Espanja 2026 – velalla ostettua aikaa ja rapautuvaa infraa

Viime aikoina Espanjan mediassa on ollut paljon keskustelua infrastruktuurin kunnosta, etenkin tammikuinen junaonnettomuus nosti aiheen taas voimakkaasti esille.

Ennen onnettomuutta paikallinen liikenne- ja kestävän liikkuvuuden ministeri Oscar Puente ehti todeta useampaan kertaan julkisuudessa että Espanjan raideliikenne elää elämänsä parasta aikaa. Kunnes sitten yhtäkkiä huomattiinkin että asiat eivät olleetkaan ihan näin. Onnettomuuden jälkeen on selvinnyt että useita muitakin raideosuuksia on luvattoman huonossa kunnossa ja junien nopeuksia on monin paikoin jouduttu hiljentämään merkittävästi jotta uusilta onnettomuuksilta välttyttäisiin. Ja kaikki tämä nousu esille vasta onnettomuuden myötä.

Eikä tämä rapautuminen koske pelkästään raideverkostoa vaan myös tiet ovat koko ajan huonommassa kunnossa. Tienopeuksia on jouduttu monin paikoin laskemaan koska tiet eivät ole enää turvallisia. Teiden kunnossapitoon ei ole investoitu riittävästi talouskriisin jälkeisinä vuosina ja monilla osuuksilla päällyste on kulunut ja peruskorjaustarve kasvaa kasvamistaan. Tilanne on kumuloitunut etenkin hyvin sateisen talven seurauksena.

Itse asiassa kaikki muukin infra tuntuu rapautuvan kovalla vauhdilla.

On siis ymmärrettävää että asia herättää keskustelua sillä veroja maksetaan koko ajan enemmän ja valtion keräämä verokertymä vain suurenee suurenemistaan. Samaan aikaan Espanjan asukasmäärä jatkaa kasvamista ja talouden ulkoiset mittarit näyttävät hyviltä. Tai näin ainakin meille uskotellaan. Pääministerin mukaan ”España va como un cohete” – Espanja menee kuin raketti, Espanja on huimassa nousukiidossa.

Tämä kasvu ei kuitenkaan näy infrastruktuurin kunnossa vaan rahat valuvat jonnekin aivan muualle.

Miten tähän tilanteeseen on päädytty?

Espanja rakensi suurimman osan suurista vesirakenteista, teistä, raideverkostosta ja energiainfrastruktuurista 1940–70-luvuilla ja myöhemmin 1990-luvulla. Nämä investoinnit olivat äärimmäisen tärkeitä maan kehitykselle, näin Espanja modernisoitiin, mutta rakentamisen jälkeen kaikki unohdettiin – aivan kuin tärkeät rakenteet ylläpitäisivät itse itsensä, ilman asianmukaista huolenpitoa.

Nykyään esim. monet vesihuollon kannalta tärkeät padot ovat jo yli 50–60 vuotta vanhoja. Eivät ne vielä ole romahtamaisillaan, mutta niissä on kuitenkin vakavia puutteita, jotka vaatisivat vahvistuksia, valvontajärjestelmien modernisointia ja päivitettyjä hätäohjelmia.

Myöhemmin rakennetut modernit moottoritiet ja nopeat AVE-rautatieverkostot ovat myös tulleet siihen ikään, että perusteelliset korjaukset olisivat ajankohtaisia.

Huollon velkaa on siis kertynyt vähän kaikkialla, ja sen kustannukset alkavat näkyä.

Kyse ei siis ole yksittäisestä onnettomuudesta tai yhdestä poikkeuksellisen sateisesta talvesta. Eikä kyse ole huonosta tuurista. Kyse on vuosikymmenten aikana kertyneestä huoltovelasta ja siitä, miten julkisia varoja on priorisoitu. Rakentamiseen on investoitu näyttävästi, mutta ylläpitoon ei ole sitouduttu samalla vakavuudella. Nyt tuo pitkä ketju alkaa näkyä konkreettisina halkeamina teissä, hidastuksina radoilla ja kasvavina korjauslaskuina.

Ongelma ei kuitenkaan ole vain tekninen vaan enemmänkin budjettipoliittinen ja poliittinen. Infrastruktuurin ylläpitoon käytetty osuus valtion budjetista on viime vuosina kasvanut selvästi hitaammin kuin sosiaalimenot eli rahat on priorisoitu muihin kuluihin.

Eläke- ja terveydenhuoltomenot, sosiaalituet, julkisten työntekijöiden palkat ja velan korot vievät yhä suuremman osan budjetista. Nämä ovat jäykkiä menoja, joita on vaikea leikata ja jotka ovat poliittisesti herkkiä. Kun budjettipaineita ilmenee niin ensimmäisenä kärsii pitkäaikainen investointi: patojen ylläpito, vesihuollon verkostojen uudistaminen, kriittisen infrastruktuurin konservointi. Pitkän aikavälin investointi häviää aina kiireelliselle menolle.

Samaan aikaan Espanjan valtio on kohdannut myös muita kasvavia menopaineita. Väestön ikääntyminen nostaa joka vuosi eläkkeiden ja terveydenhuollon kustannuksia. Sosiaalituet laajenevat, usein ilman tehokkaita työllistämis- tai integroitumisohjelmia. Julkinen sektori kasvaa vakauden varmistamiseksi, mutta ei luo suoraan uutta tuottavaa arvoa. Kulut siis vain kasvavat.

Eli vaikka verotulot ovat kasvaneet niin menot ovat kasvaneet vielä nopeammin ja jostain on säästettävä – tai otettava lisää velkaa.

Velan avulla voidaan toki ostaa lisää aikaa, ylläpitää ainakin hetken aikaa sosiaalista rauhaa ja lykätä vaikeita päätöksiä. Tämä aika ei kuitenkaan ole ilmaista. Jokainen korkoeuro on euro, joka ei mene tuottavaan investointiin tai ylläpitoon.

Velka ei aiheuta välitöntä romahdusta, mutta rajoittaa tulevaa liikkumavaraa ja siirtää kustannuksen seuraaville sukupolville. Ja samaan aikaan infra jatkaa surkastumistaan. Ongelma ei ole se, ettei rahaa olisi. Ongelma on se, mihin rahat käytetään.

Mitä siis pitäisi tehdä?

Jos ongelma on rakenteellinen, myös ratkaisut ovat rakenteellisia.

Vaihtoehtoja ei todellisuudessa ole loputtomasti. Niitä on käytännössä kolme: uudistus, kitkutteleva selviytyminen tai pakotettu sopeutus.

Uudistus
Se tarkoittaa, että ongelmiin tartutaan ajoissa. Rahaa käytetään ensisijaisesti ylläpitoon ja sellaisiin investointeihin, jotka oikeasti tuottavat tulevaisuudessa. Julkisia menoja tehostetaan, byrokratiaa karsitaan ja jäykkiä rakenteita – kuten eläkejärjestelmää ja hallintoa – uudistetaan. Maahanmuuttajat integroidaan nopeasti työmarkkinoille, jotta he voivat osallistua ja maksaa veroja. Tämä vaihtoehto vaatii rohkeita päätöksiä nyt, mutta vähentää kipua myöhemmin.

Selviytyminen
Se tarkoittaa, että mitään suurta ei uskalleta muuttaa. Veroja nostetaan vähitellen ja velkaa otetaan lisää, jotta järjestelmä pysyy pystyssä. Ulospäin kaikki näyttää toimivan, mutta rakenteelliset ongelmat eivät katoa. Ne vain kasvavat hitaasti taustalla. Tämä on eräänlaista hidasta rapautumista – ei romahdusta, mutta ei myöskään todellista parantumista.

Pakotettu sopeutus
Silloin mitään ei tehdä ajoissa, ja lopulta jokin ulkoinen kriisi – talouskriisi, korkojen nousu, rahoitusmarkkinoiden paine tai muu shokki – pakottaa äkillisiin ja koviin leikkauksiin. Päätöksiä ei tehdä hallitusti, vaan pakon edessä. Se tarkoittaa nopeita menoleikkauksia, veronkorotuksia ja todennäköisesti myös sosiaalisia jännitteitä.

Näistä kolmesta vaihtoehdosta vain ensimmäinen on hallittu tie. Toinen siirtää ongelmaa eteenpäin. Kolmas jättää ratkaisun muiden päätettäväksi.

Kysymys ei siis ole siitä, tapahtuuko muutos – vaan siitä, tapahtuuko se omasta tahdosta vai pakon edessä.

Saa nähdä, minkä tien Espanja valitsee – tällä hetkellä tunnutaan menevän selviytymisen tiellä, jossa toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan siihen on varaa.