Monet ulkomailla asuvat ihmiset kokevat tarvetta samaistua vahvasti uuteen kotimaahansa. He saattavat haluta tuntea itsensä esimerkiksi espanjalaisiksi, vaikka eivät olisi syntyneet tai kasvaneet siellä. Tähän liittyy usein halu kuulua joukkoon, sopeutua paremmin ympäristöön ja tulla hyväksytyksi osaksi paikallista yhteisöä.
Mutta mitä jos ei halua olla espanjalainen, vaikka olisi asunut maassa puolet elämästään? Onko mahdollista elää toisessa maassa pitkään ilman, että identiteetti muuttuu?
Onneksi ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa kokea kuulumista. Identiteetti ei määräydy pelkästään asuinpaikan perusteella, vaan se rakentuu kokemuksista, taustasta ja omasta tunteesta siitä, kuka on. Tällöin ihminen voi viihtyä uudessa ympäristössä ilman, että kokee tarvetta määritellä itseään uudelleen.
Itse olen asunut Espanjassa 25 vuotta, täsmälleen puolet elämästäni. Se on pitkä aika – tarpeeksi pitkä siihen, että moni olettaisi minun muuttuneen joksikin muuksi kuin miksi synnyin. Mutta en ole espanjalainen. Enkä myöskään halua olla.
Tämä ei johdu siitä, ettenkö voisi. Olen oppinut kielen, tunnen tavat ja ymmärrän kulttuurin hienovaraisuudet. Osaan elää täällä niin, ettei kukaan välttämättä heti huomaa, etten ole syntynyt tähän maahan. Ulkoisestikin voisin sulautua joukkoon. Tosin on minua ulkonäön perusteella luultu täällä Espanjassa niin kiinalaiseksi kuin kuubalaiseksi. Ei kuitenkaan koskaan suomalaiseksi.
Mutta identiteetti ei ole rooli, jonka voi opetella. Se on valinta – tai ehkä vielä enemmän, se on tietynlaista uskollisuutta itselleni. Minä olen suomalainen eikä se ole asia, josta voisin kasvaa ulos tai jonka voisin korvata toisella, vaikka elämäni on rakentunut muualle.
Täällä monesti olisi ollut helpompi hoitaa asioita, jos olisin mennyt helpompaa tietä ja vaihtanut passini espanjalaiseksi. Se olisi tehnyt arjesta yksinkertaisempaa, mutta toisaalta samalla tuntunut siltä, että luopuisin jostain olennaisesta. Miksi haluaisin olla jotain muuta kuin mitä olen.
Suomalaisuus ei ole minulle pelkkä syntymäpaikka. Se on tapa ajatella, tapa olla hiljaa, tapa kohdata maailma. Se näkyy siinä, miten arvostan tilaa ympärilläni, miten suhtaudun rehellisyyteen, miten koen luonnon ja rauhan. Se kulkee mukanani, vaikka ympärilläni puhutaan toista kieltä ja eletään toisenlaisessa rytmissä. Espanja on kotini – mutta ei identiteettini.
Ja kotini on siellä, missä elämäni on. Siinä mielessä Espanja on kiistatta kotini. Madrid on kaupunki, jossa elän, hengitän ja rakennan päiviäni. Mutta koti ei aina tarkoita samaa kuin se, kuka oikeasti on.
En ole espanjalainen enkä madridilainen, enkä pyri olemaan. En tarvitse sitä leimaa tunteakseni, että kuulun tänne arjessa. Riittää, että tiedän paikkani ilman, että minun tarvitsee muuttaa itseäni sopiakseni johonkin muottiin.
Maailma usein odottaa, että sopeutuminen tarkoittaa muuttumista. Että pitkän ajan jälkeen pitäisi olla “yksi heistä”. Mutta minä en koe sitä velvollisuudeksi. Minulle sopeutuminen tarkoittaa sitä, että pystyn elämään täällä – ei sitä, että lakkaan olemasta se, joka olen.
Ehkä juuri siksi tämä herättää joskus kysymyksiä myös muissa. Ikään kuin pitkän ajan pitäisi automaattisesti muuttaa sitä, kuka ihminen on.
Ja se, joka olen, on suomalainen. Ei puoliksi. Ei melkein. Ei entinen suomalainen. Vaan täysin. Vaikka elämäni on Espanjassa, identiteettini ei ole muuttunut – eikä sen tarvitsekaan muuttua. Minun ei tarvitse valita näiden kahden väliltä. Voin elää täällä ja silti kuulua sinne, mistä tulin.
Madridin Miia -espanjalais-suomalaisen perheen elämää 