliset ongelmat eivät katoa. Ne vain kasvavat hitaasti taustalla. Tämä on eräänlaista hidasta rapautumista – ei romahdusta, mutta ei myöskään todellista parantumista.

Pakotettu sopeutus
Silloin mitään ei tehdä ajoissa, ja lopulta jokin ulkoinen kriisi – talouskriisi, korkojen nousu, rahoitusmarkkinoiden paine tai muu shokki – pakottaa äkillisiin ja koviin leikkauksiin. Päätöksiä ei tehdä hallitusti, vaan pakon edessä. Se tarkoittaa nopeita menoleikkauksia, veronkorotuksia ja todennäköisesti myös sosiaalisia jännitteitä.

Näistä kolmesta vaihtoehdosta vain ensimmäinen on hallittu tie. Toinen siirtää ongelmaa eteenpäin. Kolmas jättää ratkaisun muiden päätettäväksi.

Kysymys ei siis ole siitä, tapahtuuko muutos – vaan siitä, tapahtuuko se omasta tahdosta vai pakon edessä.

Saa nähdä, minkä tien Espanja valitsee – tällä hetkellä tunnutaan menevän selviytymisen tiellä, jossa toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan siihen on varaa.

Ovatko milleniaalit ja Z-sukupolvi historian parhaiten koulutettu sukupolvi? Tilastot sanovat kyllä. Yhä useampi nuori suorittaa korkeakoulututkinnon, jatkaa maisteriksi ja täydentää osaamistaan erilaisilla kursseilla. Paperilla he ovat koulutetumpia kuin yksikään aiempi sukupolvi.

Silti äitinä en osaa suhtautua tähän väitteeseen täysin huolettomasti.

Minulla on 15-vuotias nuori, jolla on vuosi peruskoulua jäljellä. Sen jälkeen pitäisi tehdä päätöksiä, joilla on Espanjassa yllättävän suuri painoarvo. Lukioon mennessä valitaan suuntautuminen, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, mihin yliopistoon voi tulevaisuudessa hakea ja mitä voi opiskella. Kuusitoistavuotiaan pitäisi siis jo tietää, mihin suuntaan elämän kompassi osoittaa – aikana, jolloin koko maailma on jatkuvassa liikkeessä.

Kun katselen ympärilleni Espanjassa, näen nuoria aikuisia, joilla on tutkintoja, jatkotutkintoja, lisäkoulutuksia ja kielisertifikaatteja. Silti moni heistä tekee töitä, jotka eivät vastaa koulutusta. Ilmiölle on täällä oma nimensä: titulitis. Tutkintoihin uskotaan vahvasti. Papereita kerätään, koska niiden ajatellaan takaavan tulevaisuuden. Mutta takaavatko ne?

Ansioluettelot täyttyvät kursseista ja todistuksista, samalla kun epävarmuus työelämästä kasvaa. Diplomeja on enemmän kuin koskaan, mutta työmarkkinoilla puhutaan silti osaajapulasta. Tämä ristiriita herättää kysymyksen: olemmeko alkaneet mitata koulutusta määrällä, vaikka todellinen arvo syntyy laadusta?

Täällä Espanjassa keskustelua värittää vielä yksi erityinen taustatekijä: maan työmarkkinatilanne. Nuorisotyöttömyys on ollut jo vuosia Euroopan korkeimpia, ja määräaikaiset työsuhteet ovat monelle nuorelle arkea. Tämä luo paineen hankkia yhä enemmän tutkintoja ja lisäpätevyksiä, ikään kuin jokainen uusi sertifikaatti toisi hieman lisää turvaa epävarmuuden keskelle. Perheissä koulutukseen suhtaudutaan vakavasti, jopa kunnianhimoisesti, koska sitä pidetään yhtenä harvoista keinoista vaikuttaa tulevaisuuteen. Samalla Espanjan koulutusjärjestelmä on melko teoreettinen ja vahvasti tutkintokeskeinen, mikä osaltaan ruokkii titulitis-ilmiötä.

Äitinä mietin, mitä minun pitäisi neuvoa omalle nuorelleni. Pitäisikö hänen valita “varma” ja arvostettu ala? Pitäisikö tähdätä mahdollisimman laajaan akateemiseen polkuun, jotta ovet pysyvät auki? Vai pitäisikö rohkaista häntä seuraamaan kiinnostusta, vaikka se ei kuulostaisi perinteisesti turvalliselta?

Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Tekoäly, automaatio ja digitalisaatio muokkaavat työelämää jatkuvasti. Ammatteja katoaa ja uusia syntyy. Tiedon määrä kasvaa räjähdysmäisesti, ja ulkoa muistamisen merkitys vähenee. Ymmärtäminen, kriittinen ajattelu, ongelmanratkaisukyky ja sopeutumiskyky nousevat keskiöön.

Silti koulutusjärjestelmät laahaavat usein perässä. Jos järjestelmä ei muutu riittävän nopeasti, vaarana on, että se tuottaa yhä enemmän tutkintoja ilman, että todellinen osaaminen vahvistuu samassa suhteessa.

Kun ajattelen omaa 15-vuotiastani, ymmärrän, että tärkein kysymys ei ehkä ole, mitä hänen pitäisi opiskella. Tärkeämpää on, miten hän oppii oppimaan. Miten hän oppii ajattelemaan itsenäisesti, arvioimaan tietoa kriittisesti ja sopeutumaan muutokseen. Yksittäinen lukion suuntautuminen voi vaikuttaa tuleviin opintoihin, mutta todennäköisesti hänen työuransa tulee sisältämään useita suunnanmuutoksia, ehkä kokonaan uusia aloja, joita ei vielä edes ole olemassa.

Kukaan ei voi varmasti tietää, mitkä alat ovat kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä arvostetuimpia. Voin vain toivoa, että tyttärelle on rakentunut vahva perusta: uteliaisuus, oppimiskyky, sitkeys ja rohkeus.

Palataan siis alun pohdintaan. Ehkä kyse ei ole siitä, onko tämä sukupolvi historian parhaiten koulutettu. Ehkä tärkeämpää on miettiä että kasvatammeko sukupolvea, joka osaa käyttää koulutustaan viisaasti, muuttuvassa ja arvaamattomassa maailmassa. Ja ehkä minun – kuten monen muunkin vanhemman – todellinen oppitunti on:

Tärkeintä ei ole valita täydellistä polkua, vaan kasvattaa nuori, joka uskaltaa kulkea sitä, vaikka maailma muuttuu matkalla.

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on yleistynyt ajatus, jonka mukaan vilkkaat terassit, täynnä olevat baarit ja aktiivinen ravintolakulttuuri kertovat talouden hyvästä tilasta. Kyllähän nyt Espanajalla täytyy mennä yleisesti ihan hyvin kun baarit ja ravintolat ovat täynnä arki-iltoina ja moniin hintaviin ravintoloihin pitää tehda illallisvaraukset etukäteen, jopa viikkoja aikaisemmin.

Ajatus tuntuu intuitiivisesti loogiselta: jos ihmisillä on varaa käyttää rahaa vapaa-aikaan, talouden täytyy voida hyvin.

Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että tämä tulkinta on harhaanjohtava ja jopa vaarallinen, sillä se sekoittaa näkyvän kulutuksen todelliseen vaurauteen.

Taloudellinen todellisuus on Espanjassa ollut jo pitkään ristiriitainen.

Tiettyjen mittareiden mukaan maan taloudella menee todella hyvin: Espanjan talous on kasvanut reippaasti verrattuna moniin muihin euroalueen maihin ja kasvu jatkuu edelleen. Myös työllisyystilanne on parantunut ja on alhaisimmillaan pitkään aikaan (vaikka se onkin edelleen EU-maiden keskitasoa korkeampi).

Samaan aikaan työntekijöiden reaalitulot ovat kuitenkin polkeneet paikallaan tai nousseet hyvin minimaalisesti elinkustannusten noustessa merkittävästi -erityisesti asumisen, energian ja ruoan hinnat vievät yhä suuremman osan kotitalouksien budjeteista. Seurauksena on se, että ostovoima on heikentynyt viimeisten 15 vuoden aikana yli 6 %.

Lyhyesti sanottuna: Espanjan talous kasvaa, mutta tavallisen ihmisen arjessa se ei näy. Suomeen ja useimpiin muihin OECD-maihin verrattuna espanjalaisten ostovoima on kehittynyt selvästi heikommin. Ja kuitenkin samanaikaisesti julkinen tila antaa kuvan aktiivisesta ja huolettomasta kuluttamisesta.

Täynnä olevat baarit eivät siis edusta koko yhteiskuntaa vaan ne heijastavat vain tiettyjä ryhmiä: henkilöitä, joiden tulot ovat säilyneet vakaina (eläkeläiset ja julkisen puolen työntekijät) ja matkailijoita, joiden kulutus ei liity paikalliseen ostovoimaan. Sekä ihmisiä, jotka jatkavat kuluttamista hinnalla millä hyvänsä. Kulissit täytyy pitää yllä vaikka rahaa ei olisi.

Monille tuo vapaa-ajan kulutus rahoitetaan säästöjä purkamalla, velkaantumalla tai tinkimällä muista välttämättömistä menoista. Keskiverto-espanjalaisille ehti kertyä säästöjä ennen pandemian alkamista sekä sen aikana kun rahaa ei päässyt kuluttamaan ja näitä kertyneitä säästöjä on sitten käytetty elämästä nauttimiseen viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä on buustannut myös kivasti taloutta kun oma kansa on kuluttanut kuin viimeistä päivää.

Kulutus on siis lisääntynyt vaikka ostokyky on heikentynyt.

Tuo näkyvä kulutus ei kuitenkaan johdu taloudellisesta vahvuudesta, vaan se on sopeutumista heikentyneisiin olosuhteisiin.

Kun tulevaisuus näyttäytyy epävarmana, ihmiset pyrkivät säilyttämään arkisen normaalin tunteen. Kahvilahetki, illallinen ulkona tai viikonloppumatka eivät ole vain taloudellisia valintoja, vaan psykologisia keinoja ylläpitää hallinnan ja jatkuvuuden kokemusta. Näissä tilanteissa kulutus ei ole merkki ylijäämästä, vaan keino torjua ahdistusta ja epävarmuutta.

Kulutusluottojen yleistyminen on keskeinen osa tätä kehitystä. Luotto mahdollistaa elämäntavan ylläpitämisen, vaikka tulot eivät enää sitä tue. Tämä luo lyhyellä aikavälillä vaikutelman vakaudesta, mutta pitkällä aikavälillä kasvattaa haavoittuvuutta. Kun yhä suurempi osa kulutuksesta perustuu velkaan, taloudellinen puskurikyky heikkenee ja pienetkin häiriöt voivat johtaa vakaviin ongelmiin.

Taloudellisen ulottuvuuden lisäksi ilmiöllä on vahva sosiaalinen ja kulttuurinen puoli, kuluttamisesta on tullut osa viestintää. Vapaa-ajanvietto ei ole pelkästään yksityinen kokemus, vaan osa julkista identiteettiä. Ulkona syöminen, matkustaminen ja tapahtumissa käyminen toimivat merkkeinä siitä, että kaikki on hyvin. Ainakin ulkoisesti.

Ongelmallisinta tässä itsepetoksessa on se, että se estää näkemästä todellisuutta. Kun täysiä baareja ja ravintoloita pidetään merkkinä siitä, että taloudella menee hyvin, vakavat ongelmat sivuutetaan. Miksi korjata mitään, jos ulospäin kaikki näyttää toimivan?

Mutta täysi terassi ei maksa vuokraa. Se ei nosta palkkoja, eikä se tuo turvaa huomiselle.

Todellinen vauraus ei tarkoita sitä, että ihmiset käyvät ulkona syömässä, vaan sitä että heillä on varaa elää ilman jatkuvaa huolta rahasta. Että kuun lopussa jää jotain käteen. Että yllättävä lasku ei kaada taloutta. Että tulevaisuutta ei tarvitse pelätä.

Kun kulutus kasvaa samaan aikaan kun ostovoima heikkenee, kyse ei ole vahvuudesta vaan sopeutumisesta. Ihmiset yrittävät elää kuten ennen, vaikka rahat eivät enää riitä. Säästöjä puretaan, velkaa otetaan ja tingitään välttämättömästä – jotta arki näyttäisi normaalilta.

Tämä ei ole kestävää. Se on näytelmää.