Espanjalainen asenne elämään ja ongelmiin

Espanjalla menee tällä hetkellä talouden puolesta lujaa ja maa viillettää Eurooppalaisittain varsin hyvässä myötätuulessa. Mutta se ei tarkoita, etteikö Espanjassa olisi paljon erilaisia, vakaviakin ongelmia. Espanjalaisilla ei siis ehkä mene ihan yhtä hyvin kuin annetaan ymmärtää.

Mikä mättää?

Työmarkkinat ovat Espanjassa edelleen melkoinen villi länsi. Vaikka maan työllisyysluvut ovat parantuneet viime vuosien aikana niin fakta on kuitenkin se, että palkat ovat yhä matalia, työsuhteet usein määräaikaisia ja työolosuhteet ja -aikataulut epävarmoja. Tämä heijastuu etenkin nuoriin sekä matalapalkka-aloihin, joilla kuitenkin työskentelee iso osa espanjalaisista. Espanjassa todella monet työskentelevät ns. minimipalkalla, joka on lain määrämä n. 16 500 € vuodessa (brutto). Tuo on summa, jolla ei monilla alueilla pysty edes vuokraamaan asuntoa.

Asuminen onkin yksi Espanjan isoimmista ongelmista tällä hetkellä. Asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousseet suuremmissa kaupungeissa ja matkailualueilla järkyttävää tahtia ja monilla on todellisia vaikeuksia löytää kohtuuhintaista kotia. Tai yleensäkään kotia. Asunnoista on monilla alueilla valtava pula.

Eikä tilannetta helpota se tosiasia, että esim. asunnon ostamista varten pitää olla säästettynä vähintään 20-30 % asunnon hinnasta – mikä esim. 250 000 € asunnossa tarkoittaa n. 70 000 – 80 000 euroa. Tuollaisen summan säästämiseen menee keskipalkkaisella espanjalaisella n. 20 vuotta. Ja fakta on se, että tuolla hinnalla ei kauheasti edes löydy asuntoja vaikka rahat olisikin säästettynä. Hintataso on monin paikoin karannut käsistä.

Myös elämisen kustannukset ovat nousseet koko ajan. On arvioitu, että kun huomioidaan kaikki elämiseen liittyvät kustannukset niin keskimäärin menot ovat nousseet lähes 20 % viimeisen viiden vuoden aikana.

Liikenne ja terveydenhuolto ovat olleet Espanjan ylpeydenaiheita mutta nykyään jatkuvasti ruuhkautuneita ja vakavia ongelmia on alkanut esiintyä jatkuvalla tahdilla.

Toki näitä samoja ongelmia on tällä hetkellä monissa muissakin maissa. Mutta se, mikä erottaa Espanjan ehkä muista, on näihin asioihin suhtautuminen. Vaikka ongelmia on, paljonkin, niin päällisin puolin kaikki vaikuttavat kuitenkin tyytyväisiltä.

Miten tämä on mahdollista?

Ensinnäkin, Espanjassa elämään suhtaudutaan monesti tyylillä: “es lo que hay” eli “näin se nyt vaan on”. Kaikki tietävät että ongelmia on mutta kaikki tietävät myös että niihin on vaikea vaikuttaa. Eikä tuo asenne tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan pikemminkin tietoisuutta siitä, että tietyt ongelmat ovat rakenteellisia eikä yksilön voimissa ole muuttaa niitä nopeasti. Miksi siis murehtia kun asiaan ei pysty itse mitenkään vaikuttamaan.

Espanjassa on pitkä autoritaarisen hallinnon ja poliittisen korruption historia. Francon diktatuuri päättyi vasta 70-luvun lopussa, ja siitä jäi yhteiskuntaan varovaisuus valtaa ja viranomaisia kohtaan. Monilla espanjalaisilla on yhä tunne, että “ylhäältä” tuleviin päätöksiin ei voi juuri vaikuttaa. Tämä on synnyttänyt uskon siihen, että protestointi ei muuta mitään. Eikä tilannetta helpota yhtään se, että yhä edelleenkin maa on täynnä korruptioskandaaleja ja poliittista valtapeliä. Ja täysin näkyvää sellaista.

Tämä kaikki on johtanut tieytynlaiseen passiivisuuteen: moni näkee järjestelmän epäreiluksi, mutta ei usko, että sen kanssa taisteleminen toisi tulosta.

Espanjassa media on usein myös poliittisesti värittynyttä ja keskittyy näyttäviin konflikteihin – korruptioskandaaleihin, poliitikkojen väittelyihin ja alueellisiin jännitteisiin. Mutta arjen ongelmat, kuten terveydenhuollon ruuhkat tai vuokrien nousu, jäävät helposti taka-alalle. Helpompi viedä ihmisten ajatukset johonkin ”viihdyttävämpään” kuin oikeisiin ongelmiin, joihin pitäisi löytyä ratkaisuja.

Tyytymättömyys on siis olemassa, mutta se näky ja purkautuu ehkä hieman eri tavoin kuin monissa muissa maissa, kuten Suomessa. Siinä missä suomalainen valittaa järjestelmällisesti, hakee korjausta ja nostaa epäkohdat esiin, espanjalainen usein hyväksyy tilanteen ja etsii keinoja elää sen kanssa.

Ihmiset toki valittavat mutta useammin kahvilan pöydässä ja puoliksi huumorilla hymy huulilla. Tämä tavallaan kertoo jotakin olennaista espanjalaisesta yhteiskunnasta: kyvystä sopeutua ja etsiä iloa arjesta, vaikka rakenteet olisivatkin vinossa.

Yksi tärkeimmistä tekijöistä täällä onkin ns. sopeutumisen ja yhteisöllisyyden kulttuuri. Kaikkea ei laiteta yhteiskunnan harteille, vaan sitä varten on perhe. Täällä on totuttu turvautumaan perheeseen ja ystäviin silloin, kun talous on tiukilla tai julkiset palvelut eivät toimi. Vastuuta itsestä ei sysätä heti yhteiskunnalle tai syytetä hallitusta siitä että nyt on vähän tiukkaa.

Vaikka palkkataso on matala, monet sopeuttavat elintasonsa siihen. Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot. Myös kulutuskulttuuri on monin paikoin hyvin erilainen kuin esim. Suomessa: elämä ei pyöri jatkuvan varallisuuden kasvattamisen tai tavaroiden hankkimisen ympärillä vaan ravintolassa käyminen ja sosiaalinen elämä ovat tärkeämpiä. Harvaa täällä kiinnostaa se, että onko asunnossa parveketta, nukkuuko yhdessä makuuhuoneessa kolme täysin eri-ikäistä lasta, ovatko huonekalut designia ja juodaanko kahvit jostain merkkimukeista kunhan katto on päällä ja jotain ruokaa on syötäväksi.

Espanjalainen elämänfilosofia perustuu pitkälti sopeutumiseen ja arjen ilojen arvostamiseen. Tietyt vaikeudet – alhaiset palkat, byrokratia, ruuhkat – nähdään väistämättöminä osina elämää. Niitä siedetään eivätkä ne määrittele elämää.

Elämänlaatu ei tarkoita ensisijaisesti varallisuutta vaan aikaa ihmisille ja itselle. Kun elämä keskittyy sosiaalisiin suhteisiin, ruokaan, ulkoiluun ja yhteisöllisyyteen, moni kokee pärjäävänsä vähemmällä. Vaikka ongelmia on, elämä tuntuu silti elämisen arvoiselta.