Espanjalainen kaksoistodellisuus

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on yleistynyt ajatus, jonka mukaan vilkkaat terassit, täynnä olevat baarit ja aktiivinen ravintolakulttuuri kertovat talouden hyvästä tilasta. Kyllähän nyt Espanajalla täytyy mennä yleisesti ihan hyvin kun baarit ja ravintolat ovat täynnä arki-iltoina ja moniin hintaviin ravintoloihin pitää tehda illallisvaraukset etukäteen, jopa viikkoja aikaisemmin.

Ajatus tuntuu intuitiivisesti loogiselta: jos ihmisillä on varaa käyttää rahaa vapaa-aikaan, talouden täytyy voida hyvin.

Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että tämä tulkinta on harhaanjohtava ja jopa vaarallinen, sillä se sekoittaa näkyvän kulutuksen todelliseen vaurauteen.

Taloudellinen todellisuus on Espanjassa ollut jo pitkään ristiriitainen.

Tiettyjen mittareiden mukaan maan taloudella menee todella hyvin: Espanjan talous on kasvanut reippaasti verrattuna moniin muihin euroalueen maihin ja kasvu jatkuu edelleen. Myös työllisyystilanne on parantunut ja on alhaisimmillaan pitkään aikaan (vaikka se onkin edelleen EU-maiden keskitasoa korkeampi).

Samaan aikaan työntekijöiden reaalitulot ovat kuitenkin polkeneet paikallaan tai nousseet hyvin minimaalisesti elinkustannusten noustessa merkittävästi -erityisesti asumisen, energian ja ruoan hinnat vievät yhä suuremman osan kotitalouksien budjeteista. Seurauksena on se, että ostovoima on heikentynyt viimeisten 15 vuoden aikana yli 6 %.

Lyhyesti sanottuna: Espanjan talous kasvaa, mutta tavallisen ihmisen arjessa se ei näy. Suomeen ja useimpiin muihin OECD-maihin verrattuna espanjalaisten ostovoima on kehittynyt selvästi heikommin. Ja kuitenkin samanaikaisesti julkinen tila antaa kuvan aktiivisesta ja huolettomasta kuluttamisesta.

Täynnä olevat baarit eivät siis edusta koko yhteiskuntaa vaan ne heijastavat vain tiettyjä ryhmiä: henkilöitä, joiden tulot ovat säilyneet vakaina (eläkeläiset ja julkisen puolen työntekijät) ja matkailijoita, joiden kulutus ei liity paikalliseen ostovoimaan. Sekä ihmisiä, jotka jatkavat kuluttamista hinnalla millä hyvänsä. Kulissit täytyy pitää yllä vaikka rahaa ei olisi.

Monille tuo vapaa-ajan kulutus rahoitetaan säästöjä purkamalla, velkaantumalla tai tinkimällä muista välttämättömistä menoista. Keskiverto-espanjalaisille ehti kertyä säästöjä ennen pandemian alkamista sekä sen aikana kun rahaa ei päässyt kuluttamaan ja näitä kertyneitä säästöjä on sitten käytetty elämästä nauttimiseen viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä on buustannut myös kivasti taloutta kun oma kansa on kuluttanut kuin viimeistä päivää.

Kulutus on siis lisääntynyt vaikka ostokyky on heikentynyt.

Tuo näkyvä kulutus ei kuitenkaan johdu taloudellisesta vahvuudesta, vaan se on sopeutumista heikentyneisiin olosuhteisiin.

Kun tulevaisuus näyttäytyy epävarmana, ihmiset pyrkivät säilyttämään arkisen normaalin tunteen. Kahvilahetki, illallinen ulkona tai viikonloppumatka eivät ole vain taloudellisia valintoja, vaan psykologisia keinoja ylläpitää hallinnan ja jatkuvuuden kokemusta. Näissä tilanteissa kulutus ei ole merkki ylijäämästä, vaan keino torjua ahdistusta ja epävarmuutta.

Kulutusluottojen yleistyminen on keskeinen osa tätä kehitystä. Luotto mahdollistaa elämäntavan ylläpitämisen, vaikka tulot eivät enää sitä tue. Tämä luo lyhyellä aikavälillä vaikutelman vakaudesta, mutta pitkällä aikavälillä kasvattaa haavoittuvuutta. Kun yhä suurempi osa kulutuksesta perustuu velkaan, taloudellinen puskurikyky heikkenee ja pienetkin häiriöt voivat johtaa vakaviin ongelmiin.

Taloudellisen ulottuvuuden lisäksi ilmiöllä on vahva sosiaalinen ja kulttuurinen puoli, kuluttamisesta on tullut osa viestintää. Vapaa-ajanvietto ei ole pelkästään yksityinen kokemus, vaan osa julkista identiteettiä. Ulkona syöminen, matkustaminen ja tapahtumissa käyminen toimivat merkkeinä siitä, että kaikki on hyvin. Ainakin ulkoisesti.

Ongelmallisinta tässä itsepetoksessa on se, että se estää näkemästä todellisuutta. Kun täysiä baareja ja ravintoloita pidetään merkkinä siitä, että taloudella menee hyvin, vakavat ongelmat sivuutetaan. Miksi korjata mitään, jos ulospäin kaikki näyttää toimivan?

Mutta täysi terassi ei maksa vuokraa. Se ei nosta palkkoja, eikä se tuo turvaa huomiselle.

Todellinen vauraus ei tarkoita sitä, että ihmiset käyvät ulkona syömässä, vaan sitä että heillä on varaa elää ilman jatkuvaa huolta rahasta. Että kuun lopussa jää jotain käteen. Että yllättävä lasku ei kaada taloutta. Että tulevaisuutta ei tarvitse pelätä.

Kun kulutus kasvaa samaan aikaan kun ostovoima heikkenee, kyse ei ole vahvuudesta vaan sopeutumisesta. Ihmiset yrittävät elää kuten ennen, vaikka rahat eivät enää riitä. Säästöjä puretaan, velkaa otetaan ja tingitään välttämättömästä – jotta arki näyttäisi normaalilta.

Tämä ei ole kestävää. Se on näytelmää.