Muistan hyvin tunteet tasan viisi vuotta sitten kun vietimme aikaa koteihin suljettuina totaalisen lockdownin aikana. Silloin vahvistui tunne siitä että täältä on pakko päästä pois. Asuinpaikka alkoi ahdistamaan.
Toki tuntemuksia oli ollut aikaisemminkin mutta tuona erikoisena ajanjaksona ajatukset kasvoivat entisestään ja tuli selväksi se että Kanarialla en halua viettää loppuelämääni.
Aikaisemmin oli ärsyttänyt lähinnä mahdollisuuksien puute mutta lockdownin aikana korostui se fakta että Kanarialla eletään pienellä maaläntillä keskellä Atlanttia, kaukana kaikesta.
Ennen kaikkea kyllästyin kuitenkin siihen saarielämään. Sillä taitaa olla ihan englanninkielinen termikin, island fever. Klaustrofobinen tunne siitä että jumissa pienellä maaläntillä keskellä ei mitään.
Vaikka Kanarian saaret eivät ole mitään eksoottisia autiosaaria niin ne ovat kuitenkin melko pieniä saaria, esim. Gran Canarian läpimitta on vain 50 km ja saaren toiseen päähän ajaa reilussa tunnissa. Rajat tulevat nopeasti vastaan.
Saaret ovat myös kaukana ”kaikesta” eli manner-Espanjaan on n. 1400 km. Ja kaukana kaikista. Meillähän ei ollut sukua Kanarialla eli kaikki sukulaiset asuivat muualla – joko manner-Espanjassa tai Suomessa. Tämä lisäsi omalta osaltaan eristyneisyyden tunnetta juuri tuolloin pandemian aikana kun tiesi että on jumissa saarella eikä sieltä pääse kovinkaan helposti pois vaikka mitä tapahtuisi.
Jo ihan ns. normiaikoinakin lentäminen oli useasti aika säätämistä. Aika harvoin Kanarian ja mantereen väliset aikataulut täsmäsivät jatkolentojen kanssa eli aikaa kului turhaan välilaskuihin, yöpymisiin jne. Ja tietysti ylimääräiset välilaskut ja yöpymiset lisäävät aina myös kustannuksia. Tämä koski melkeinpä kaikkea matkustamista – menitpä melkeimpä minne tahansa niin aina piti kiertää manner-Espanjan kautta.
Ja ex-tempore reissaaminen ei todellakaan ole mitään helppoa koska lentoja on aina rajoitetusti ja välttämättä viime hetkellä ei ole enää tilaa tai liput ovat jo äärimmäisen kalliita.
Ehkä sellaiselle, joka tykkää vain olla paikoillaan eikä välitä reissaamisesta, ei tällaisellä asialla olisi mitään merkitystä. Mutta itse olen tavallaan vähän levoton sielu ja tarvitsen tasaisin väliajoin sitä että pääsee pois omista kuvioista ja rutiineista.
Ehkä se on seurausta siitä että 10 vuoden ajan tuli elettyä elämää jossa maa & asuinpaikka vaihtui joka 6 kk välein niin paikallaanolo ei ole sen jälkeen ollut itselle mitenkään itsestäänselvyys.
Myös vuodenaikojen puute alkoi väsyttämään. Kanarialla on aina joko lämmin, kuuma tai tosi kuuma. Ja siihenkin kulkaa kyllästyy. Ikuinen kesä ei ollut enää niin hauskaa.
Monihän pitää Kanarian saaria tietynlaisena paratiisina – elämä on leppoisaa, kelit ovat hyvät ympäri vuoden ja eläminen suht edullista. Periaatteessa puitteet ovat siis kohdillaan. Mutta kun rantoja ja aurinkoa on ollut tarjolla joka päivä 20 vuoden ajan niin niihinkin kyllästyy.
Kanarian saaret elävät matkailusta ja elämä pyörii matkailun ja siihen liittyvien palveluiden ympärillä. Tavallaan se oli tiettyyn pisteeseen asti ihan kivaa mutta siinä vaiheessa kun oma naapurusto alkoi muuttua airbnb-valtakunnaksi niin se ei enää ollutkaan ollenkaan mukavaa. Lomailijoita ei kiinnosta jos naapuri menee aamulla töihin vaan bileet voivat jatkua läpi yön koska he ovat lomalla.
Mielessä oli myös vahvasti se että halusin tyttärelleni toisenlaisen kasvuympäristön. Kanarian saaret eivät todellakaan ole Espanjan huippua koulutuksen suhteen ja myös työelämän mahdollisuudet ovat varsin rajatut. Valitettavasti tosiasia on myös se että monet ns. jämähtävät Kanarialle – sieltä on vaikea lähteä pois jos siellä on asunut koko elämänsä.
Listaa voisi vielä jatkaa monella eri tekijällä mutta eiköhän asia tullut jo selväksi – asuinpaikka alkoi ahdistamaan. Varmasti muutkin kokevat aika ajoin samanlaisia ajatuksia, etenkin jos on pidempään asunut jossakin sellaisella paikassa, joka ei ehkä ole se oma ”paratiisi”. Ja vaikka olisikin niin yleensä kaikissa paikoissa on aina ne omat hyvät ja huonot puolensa.
Emme kuitenkaan tuolloin suunnitelleet muuttoa muualle koska elämä oli muuten mallillaan. Meillä oli myös ihana koti jossa viihdyimme todella hyvin vaikka itse asuinpaikka ei ehkä ollutkaan enää täysin mieluinen. Tavallaan myös tutusta ja turvallisesta irtautuminen on joskus vaikeaa.
Mutta loppujen lopuksi sattumalla, tai kohtalolla, oli sormensa pelissä ja alkoi tapahtumaan. Ilman mitään etukäteissuunnitelmia, olimme parissa päivässä myyneet kotimme (ilman että olimme edes suunnitelleet sen myymistä) ja puoliso oli saanut tehtyä työkaverinsa kanssa ”vaihtokaupat” työpaikoista – kollega Madridista halusi muuttaa takaisin Kanarialle joten he vaihtoivat paikkoja keskenään.
Asiat ratkesivat kuin itsestään ja asuinpaikka meni vaihtoon!
Noista tapahtumista on nyt tarkalleen kolme vuotta ja kertaakaan ei ole harmittanut. Nyt tuntuu hyvältä olla täällä Madridissa. Puoliso on täältä kotoisin joten hän pääsi palaamaan ”kotiin”. Tyttärellä on nyt paremmat mahdollisuudet opiskelujen & työelämän suhteen. Itse taas sain sitä kaipaamaani vaihtelua – nyt on vuodenajat, vapautta liikkua ja enemmän aktiviteetteja & mahdollisuuksia.
Mantereelle muutto toi elämään aivan uudenlaista vapautta. Jos kotinurkat alkavat ahdistamaan niin aina voi ottaa vaikka auton alle ja suunnata kohti uusia maisemia.
Onneksi emme ole puita eli meitä ei ole välttämättä tarkoitettu olemaan samassa paikassa koko elämää. Jos ei ole tyytyväinen niin silloin pitää tehdä muutoksia. Täällä ollaan kuitenkin vain yhden kerran ja siitä ajasta pitää nauttia. Tai toisaalta, jos on jossain paikassa hyvä olla ja se tuntuu kodilta niin silloin se on ehkä se paikka mihin kannattaa juurtua.
Tulemmeko sitten asumaan täällä loppuelämämme? Tuskinpa. Tällä hetkellä on hyvä olla mutta varmasti jossain vaiheessa kuviot tulevat taas muuttumaan 🙂
Madridin Miia -espanjalais-suomalaisen perheen elämää 