Havaintoja Suomesta

Takana on jälleen yksi visiitti entiseen kotimaahani Suomeen. Maahan, josta lähdin jo 25 vuotta sitten, mutta johon olen säilyttänyt tiiviit siteet koko tämän ajan. Vaikka asun Suomen ulkopuolella, Suomi ei ole koskaan kadonnut mielestäni. Se on läsnä uutisissa, keskusteluissa perheen ja ystävien kanssa sekä siinä vaistomaisessa tavassa, jolla reagoi, kun joku kysyy kotimaasta.

Viimeisten viiden vuoden aikana tähän kysymykseen vastaaminen on kuitenkin muuttunut yllättävän vaikeaksi. Suomi on muuttunut.

Ensimmäinen muutos, jonka ulkosuomalaisena havaitsin, liittyy ilmapiiriin. Jotain tuntuu Suomessa muuttuneen perustavanlaatuisesti viimeisten 5 vuoden aikana. Uutisointi Suomessa tuntuu synkentyneen ja koko yhteiskunnallinen ilmapiiri tuntuu asettuneen ikäänkuin pysyvään poikkeustilaan.

Pandemian aikana tämä oli tietysti ymmärrettävää. Ukrainan sodan alettua se oli inhimillistä. Mutta kun kriisi seuraa toistaan ilman selkeää paluuta normaaliin, poikkeuksesta alkaa tulla pysyvä tapa hahmottaa todellisuutta. Suomi tuntuu jostain syystä alkaneen määritellä itseään ennen kaikkea uhkien kautta.

Ulkosuomalaisena huomaa kaipaavansa sitä Suomea, joka uskalsi joskus olla rauhassa rauhallinen, ehkä hieman erilainen, eikä lähtenyt heti kaikkeen hötkyilyyn mukaan. Maa, joka ennen luotti siihen, että asiat järjestyvät järkevällä työllä ja harkinnalla, näyttää nyt luottavan enemmän siihen, että pahimpaan on oltava jatkuvasti valmis. Ongelmana ei tietenkään ole varautuminen sinänsä, vaan se, että varautumisesta on tullut identiteetti.

Ulkosuomalaisena vertailu muihin maihin on tavallaan väistämätöntä. Suomea verratessa muihin maihin näkee edelleen paljon hyvää: toimivat instituutiot, korkean osaamisen, rehellisyyden ja poikkeuksellisen perusluottamuksen. Mutta kun järjen maaksi mielletty yhteiskunta alkaa epäillä omia tekemisiään, jotain olennaista on menetetty.

Monessa maassa – kuten täällä Espanjassa – kriisit näkyvät usein kaoottisempina, äänekkäämpinä ja ristiriitaisempina. Mutta toisaalta niihin myös kyllästytään nopeammin: hetken kuluttua elämä jatkuu ja huomio siirtyy eteenpäin. Suomessa sen sijaan on jääty jumiin oravanpyörään, josta ei nyt päästä pois eikä suuntaa saada käännettyä.

Luottamus on toki yhä monin paikoin korkealla, mutta sen luonne on muuttunut. Aiemmin luottamus tarkoitti sitä, että ohjeita ja päätöksiä sai arvioida, punnita ja jopa kyseenalaistaa ilman, että se tulkittiin epälojaaliudeksi. Luottamus ei ollut vastakohta kriittisyydelle, vaan sen edellytys. Nyt luottamus näyttäytyy yhä useammin oletuksena, että arviointi on tarpeetonta – tai pahimmillaan sopimatonta. Eriävä näkemys tulkitaan herkästi häiriöksi, vääränlaiseksi tunteeksi väärään aikaan.

Suomesta on tullut paikka, jossa mielensä pahoittaminen ohjaa keskustelua enemmän kuin asioiden sisältö. Keskustelua ei rajoita niinkään kielto, vaan ennakointi: ihmiset oppivat vaikenemaan, varomaan ja muotoilemaan ajatuksensa niin, etteivät ne rikkoisi näkymättömiä rajoja. Tämä ei synnytä yhteistä ymmärrystä, vaan pinnallista yksimielisyyttä, joka kestää huonosti todellista painetta.

Ulkosuomalaisena tämä herättää ristiriitaisia tunteita, sillä juuri kriittinen luottamus oli se piirre, josta Suomea kansainvälisesti ihailtiin. Se oli kykyä luottaa instituutioihin ilman sokeutta ja olla lojaali ilman alistumista. Kun tämä tasapaino horjuu, ei menetetä vain keskustelun vapautta, vaan myös sitä hiljaista vahvuutta, jonka varaan suomalainen yhteiskunta on pitkään rakentunut.

Ehkä suurin ero viiden vuoden takaiseen on kuitenkin tunne. Suomi tuntui ennen paikalta, jossa tulevaisuus oli avoin mutta hallittava – sellaiselta, jossa epävarmuus kuului asiaan, mutta sitä ei pidetty uhkana. Nyt Suomi näyttäytyy paikalta, jossa tulevaisuus on avoin mutta uhkaava. Ikään kuin jokin kriisi olisi pidettävä jatkuvasti käynnissä, jotta ihmiset pysyisivät valppaina, kuuliaisina ja valmiina reagoimaan. Kriisistä on tullut rytmi, ei poikkeus.

Tähän liittyy myös jatkuva, usein epäsuora syyllistäminen. Valinnat esitetään moraalisina koetinkivinä: jos toimit väärin, et vain erehdy, vaan vaarannat jotain itseäsi suurempaa – Suomen, yhteiskunnan tai jopa koko maapallon tulevaisuuden. Vastuu on yksilöllistetty, mutta pelko on kollektiivinen. Tämä tekee arjesta raskasta ja keskustelusta kireää, sillä pienistäkin erimielisyyksistä kasvaa helposti kysymyksiä lojaaliudesta tai moraalisesta kelvollisuudesta.

Ennen Suomi tuntui järjen maalta. Ei täydelliseltä, ei erityisen lämpimältä tai ihmisläheiseltä, mutta vakaalta ja reilulta. Maalta, jossa asioita punnittiin, ei hätiköity ja jossa hiljaisuus merkitsi usein harkintaa, ei pelkoa. Ulkosuomalaisena sitä toivoo, että Suomi muistaisi tämän perinnön: kyvyn ajatella rauhassa myös silloin, kun maailma huutaa.