Kuukausi: lokakuu 2025

Siinä missä Suomessa ihmetellään ja vähän jo kauhistellaankin jatkuvasti laskevia asuntojen hintoja ja surkeaa kysyntää niin samaan aikaan täällä Madridissa ihmetellään ja kauhistellaan, että miten paljon asuntojen hinnat voivat vielä oikein nousta.

Kuinka erilainen tilanne voikaan olla eri puolilla Eurooppaa…

Kun ostimme meidän nykyisen kodin 3 vuotta sitten, luulimme että olimme ostaneet asunnon aivan ylihintaan – 530 000 € vaikutti todella järkyttävältä summalta. Mutta mitä vielä, tuon jälkeen asuntojen hinnat ovat vain nousseet entisestään ja tällä hetkellä samoista asunnoista pyydetään nyt n. lähes 100 000 € enemmän. Eikä pelkästään pyydetä vaan asunnot menevät myös kaupaksi.

Viimeisten tilastojen mukaan asuntojen hinnat ovat räjähtäneet Madridissa: tämän vuoden kolmannella neljänneksellä neliöhinta nousi keskimäärin jo 4 664 euroon Madridin hallinnollinen alueella ja 5321 euroon Madridin kaupungin alueella. Hinnat ovat nousseet molemmissa n. 20 % viimeisen vuoden aikana. Eivätkä hinnat ole koskaan olleet näin korkeita.

Tämä kaikki huolimatta siitä että Madrid ei ole mikään rannikon matkailukaupunki, joka pystyy houkuttelemaan asukkaita ihanan leppoisalla säällä, upeilla maisemilla ja rennolla elämänmenolla. Päinvastoin.

Kaikesta huolimatta kaikki haluavat nyt Madridiin.

Mikä tekee Madridista halutun asuinpaikan?

Madrid on tällä hetkellä yksi Euroopan halutuimmista asuinpaikoista, ei vaan espanjalaisten, vaan myös ulkomaalaisten keskuudessa. Se vetää puoleensa asukkaita monista eri syistä.

Madrid on luonnollisesti Espanjan taloudellinen & hallinnollinen keskus ja se toimii keskuksena lukuisille suurille kansainvälisille yrityksille. Madrid on myös maan liikenteellinen keskus – AVE-luotijunat yhdistävät kaupungin kaikkiin suuriin Espanjan kaupunkeihin, keskeltä maata on helppo matkustaa kaikkialle ja Madridin lentokenttä tarjoaa loistavat liikenneyhteydet eri puolilla maailmaa. Madrid on yksinkertaisesti käytännöllinen paikka asua ja yritysten toimia.

Infrastuktuuri houkuttelee tänne niin yrityksiä kuin kansainvälisiä työntekijöitä. Kaupungissa on loistava verkosto kansainvälisiä kouluja ja laadukkaita yliopistoja. Madridissa on useita Espanjan tunnetuimpia yliopistoja ja näihin hakeutuvat opiskelijat niin Espanjasta kuin ympäri maailmaa. Moni jää kaupunkiin valmistumisen jälkeen töihin koska työmahdollisuudet ovat hyvät ja monipuoliset.

Madrid on tunnetusti ystävällinen ja rento kaupunki, jonne on helppo sopeutua. Elämänlaatu on korkea – paljon palveluja, turvallinen ympäristö, paljon kulttuuria, luontoa, tapahtumia jne.

Vaikka Madrid houkuttelee paljon ulkomaalaisia, niin edelleen suurin muuttajaryhmä ovat kuitenkin espanjalaiset itse. Espanjan sisäistä vetovoimaa tukee myös se fakta että kaupunki on Espanjan taloudellinen ja hallinnollinen keskus – suurin osa maan suuryritysten, ministeriöiden ja pääkonttorien työpaikosta on Madridissa. Työmahdollisuudet ovat monipuolisemmat kuin monilla muilla Espanjan alueilla ja myös palkat parempia – alueen asukaskohtainen BKT on Espanjan korkeimpien joukossa. Myös alueen työttömyys on alempi kuin kansallinen keskiarvo. Madridiin tullaan tekemään uraa.

Monille Madrid on myös koko Espanjan henkinen ja symbolinen keskus, jossa ”tapahtuu kaikki”. Ja moni haluaa päästä siitä osalliseksi.

Espanjan asukasmäärä kasvaa koko ajan, n. 450 000 uutta asukasta joka vuosi ja samaa tahtia kasvaa myös Madridin asukasluku eli noin 85 000 – 90 000 henkilöä vuodessa. Madridin hallinnollisen alueen väkiluku on jo 7.2 miljoonaa ja on arvioitu että 8 miljoonaa menee rikki vuoteen 2035 mennessä. Ellei jopa aikaisemmin.

Kun talous kasvaa, työllisyys kehittyy ja asukasluku kasvaa niin samalla tahdilla myös nousee asuntojen kysyntä – historiallisesti asuntojen hinnat ja talouden tila ovat kulkeneet käsi kädessä.

Toisaalta, kun samaan aikaan ei ehditä rakentamaan riittävästi niin asunnoista on pulaa ja hinnat jatkavat nousuaan. Siitäkin huolimatta että Madridissa rakennetaan koko ajan – täällä ei todellakaan rakennusala ole lamassa. Voi sanoa, että meneepä minne tahansa alueelle missä on vielä tonttimaata, niin rakennustyömaita on joka nurkalla. Mutta tämä rakennusbuumi ei kuitenkaan näy hinnoissa.

Eikä asuntojen hintojen nousu koske pelkästään uusia asuntoja vaan myös vanhat käyvät kaupaksi yhtä hyvin ja hinnannousu on tosiasia kaikilla alueilla – ei pelkästään siellä missä rahaa on enemmän vaan myös siellä missä sitä on vähemmän.

Eri alueiden väliset hintaerot ovat luonnollisesti suuret Madridin kaltaisessa kaupungissa – keskustassa hinnat ovat pilvissä mutta eivät ne halpoja ole edullisemmillakaan alueilla.

Tässä vähän hintavertailua eri alueilta (hinnat on haettu Idealista-sivuston kautta lokakuussa 2025)

Barrio de Salamanca

Tämä Madridin ydinkeskustan arvostettu alue on pitkään ollut hintojen kärjessä. Viimeisimmän tiedon mukaan neliöhinnat ovat tällä alueella lähes 10 000 €, joissakin kortteleissa, kuten Recoletos, mennään jopa paljon tämän yli.

Keskeinen sijainti, maine ja laadukas asuminen nostavat hintatason selvästi kaupungin keskiarvoa korkeammaksi. Asunnot ovat tällä seudulla puhtaasti vanhoja arvotaloja.

Barajas

Lentokentän läheisyydessä sijaitseva Barajas on hieman eri kategoriassa: ei luksustasoinen kuten Salamanca, mutta silti arvostettu. Myyntihinnat liikkuvat tällä hetkellä n. 4 500 €/m² eli hinnat ovat n. 27 % korkeammat kuin vuosi aiemmin. 

Tämä osoittaa, että myös kauempana keskustasta hintakehitys on ollut voimakasta.

Barajasin etuja ovat lentokentän läheisyys, rauhallisuus sekä toimiva metrolinja keskustaan – tekijät, jotka nostavat heti asuntojen hintoja. Asunnot ovat kuitenkin jo n. 20-30 vuotta vanhoja eli tämä näkyy hinnoissa kun verrataan uudempiin asuinalueisiin.

Valdebebas

Lentokentän lähellä sijaitsee myös uudisrakennusten ja modernin rakentamisen Valdebebas, jonka hinnat ovat selvästi kalliimmat, n. 5300 € /m2. Tämä on yksi tällä hetkellä nopeimmin kasvavista ja kehittyvimmistä alueista – siitäkin huolimatta että metro ei tänne vielä kulje. Toki sen rakentaminen on suunnitteilla ja tämä lisää varmasti alueen vetovoimaa jo tässä vaiheessa.

Asunnot tällä alueella ovat pelkästään kerrostaloasuntoja mutta siitä huolimatta hinnat ovat todella korkeita.

Vallecas

Madridin eteläinen puoli on perinteisesti ollut aluetta, joka tarjoaa huokeampaa asumista. Esim. Vallecas on perinteinen, vanhempi kaupunginosa ja siellä asuntojen hinnat ovat n. 2600-3200 €/m2, riippuen vähän sijainnista. Mutta hinnat ovat toki tuollakin seudulla nousseet, yli 16 % viimeisen vuoden aikana.

Vallecas on perinteinen ns. työläisten asuinalue, jossa valtaosa asunnoista on jo vanhempia kerrostaloja mutta alueen laitamilta löytyy myös uudempia kerrostaloja. Madrid kasvaa jatkuvasti.

Vicalvaro ja Cañaveral

Vallecasin vieressä on uudempia ja modernimpia kaupunginosia kuten Vicalvaro, joka on muuttunut merkittävästi lyhyessä ajassa. Ennen tämä oli teollisuusaluetta mutta nyt siitä on tullut moderni ja nopeasti kehittyvä asuinalue, jossa hinnat ovat kuitenkin selvästi kohtuullisempia kuin Madridin keskustassa tai sen pohjoispuolen alueilla. Tänne kulkee myös metro eli alue houkuttelee erityisesti niitä, joiden pitää käydä töissä keskustassa.

Tällä hetkellä asuntojen hinnat ovat tällä seudulla n. 3600 € /m2 ja ne ovat nousseet n. 20 % vuoden aikana.

Vicalvaroon kuuluu myös uusi alue Cañaveral, joka on rakennettu kokonaan viimeisten 10 vuoden aikana eli alue koostuu uusista, isoista kerrostaloista. Näitä uusia nukkumalähiöitä nousee Espanjaan tällä hetkellä vauhdilla ja kaikki toistavat aika lailla samaa kaavaa – leveitä väyliä, joiden varret ovat täynnä samanlaisia, pääosin mustavalkoisia, kerrostaloja. Persoonatonta mutta helppoa toteuttaa.

Eli tosiasia on se, että ihan sama mistäpäin Madridia etsii asuntoa niin tällä hetkellä saa varautua siihen, että hinnat ovat korkeita ja jatkavat nousuaan.

Miltä tulevaisuus näyttää?

Moni uskoo, että vahva kysyntä jatkuu myös lähitulevaisuudessa. Tarjonnan puute ja asukasmäärän kasvu ovat tärkeitä tekijöitä tukemaan hintojen nousua. Pääkaupunkina Madrid houkuttelee muuttajia ja kansainvälisiä sijoittajia – kun samaan aikaan myös vuokrat jatkavat nousuaan niin se lisää entisestään sijoittajien kiinnostusta Madridin markkinoilla.

Markkinoiden kasvua voi hillitä vain se tosiasia, että hintojen nousu alkaa lähestyä kuluttajien maksukykyä.

Ennusteiden mukaan hinnat siis jatkavat nousuaan myös tulevaisuudessa. Varmasti maltillisemmin kuin edellisvuosina mutta nousevat kuitenkin edelleen.

Lokakuu vetelee viimeisiään ja taas ollaan vähän lähempänä talvea, kellotkin on siirrretty jo talviaikaan. Aina viimeistään sen myötä totuus iskee aina päin kasvoja, talvi on aivan nurkan takana. Miten aikaisin tuleekaan jo pimeää? Ja heti kun aurinko laskee niin laskee myös lämpötila sillä tähän vuodenaikaan aurinko on se mikä lämmittää. Eli jos on tuuleton ja aurinkoinen päivä niin mittarissa saattaa olla vielä lähes 20 astetta mutta aamulla taas tuntuu hyvinkin talviselta.

Mutta ei voi valittaa koska syksy on kohdellut meitä tänä vuonna varsin hellästi ja syksyn ensimmäiset kunnon sateet saapuivat vasta tällä viikolla. Yleensä täällä saadaan sateita heti syyskuun alussa kun kesä vaihtuu syksyksi mutta tänä vuonna syyssateet jäivät tulematta kokonaan. Luonto kaipaa siis jo kipeäasti vettä pitkän ja kuivan kesän jälkeen.

Ehkä noista kivoista keleistä johtuen, syksy on mennyt täällä todella nopeasti. Vaikka kalenterissa ei ole ollut mitään ihmeellistä ohjelmaa niin silti tuntuu että viikot vain vilisevät silmissä. Pääasiassa olemme eläneet sitä tavallista perusarkea ja tätä on pitkälti luvassa vielä jouluun asti koska koulussa syksy on aina todella hektistä aikaa eikä tyttärellä jää koulujuttujen jälkeen enää kauheasti aikaa muulle kuin ratsastusharrastukselle.

Etenkin nyt kun perheeseen tuli oma hevonen.

Lokakuussa tämä hevosprojekti on tietysti tuonut oman kivan lisänsä kun kävimme katsomassa ja testaamassa erilaisia hevosia. Ja tietysti nämä ensimmäiset viikot oman hevosen kanssa ovat olleet aika hektisiä kun olemme käyneet paljon tallilla varmistamassa että hänellä on siellä kaikki hyvin. Ja lisäksi meillä on tämän kuun vielä vuokraponi vastuulla eli viimeiset pari viikkoa olemme eläneet kahden hevosen arkea. Siinä onkin jo sumplimista kun pitää miettiä että kuka liikuttaa ja ketä minäkin päivänä.

Tytär kun ei ehdi käymään tallilla kuin 3, korkeintaan 4 kertaa viikossa eli lopuista liikutuskerroista huolehdin minä tai meidän valmentaja. Mutta marraskuussa sitten tämä helpottaa kun vuokraponi siirtyy takaisin omistajan vastuulle ja meidän pitää hoitaa vain enää oman hevosen liikutukset. Toki siinäkin on puuhaa melkein joka päivälle.

Mutta se on vain positiivista ja mukavaa puuhailua ja itsekin pääsen taas takaisin lajin pariin. Olen siis palannut 2.5 vuoden tauon jälkeen taas ratsastamaan oikein kunnolla, valmentajan alaisuudessa. Toki tytär on ensisijainen ratsastaja meidän hevoselle mutta itsekin on kiva taas päästä hevosen selkään.

Tyttären sosiaalinen elämä on kyllä ollut aavistuksen vilkkaampaa eli käytännössä joka viikonloppu ovat tavanneet ystävien kanssa. Hänellä on aivan huippu ystäväporukka ja vaikka tänä vuonna kaksi läheistä ystävää on ulkomailla vaihdossa niin kouluun tuli sopivasti juuri uusia tyttöjä ja nämä ovat liittyneet myös tähän ystäväporukkaan. Eli nyt on kasassa todella huippujengi.

Tällä hetkellä nämä ystävien tapaamiset ovat vielä aika kontrolloituja eli yleensä tapaavat jonkun luona, menevät porukalla syömään johonkin ostoskeskukseen ja siellä seuraan yleensä liittyy muitakin saman koulun porukoita. Ja sitten josku 23-23.30 aikaan vanhemmat käyvät hakemassa nuoret kotiin. Elleivät sitten jää yökyläilemään mutta silloinkin on aina niin että yli 23 jälkeen eivät saa olla enää keskenään missään liikenteessä.

Tyttären ystävät ovat siis kaikki koulukavereita ja koska kouluuun tulee oppilaita hyvinkin laajalta alueelta niin ystävät asuvat eri puolilla Madridia ja me vanhemmat toimimme tässä vaiheessa aina taksikuskeina.

Esim. nyt perjantaina, kaveriporukka kokoontuu yhden ystävän kotona Halloweenin merkeissä ja heitä on siellä peräti 10 tyttöä yökyläilemässä. Tämä perhe asuu meiltä n. 40 km päässä ja koulultakin tulee matkaa yli 30 km. Eli kyse ei todellakaan ole mistään pienistä etäisyyksistä.

Tällä kertaa he menevät suoraan koulusta koulubussin kyydillä ja käymme sitten vain hakemassa lauantaina jossain vaiheessa.

Itseäni ei tuo taksikuskina toimiminen häiritse mitenkään – se oli jo tiedossa kun tänne aikoinaan muutimme. Toki toistaiseksi nämä noutoajat ovat vielä inhimillisiä kun ei tarvitse puolen yön jälkeen olla liikenteessä…

Lokakuun myötä myös yksi ajanjakso päättyy kun joudumme luopumaan meidän rakkaasta vuokraponista, 2 vuotta ja 8 kuukautta hän ehti olla meidän menossa mukana ja tuli tuossa ajassa todella rakkaaksi.

Mutta niin se vain on noiden pienten ponien kanssa että lapset kasvavat ja ponit eivät eli tämä hetki oli edessä enemmin tai myöhemmin.

Vielä emme tiedä että miten ja missä ponin elämä jatkuu, se jää omistajan päätettäväksi. Toivomme vain kovasti että hänelle löytyisi uusi, yhtä rakastava perhe sillä hän on ehdottomasti hevonen joka vaatii oman ihmisen. On ollut upeaa nähdä miten sekä poni että tytär ovat kasvaneet näiden vuosien aikana. Poni oli meille tullessaan todella arka, pelkäsi kaikkea eikä luottanut kenenkään. Mutta ilmeisesti olemme rakastaneet hänet ehjäksi sillä sen verran paljon hän on muuttunut näiden vuosien aikana.

Myös tyttärelle hän on ollut täydellinen kumppani, jonka kanssa on oppinut kärsivällisyyttä. Ja sitä tarvitaan taas kun alkaa uusi elämänvaihe oman hevosen kanssa. Paljon aikaa, paljon työtä, paljon rakkautta, paljon kärsivällisyyttä. Ja niitähän meillä riittää.

Onneksi tyttärellä on nyt uusi projekti, jota viedä eteenpäin. Se vähän helpottaa tätä siirtymisvaihetta.

Espanjalla menee tällä hetkellä talouden puolesta lujaa ja maa viillettää Eurooppalaisittain varsin hyvässä myötätuulessa. Mutta se ei tarkoita, etteikö Espanjassa olisi paljon erilaisia, vakaviakin ongelmia. Espanjalaisilla ei siis ehkä mene ihan yhtä hyvin kuin annetaan ymmärtää.

Mikä mättää?

Työmarkkinat ovat Espanjassa edelleen melkoinen villi länsi. Vaikka maan työllisyysluvut ovat parantuneet viime vuosien aikana niin fakta on kuitenkin se, että palkat ovat yhä matalia, työsuhteet usein määräaikaisia ja työolosuhteet ja -aikataulut epävarmoja. Tämä heijastuu etenkin nuoriin sekä matalapalkka-aloihin, joilla kuitenkin työskentelee iso osa espanjalaisista. Espanjassa todella monet työskentelevät ns. minimipalkalla, joka on lain määrämä n. 16 500 € vuodessa (brutto). Tuo on summa, jolla ei monilla alueilla pysty edes vuokraamaan asuntoa.

Asuminen onkin yksi Espanjan isoimmista ongelmista tällä hetkellä. Asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousseet suuremmissa kaupungeissa ja matkailualueilla järkyttävää tahtia ja monilla on todellisia vaikeuksia löytää kohtuuhintaista kotia. Tai yleensäkään kotia. Asunnoista on monilla alueilla valtava pula.

Eikä tilannetta helpota se tosiasia, että esim. asunnon ostamista varten pitää olla säästettynä vähintään 20-30 % asunnon hinnasta – mikä esim. 250 000 € asunnossa tarkoittaa n. 70 000 – 80 000 euroa. Tuollaisen summan säästämiseen menee keskipalkkaisella espanjalaisella n. 20 vuotta. Ja fakta on se, että tuolla hinnalla ei kauheasti edes löydy asuntoja vaikka rahat olisikin säästettynä. Hintataso on monin paikoin karannut käsistä.

Myös elämisen kustannukset ovat nousseet koko ajan. On arvioitu, että kun huomioidaan kaikki elämiseen liittyvät kustannukset niin keskimäärin menot ovat nousseet lähes 20 % viimeisen viiden vuoden aikana.

Liikenne ja terveydenhuolto ovat olleet Espanjan ylpeydenaiheita mutta nykyään jatkuvasti ruuhkautuneita ja vakavia ongelmia on alkanut esiintyä jatkuvalla tahdilla.

Toki näitä samoja ongelmia on tällä hetkellä monissa muissakin maissa. Mutta se, mikä erottaa Espanjan ehkä muista, on näihin asioihin suhtautuminen. Vaikka ongelmia on, paljonkin, niin päällisin puolin kaikki vaikuttavat kuitenkin tyytyväisiltä.

Miten tämä on mahdollista?

Ensinnäkin, Espanjassa elämään suhtaudutaan monesti tyylillä: “es lo que hay” eli “näin se nyt vaan on”. Kaikki tietävät että ongelmia on mutta kaikki tietävät myös että niihin on vaikea vaikuttaa. Eikä tuo asenne tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan pikemminkin tietoisuutta siitä, että tietyt ongelmat ovat rakenteellisia eikä yksilön voimissa ole muuttaa niitä nopeasti. Miksi siis murehtia kun asiaan ei pysty itse mitenkään vaikuttamaan.

Espanjassa on pitkä autoritaarisen hallinnon ja poliittisen korruption historia. Francon diktatuuri päättyi vasta 70-luvun lopussa, ja siitä jäi yhteiskuntaan varovaisuus valtaa ja viranomaisia kohtaan. Monilla espanjalaisilla on yhä tunne, että “ylhäältä” tuleviin päätöksiin ei voi juuri vaikuttaa. Tämä on synnyttänyt uskon siihen, että protestointi ei muuta mitään. Eikä tilannetta helpota yhtään se, että yhä edelleenkin maa on täynnä korruptioskandaaleja ja poliittista valtapeliä. Ja täysin näkyvää sellaista.

Tämä kaikki on johtanut tieytynlaiseen passiivisuuteen: moni näkee järjestelmän epäreiluksi, mutta ei usko, että sen kanssa taisteleminen toisi tulosta.

Espanjassa media on usein myös poliittisesti värittynyttä ja keskittyy näyttäviin konflikteihin – korruptioskandaaleihin, poliitikkojen väittelyihin ja alueellisiin jännitteisiin. Mutta arjen ongelmat, kuten terveydenhuollon ruuhkat tai vuokrien nousu, jäävät helposti taka-alalle. Helpompi viedä ihmisten ajatukset johonkin ”viihdyttävämpään” kuin oikeisiin ongelmiin, joihin pitäisi löytyä ratkaisuja.

Tyytymättömyys on siis olemassa, mutta se näky ja purkautuu ehkä hieman eri tavoin kuin monissa muissa maissa, kuten Suomessa. Siinä missä suomalainen valittaa järjestelmällisesti, hakee korjausta ja nostaa epäkohdat esiin, espanjalainen usein hyväksyy tilanteen ja etsii keinoja elää sen kanssa.

Ihmiset toki valittavat mutta useammin kahvilan pöydässä ja puoliksi huumorilla hymy huulilla. Tämä tavallaan kertoo jotakin olennaista espanjalaisesta yhteiskunnasta: kyvystä sopeutua ja etsiä iloa arjesta, vaikka rakenteet olisivatkin vinossa.

Yksi tärkeimmistä tekijöistä täällä onkin ns. sopeutumisen ja yhteisöllisyyden kulttuuri. Kaikkea ei laiteta yhteiskunnan harteille, vaan sitä varten on perhe. Täällä on totuttu turvautumaan perheeseen ja ystäviin silloin, kun talous on tiukilla tai julkiset palvelut eivät toimi. Vastuuta itsestä ei sysätä heti yhteiskunnalle tai syytetä hallitusta siitä että nyt on vähän tiukkaa.

Vaikka palkkataso on matala, monet sopeuttavat elintasonsa siihen. Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot. Myös kulutuskulttuuri on monin paikoin hyvin erilainen kuin esim. Suomessa: elämä ei pyöri jatkuvan varallisuuden kasvattamisen tai tavaroiden hankkimisen ympärillä vaan ravintolassa käyminen ja sosiaalinen elämä ovat tärkeämpiä. Harvaa täällä kiinnostaa se, että onko asunnossa parveketta, nukkuuko yhdessä makuuhuoneessa kolme täysin eri-ikäistä lasta, ovatko huonekalut designia ja juodaanko kahvit jostain merkkimukeista kunhan katto on päällä ja jotain ruokaa on syötäväksi.

Espanjalainen elämänfilosofia perustuu pitkälti sopeutumiseen ja arjen ilojen arvostamiseen. Tietyt vaikeudet – alhaiset palkat, byrokratia, ruuhkat – nähdään väistämättöminä osina elämää. Niitä siedetään eivätkä ne määrittele elämää.

Elämänlaatu ei tarkoita ensisijaisesti varallisuutta vaan aikaa ihmisille ja itselle. Kun elämä keskittyy sosiaalisiin suhteisiin, ruokaan, ulkoiluun ja yhteisöllisyyteen, moni kokee pärjäävänsä vähemmällä. Vaikka ongelmia on, elämä tuntuu silti elämisen arvoiselta.

Tiedäthän se ystävätyypin, joka on vähän turhan äänekäs, ehkä hieman kallista seuraa ja aina myöhässä – eikä selittele sitä edes mitenkään. Mutta niitä ikäviä puolia sietää koska ilman häntä elämä olisi auttamatta tylsempää.

No, Madrid on vähän kuin tuo ystävä.

Kaoottinen, äänekäs, ruuhkainen ja kallis mutta samalla hurmaava ja täynnä aitoa elämää. Täällä elämä ei vain kulu, se tapahtuu.

Kaikki valittavat (joku ruuhkista, toinen hinnoista, kolmas metelistä, neljäs jostain muusta) mutta lopulta kaikki ovat täysin tyytyväisiä eivätkä vaihtaisi tätä hulluutta mihinkään. Madridissa on kaikki ja kaikki ovat Madridissa.

Mikä tekee sitten Madridista Madridin…

Liikenne

Kaikki tiet vievät Madridiin ja ne ovat kaikki yhtä jumissa. Vilkaisu google mapsiin aamulla paljastaa totuuden: kaikki ovat juuri nyt menossa Madridiin. M-30 ja M-40 kehäteiden ruuhkat voisi melkeimpä luokitella jo kulttuuriperinnöksi.

Kaikki tietävät että Madridissa ei etäisyyksiä mitata kilometreissä, vaan ajassa, koska 15 km matkaan voi mennä 15 tai 45 minuuttia. Huonolla tuurilla vieläkin enemmän.

Kaupungin liikenne on kuin moderni taideteos, jossa hallittu kaaos kohtaa improvisaation. Erityisesti tänä syksynä Madrid tuntuu olevan aivan tukossa koska isoja liikennetöitä tehdään kaupungin pääväylillä. Ja tilanne tulee jatkumaan pitkään sillä nuo juuri aloitetut projektit ovat isoja ja aikaavieviä eli kaupunkilaisten kärsivällisyys tulee olemaan koetuksella useamman vuoden ajan.

Kaikesta huolimatta madridilaiset hyväksyvät tuon samalla välinpitämättömällä hyväksynnällä kuin vaikkapa suomalainen jatkuvat veronkorotukset. Kaikkia harmittaa mutta kukaan ei reagoi koska tiedetään että siitä ei ole mitään hyötyä.

Kunnes tulee seuraava sadepäivä – logistinen katastrofi, jota meterologit selittävät mutta kukaan ei ymmärrä. Vain muutama tippa taivaalta ja koko kaupunki romahtaa kuin korttitalo. Liikenne pysähtyy, kuskit hermostuvat ja jossain joku päättää kääntyä moottoritieltä poikittain, koska miksei. Bussi ei tule ja taksit ei liiku. Metro on täynnä kuin turusen pyssy.

Kuskit huutavat, soittavat torvea ja näyttävät käsimerkkejä, mutta seuraavassa hetkessä he jo hyräilevät radion tahtiin, käsi ulkona ikkunasta ja aurinkolasit päässä.

Julkinen liikenne

Eikä elämä helpota yhtään vaikka päättäisi jättää auton kotiin ja vaihtaisi julkisiin. Julkinen liikenne on toki toimiva mutta myös metrossa on meneillään uudistustyöt ja monet linjat ovat usein niin täynnä että sisäänpääsy vaatii jatkuvaa ihmistetristä.

Sanonta ”aina on tilaa vielä yhdelle, joka käyttää Rexonaa” ei ruuhka-aikana pidä paikkaansa koska tuoksuista päätellen useampi on tainnut unohtaa deodorantin noin viisi pysäkkiä sitten.

Mutta eipä se haittaa koska oven sulkeutuessa päähän ei mahdu muuta kuin se, että yrittää pitää laukusta ja lompakosta kiinni, toivoen että kukaan ei huomaa pelonsekaista katsettasi. Mutta ketään ei oikeastaan kiinnosta koska kaikki ovat samassa tilanteessa: täällä ollaan koska muita vaihtoehtoja ei ole.

Ja sitten, yhtäkkiä jostain kaiuttimesta särähtää kitaranasoitto ja ääni, joka yrittää olla sekä sydäntäsärkevä että rahalahjoituksia houkutteleva. Kaikki katsovat eteenpäin teeskennellen etteivät kuule mitään.

Madridin metro on kuin mikrokosmos koko kaupungista: äänekäs, täynnä ja aina tapahtuu jotain mitä ei osaa odottaa. Tai ehkä halunnut edes kokea.

Asuminen ja hintataso

Asunnon löytäminen Madridissa on nykyään yhtä vaikeaa kuin pysäköintipaikan löytäminen Malasañassa lauantai-iltana. Ja niille jotka eivät ole koskaan kokeilleet sitä etsiä niin voin kertoa, että se on käytännössä mahdotonta.

Yhtä mahdoton yhtälö on asumiskustannukset ja palkkataso. On täysin normaalia, että kolmekymppinen insinööri asuu edelleen joko vanhempiensa luona tai kimppakämpässä viiden muun aikuisen kanssa koska oma vuokra-asunto maksaa melkeinpä saman verran kuin mitä käteen jää kuukaudessa.

Mutta ainahan voi etsiä asunnon kauempaa ja viettää 2-3 tuntia päivässä liikenneruuhkista nauttien.

Kohtuuhintainen lounas tai illallinen Madridissa tarkoittaa n. 40 € henkilöltä ja keskustassa kuppi kahvia ja croissant maksaa suunnilleen saman kuin halvimmillaan junalippu Barcelonaan. Mutta lohdutukseksi voi sanoa että se tarjoillaan sentään useimmiten hymyillen ja täydellisellä maitovaahdolla.

Kaikesta huolimatta ravintolat ovat aina täynnä ja pöytävaraukset tehtävä päiviä, joskus viikkoja etukäteen. Koska sosiaalinen elämä on koko elämä.

Jatkuva kiire – tai ei sittenkään…

Elämä täällä on paradoksi: ensin juostaan hikihatussa pysäkille mutta jos bussi lähtee nenän edestä, niin kohautetaan vain olkia ja käydään hakemassa cortado lähikuppilasta. Autolla pitää kaahata paikasta a paikkaan b mutta perillä on aikaa jäädä juttelemaan työkaverin tai naapurin kanssa vailla kiireen häivää.

Töissä deadline painaa päälle, tai oikeastaan meni jo, mutta siitä huolimatta aina on aikaa parin tunnin lounaalle työkavereiden kanssa.

Ja kun kello lähenee kuutta, koko tomisto alkaa liikehtiä kuin parvi varovaisia eläimiä, jotka miettivät, onko pomo jo poistunut rakennuksesta, mutta kukaan ei uskalla olla se ensimmäinen – joten jokainen yrittää esittää kiireisen näköistä vaikka kaikki vain odottavat seuraavaa liikettä. Yhtäkkiä kaikki ovat taas hirveän kiireisiä: takki pääälle, läppäri laukkuun ja ovelle kuin 100 metrin sprintteri. Mutta sen jälkeen istutaan rauhassa naapuribaarin terassille ottamaan pienet aperitivot, koska kuka nyt suoraan töistä kotiin kiirehtisi.

Täällä eletään kiireen reunalla mutta ilman että se onnistuisi pilaamaan päivää.

Ihmismäärä

Madridissa henkilökohtainen tila on yhtä harvinainen asia kuin sade heinäkuussa.

Kaupungissa on 3.5 miljoonaa asukasta mutta kun lasketaan mukaan koko hallinnollinen alue niin väkeä on 7 miljoonaa. Metropolinen alue on iso ja ihmisiä saapuu Madridiin töihin jopa 2 tunnin ajomatkan päästä. Ja kun tuohon lisätään vielä kaikki matkailijat niin on luonnollista että ihmisiä on todella paljon pienellä alueella. Viime vuonna Madridissa vieraili yli 11 miljoonaa ihmistä, tänä vuonna vielä enemmän.

Voisi siis ajatella että kaupungin johto yrittäisi jotenkin hillitä väkimäärää – mutta ei. Sen sijaan he järjestävät lisää festivaaleja, katujuhlia ja maratoneja. Koska mikä olisikaan parempi tapa juhlia ihmispaljoutta kuin estää liikenne täysin ja pakottaa kaikki kävelemään toistensa varpaiden päällä?

Miten olisi Solin aukio tiistaina klo 15 iltapäivällä? Huono idea. Entäpä Atochan juna-asema klo 6 aamulla? Vielä huonompi idea. No, entäpä Retiron puisto tai Rastron markkinat sunnuntaina? Mieti oikeasti vielä toiseen kertaan.

Madridissa on aina enemmän ihmisiä kuin fysiikan sääntöjen mukaan pitäisi olla mahdollista ja lisää tulee koko ajan sillä Madrin, niin kaupungin kuin metropolialueen, väestö lisääntyy tasaiseen tahtiin koko ajan. Kaikkia haluavat Madridiin – kaikesta huolimatta.

Elämä 24/7

Madrid ei nuku – tai jos yrität nukkua niin se kyllä huomauttaa siitä. Naapurit juhlivat (tai tappelevat), kadut humisevat, jossainpäin raikaa reggeaton klo 05 aamulla ja juuri kun saat unenpäästä kiinni niin roskisautot starttaavat äänekkään kierroksen ikkunasi alla.

Mutta toisaalta, kun astut kadulle niin huomaat että joka kulmassa on tapasbaari, jossa elämä maistuu viiniltä, naurulta ja jamon serranolta ja ymmärrät että miksi kukaan ei halua mennä nukkumaan.

Madrid on ainutlaatuinen kaupunki.

Se on elävä, meluisa, täynnä elämää – ja ennen kaikkea täynnä ihmisiä. Jos rakastaa tungosta, se on taivas. Jos kaipaa hiljaisuutta ja tilaa…suosittelen kokeilemaan jotain muuta.

Hän on meidän perheemme uusin jäsen, 10-vuotias pikkutamma Lucera. Eilen meistä tuli virallisesti hevosen omistajia.

Meillä ei alunperin ollut suunnitelmissa hevosen osto vaan tarkoituksena oli löytää uusi vuokraponi- tai hevonen nykyisen ponin tilalle sillä hän oli käymässä auttamattomasti liian pieneksi. Sydäntä särkee hänestä luopua sillä Cherokee-ponista ehti tulla näiden lähes 3 vuoden aikana jo todella rakas. Mutta olemme kiitollisia jokaisesta hetkestä jonka saimme viettää hänen kanssaan ja toivomme kovasti, että hänelle löytyy uusi, yhtä rakastava vuokraaja. Koska hän on ollut maailman paras pikkuponi 🙂

Uutta vuokrahevosta ei kuitenkaan löytynyt joten päädyimme sitten etsimään sopivaa kumppania myyntimarkkinoilta. Ja sehän on melkoinen villilänsi täällä Espanjassa – hevosia on tarjolla jos jonkinlaisia, kaikenlaisessa hintaluokassa ja kaikista vaikeinta on se, että myyjien joukossa on jos jonkinlaista veijaria joten tarkkana pitää olla. Innostus ostoprosessiin ei siis ollut mitenkään korkealla – helpompaa olisi ollut vain vuokrata. Mutta kun vaihtoehtoja ei ollut niin pakkohan se oli tuo prosessi lähteä katsomaan. Oppiihan siinäkin kaikenlaista!

Lähdimme kartoittamaan markkinoita hyvinkin laaja-alaisesti – käytännössä kaikki mahdolliset tutut ja puolitutut kontaktit tuli käytyä läpi. Mikä tahansa puoliluotettava taho on aina parempi kuin täysin tuntematon myyjä. Itselläni on suuria vaikeuksia luottaa yhtenkään tuntemattomaan täällä Espanjassa koska tiedän että monenlaista filunkia tahdotaan harjoittaa, myös hevosalalla, eli tarkkana pitäisi olla. Niin paljon on juttuja kuullut että miten hevosten kanssa yritetään huijata. Eli koko prosessiin lähdimme aika varovaisin mielin.

Aika paljon vaihtoehtoja kariutui matkan varrella pois koska budjettimme oli varsin rajallinen eli mitään Grand Prix-tason hevosta emme lähteneet etsimään vaan lähinnä jotain nuorempaa, josta tulisi yhteinen projekti tyttärelle ja minulle. Onhan meillä osaava valmentaja apuna ja tukena.

Mutta aika laajalla skaalalla kävimme kuitenkin testaamassa – osa edullisempia, osa vähän budjetin yli. Kuten tämä supersöpö PRE, joka olisi ollut suoraan valmis kisakentille. Mutta niin kuin täällä usein käy niin laadukkat ja kohtuuhintaisen myydään todella nopeasti. Moni ostaa jopa näkemättä ja testaamatta. Me kävimme testaamassa hevosta eräänä lauantai-päivänä ja seuraavana päivänä hevonen oli jo myyty.

Osa hevosia taas on sellaisia, että luvataan vaikka mitä mutta todellisuus onkin sitten toisenlainen. Näin kävi tämänkin pikkuhepan kohdalla – paperilla vaikutti lupaavalta ja hintakin oli kohdillaan mutta ratsastettaessa ei sitten enää vakuuttanut.

Lopulta hevosmies-naapurin suosituksesta kävimme katsomassa hänen tuttavansa 5-vuotiasta PRE-ruunaa, koska naapuri oli sitä mieltä että tämä hevonen on ehdottomasti hintansa arvoinen.

Hän oli ihan ok ratsastettaessa eli vaikutti kivalta ja lahjakkaalta ikäisekseen varsin rauhallinen ja osaava. Olimme hänet jo valmiita ostamaan vaikka itsellä takaraivossa olikin pieni epäilys. En vain osannut oikein hahmottaa että mikä liikkumisessa häiritsi silmää. Ja niinhän siinä sitten kävi että eläinlääkärin tarkastuksessa löytyi yhtä sun toista eikä meidän tuttu eläinlääkäri voinut suositella ostoa.

Siinä vaiheessa kun ilmoitimme omistajalle että ok, voimme ostaa mutta ehtona on eläinlääkärin tarkastus, niin omistaja suorastaan loukkaantui tuosta ajatuksesta. Hänen mielestään pitäisi luottaa ihmisiin, hän kohtelee meitä kuin ystäviä ja bla,bla,bla.. Lopulta kuitenkin suostui koska se oli ehtona kauppojen toteutumiselle.

Kaiken lisäksi ennen tarkastusta hän sanoi että hevosta ole lääkitty millään viimeisen 3 viikon aikana mutta kun eläinlääkäri alkoi ottamaan hevosesta verikokeita niin omistaja kiirehti nopeasti hakemaan pullon antibioottia ja kertoi että sitä oli hevoselle annettu. Tyypillistä.

Ja niin siinä sitten kävi, että eläinlääkäri ei voinut tuota hevosta suositella koska riskejä oli liikaa eli kaupat jäivät tekemättä.

Omistajahan veti tuosta herneet nenään, haukkui meidän eläinlääkärin ja lähetti vielä jälkikäteen ”oman” eläinlääkärinsä raportin jonka mukaan hevonen on täysin terve. Onneksi parin katkeran viestin ja puhelinsoiton jälkeen mies rauhoittui eikä hänestä ole kuultu sen jälkeen.

Mutta taas opittiin uutta. Ensinnäkin – älä luota kenenkään, älä edes naapuriin. Toiseksi – eläinlääkärin tarkastus ennen ostoa on ihan ehdottomuus, vaikka rahaa menisi hukkaan. Tällä kertaa tuo 200 euron satsaus pelasti meidät 8000 euron virheostokselta. Kolmanneksi – luota myös omaan intuitioon.

Ja neljänneksi – kohtalolla on usein sormensa pelissä. Se toi nimittäin sattuman kaupalla meille Luceran.

Kävi nimittäin niin että olin jo aikaisemmin nähnyt hänet myynnissä ja laitoin silloin viestiä omistajalle että olisimme mahdollisesti kiinnostuneita. Mutta hän olikin jo varattu eli joku toinen oli ehtinyt jo hänet varaamaan.

Lopulta kaupoista ei kuitenkaan tullut mitään sillä Luceran omistaja ei halunnutkaan myydä hevosta heille ja hän laittoi minulle viestiä että hevonen olisikin vapaana. Mutta me olimme silloin jo varanneet sen toisen hevosen ja kaupat oli tarkoitus tehdä seuraavana päivänä eläinlääkärin käynnin jälkeen. Mutta koska niistä kaupoista ei sitten tullutkaan mitään niin laitoin paluumatkalla kotiin viestiä omistajalle ja sovimme että käymme testaamassa hevosen.

Ja eipä siinä muuta tarvittu – se oli klik. Aivan täydellinen uusi kumppani tyttärelle ja kaiken lisäksi sen verran iso poni että itsekin pystyn sillä ratsastamaan.

Hän on siis virallisesti poni, ns. D-poni eli säkäkorkeus 149 cm. Hän on itse asiassa aivan ponin ja hevosen rajamitalla mutta hyväksyttävästi virallisessa mittauksessa laskettu poniksi. Sentti enemmän ja hän olisi virallisesti hevonen. Tämä ei kuitenkaan rajoita meitä mitenkään koska kokonsa puolesta hän on meille molemmille juuri sopiva.

Hänellä on todella paljon kisakokemusta, pääasiassa kenttäkisoista mutta myös tämän kesän ponien Espanjan mestaruuskisoista kouluratsastuksessa. Omistaja kuitenkin joutui hänestä luopumaan koska hän haluaa kisata kenttää ja ikänsä puolesta hän ei voi enää kisata ponilla kenttäkisoissa.

Mutta kouluratsastuksessa tämä ei ole ongelma eli meidän käyttöön juuri passeli. Ja onhan se kivaa että hän osaa myös hypätä – onhan meillä tyttären kanssa kokemusta myös siitä lajista.

Omistajat olivat tosi tarkkoja sen suhteen että millaiseen kotiin, millaiseen käyttöön ja millaiselle ratsastajalle hänet myydään. Eli kun kävimme hänet koeratsastamassa niin samalla he halusivat myös nähdä miten me toimimme ponin kanssa. Molemmat olivat todella tyytyväisiä ja kun poni läpäisi myös eläinlääkärin tarkastuksen ilman sen kummempaa sanomista niin meistä tuli sitten hevosen, tai virallisesti ponin, omistajia.

Tytär on luonnollisesti tosi innoissaan. Onhan oma hevonen aina oma vaikka meidän vuokraponikin on kyllä ollut yhtä rakas ja rakastettu kuin olisi ollut meidän oma.

On myös aika hauskaa että Lucera muistuttaa kovasti tyttären entistä lempiponia Kanarialla. Molemmat samanlaisia herkkiä, ihmisrakkaita pikkutammoja.

Lucera saapui eilen meidän tallille ja nyt ensimmäiset päivät hän viettää vielä karsinassa jotta tottuu vähitellen uuteen paikkaan. Edellisellä tallilla hän oli asunut koko ajan karsinassa eli pihaelämä tulee olemaan hänelle aivan uusi kokemus. Vähitellen kuitenkin alamme totuttaa häntä siihen sillä meidän tallilla kaikki hevoset asuvat käytännössä läpi vuoden ulkosalla omissa tarhoissaan.

Vähitellen tutustumme nyt toisiimme ja rakennamme luottamusta molemmin puolin. Prosessi vaatii oman aikansa koska hän on ollut yhden perheen, käytännössä yhden tytön, hevonen viimeiset 5 vuotta eli koko aikuiselämänsä. On iso muutos että tutut ihmiset eivät olekaan enää ympärillä ja kaiken lisäksi vielä kotikin on ihan uusi – ympärillä uusia hevosia, uusia elämyksiä (kuten tallin vapaana juoksevat kanat), uusia ääniä, uusia ihmisiä jne. Mutta uskoisin että saamme hänen luottamuksensa voitettua pikkuhiljaa ja hän kotiutuu uuteen paikkaan nopeasti.

Tästä alkaa siis uusi seikkailu.

Sanotaan, että Madrid ei nuku koskaan. Tämä näkyy ainakin siinä että kello saattaa olla arki-iltana 22 ja silti keskustan kadut kuhisevat elämää. Ravintoloista leviää ympäristöön huumaava ruoan tuoksu ja tarjoilijat kantavat annoksia & juomia terasseille. Mutta mitä lautasilta löytyy?

Jos Madrid olisi ruoka, se olisi ehdottomasti cocido madrileño, tuhti kikhernepata, joka on kaupunkilaisten ylpeys ja perheen kokoava voima. Se valmistetaan kikherneistä, kasviksista (mm.peruna, porkkana,kaali) erilaisista lihoista (yleensä naudan, sian- ja kananlihaa ja erilaisia makkaroita) sekä liemestä (valmistettu tietenkin aidoista luista). Ruoka kypsyy tuntikausia ja se tarjoillaan kolmessa osassa: ensin liemi (mukana voi olla myös pätkäspaghettia), sitten kasvikset ja lopuksi lihat. Annos kuvastaa Madridin henkeä – arkista, lämmintä ja yhteisöllistä.

Perinteisesti cocidoa nautitaan kodin lisäksi klassisissa taberna tai tasca-ravintoloissa, joissa aikakausien tuoksu on tiivistynyt seiniin. Näissä paikoissa ei kikkailla ruoalla eikä hienostella sisustuksella.

Cocido on todellinen makumatka Madridin historiaan.

Pikaruoka- ja katuruokapuolella on puolestaan yksi annos, jolle ei löydy voittajaa: bocadillo de calamares eli friteeratuilla mustekalarenkailla täytetty sämpylä. Ja tämä herkku nautitaan useimmiten nimeomaan Plaza Mayorin ympäristössä ja ehdottomasti kylmän oluen kera.

Vaikka Madrid ei olekaan merenrantakaupunki, tämä yksinkertainen herkku on juurtunut syvälle kaupungin identiteettiin. Madrid on ollut kalakaupan keskus jo 1800-luvulta kun rautatieverkosto mahdollisti tuoreiden merenelävien kuljetuksen nopeasti rannikolta sisämaahan. Kuljetusolosuhteet olivat tuohon aikaan rajalliset ja tuore kala pilaantui helposti pitkällä matkalla mutta mustekala ja kalmari säilyivät paremmin ja ne olivat halvempia kuin vaikkapa katkaravut, jotka olivat vain ylemmän luokan herkkuja. Kalmari oli siis taloudellisesti järkevä materiaali, josta friteeraamalla pystyttiin valmistamaan herkullista ruokaa helposti. Näin madridilaiset omaksuivat merenelävät osaksi paikallista ruokaperinnettä.

Toinen katuruokaklassikko on, patatas bravas, yksinkertainen mutta täydellinen esimerkki madridilaisesta makufilosofiasta: rapeita perunakuutioita, joiden päälle on kaadettu tulinen tomaatti-paprikakastike tai majoneesin ja aiolin sekoitus. Jokaisella baarilla on oma reseptinsä, ja paikalliset väittelevät kiivaasti siitä, kuka tekee parhaat bravas-annokset kaupungissa.

Tämä annos tilataan usein aperitiivina, tapaksena, kun halutaan jotain pikkupurtavaa juoman kera esim. ennen varsinaista ruoka-aikaa. Ennen kaikkea patatas bravas on tyypillinen lauantai- tai sunnuntaipäivän herkku,aurinkoisella terassilla nautittuna. Se kuuluu niihin ruokiin, jotka symboloivat rentoa yhdessäoloa ja hyvää seuraa – ei kiirettä, ei muodollisuutta.

Ja jos myöhään illalla iskee iso nälkä niin pelastus löytyy usein yksinkertaisesta mutta täydellisestä klassikosta: huevos rotos – paistetuista perunoista ja rikotuista munista, joiden päälle voidaan laittaa myös kinkkua tai chorizoa makua antamaan. Tämän ruoan resepti on yhtä mutkaton kuin sen viehätys. Mitä löysempi muna, sitä parempi annos 😉

Madrid ei kuitenkaan tyydy pelkkään mukavuusruokaan. Se haastaa myös rohkeammat syöjät. Callos a la madrileña, mausteinen naudan vatsamuhennos, on voimakkaiden makujen juhla. Ja jos etsii jotakin todella erikoista niin, gallinejas y entresijos – friteeratut lampaan sisäelimet – tarjoavat varmasti aidon, karhean palan kaupungin historiaa.

Näiden ruokalajien alkuperä juontaa juurensa köyhempiin aikoihin, jolloin mikään ei mennyt hukkaan. Nykyään niistä on tullut kulinaarisia symboleja, jotka muistuttavat siitä, että Madridin maku ei pelkää rehellisyyttä.

Madridin päivää ei voi päättää ilman churroja. Aamuyön tunteina, kun kaupungin valot himmenevät, juhliva kansa kokoontuu Chocolatería San Ginésiin upottamaan rapeita taikinasuikaleita sakeaan suklaakastikkeeseen. Tämä paikka on nimittäin avoinna ihan ympäri vuorokauden.

Toki näitä herkkuja saa muualtakin mutta muista tilatessa: churros ovat ohuita ja porras puolestaan paksumpia pötköjä. Molemmilla on oma kannattajakuntansa.

Nykyään Madridista löytyy melkeinpä kaikki maailman keittiöt edustettuina ja viime vuosina myös perinteinen madridilainen keittiö on kokenut uuden renessanssin kun perinteiset reseptit on laitettu uusiksi tunnettujen kokkien toimesta.

Mutta kaikesta huolimatta Madridin kulinaristinen sydän on kuitenkin sen oma perinteinen keittiö, joka on yhdistelmä vaatimatonta kastilialaista maalaisperinnettä, vivahteita eri puolilta Espanjaa ja modernia kaupunkikulttuuria. Se ei edes yritä olla hienosteleva ja täydellinen, vaan aito ja perinteitä kunnioittava.

Espanjan kaupunkien laitamilla ja uusilla asuinalueilla kohoaa vieri vieressä korkeita kerrostaloja, jotka noudattavat samaa mustavalkoista tai harmaasävyistä kuviointia, joka muistuttaa seepran raitoja. Näistä käytetään nimitystä edificios zebra, seepratalot.

Alun perin näitä rakennuksia pidettiin raikkaina ja modernina irtiottona perinteisestä espanjalaisesta arkkitehtuurista. Ne symboloivat talouskasvun ja urbaanin elämän uutta aikaa. Näitä taloja alkoi nousta kuin sieniä sateella noin 10 vuotta sitten ja niillä on täytetty käytännössä kokonaisia uusia asuinalueita. Ja lisää nousee edelleen – raitataloa toisen viereen.

Uudet espanjalaiset asuinalueet syntyvät vauhdilla. Kuntien kaavoituskäytännöt ja rakennuttajien tehokkuusajattelu suosivat nopeasti toteutettavia projekteja, joissa arkkitehtoninen yksilöllisyys jää valitettavasti toissijaiseksi.

Rakennusliikkeet hyödyntävät samoja pohjaratkaisuja, samoja materiaaleja ja samoja väriyhdistelmiä kerta toisensa jälkeen. Copypaste, helppoa ja nopeaa. Lopputuloksena on ympäristö, jossa jokainen talo näyttää samalta, vaikka sen suunnittelijana olisi eri arkkitehti.

Tyyli ei ole kuitenkaan syntynyt mistään arkkitehtuurikoulukunnasta vaan suoraan yksityisiltä rakennuttajilta, jotka halusivat säästää kustannuksissa ja luoda modernin, helposti tunnistettavan ja myyvän ulkonäön.

Näitä näkee useimmiten isommissa kaupungeissa, joissa kokonaiset korttelit tai paremminkin kokonaiset asuinalueet on rakennettu samasta muotista. Julkisivujen vaakaraidat tai kontrastivärit antavat illuusion dynaamisuudesta, mutta todellisuudessa kyse on ennalta suunnitellusta visuaalisesta turvallisuudesta. Taloja ei rakenneta paikallista kulttuuria tai historiaa varten, vaan globaalille asuntomarkkinalle, jossa estetiikka on tuotteistettu. Talojen pitää näyttää hyviltä digitaalisissa myyntimedioissa – myydäänhän valtaosa asunnoista ja kauan ennenkuin rakennustyöt ovat edes alkaneet.

Zebra-talojen ilmiö kertoo paljon nykyarkkitehtuurin luonteesta. Kaupunkisuunnittelussa korostetaan tehokkuutta ja modulaarisuutta, jotka palvelevat markkinoita, mutta harvoin asukkaiden identiteettiä. Tuloksena on siis arkkitehtuuria, joka on yhtä aikaa modernia mutta tyhjää ja tylsää – pintakiiltoa ilman juuria. Zebra-talot ovat tämän aikakauden peili. Yksilöllisyys on turhaa – paras kun mikään tai kukaan ei erotu joukosta.

Eikä kyse ole todellakaan siitä että näin saataisiin rakennetua edullisempia asuntoja niitä tarvitseville ihmisille. Vaan siitä, että miten rakennusliikkeet saavat eniten tuottoja. Kun asunnoista on pulaa niin kaikki tuntuu menevän kaupaksi laadusta ja hinnoista huolimatta. Suurin osa noista uusista asunnoista on nimittäin: a)aivan käsittämättömän kalliita, b)todella pieniä ja pienillä kopperohuoneilla varustettuja c)varsin heppoisesti rakennettuja. Aika yleistä on myös se, että asunnoissa on surkean pienet ikkunat eikä niissä useinkaan ole parvekkeita.

Alueesta riippuen saa 2-3 makuuhuoneen asunnon ostettua esim. täällä Madridissa esim. näillä hinnoilla.

Madridissa on pari uutta kokoinaista kaupunginosaa, jotka on käytännössä täytetty näillä zebra-taloilla. Yhteistä on se, että alueet ovat varsin kolkkoja, taloja on vieri vieressä ja kortteleiden välissä kulkee valtavat monikaistaiset tiet. Ja koko ajan rakennetaan lisää, muutama vuosi on kaikki tontit on täytetty samaa kaavaa toistaen.

Tuolla talojen keskellä kun seisoo niin sitä vain miettii, että toivottavasti seuraava arkkitehtisukupolvi osaa nähdä raitojen taakse ja palauttaa kaupunkeihin sen, mitä ne kipeästi kaipaavat – persoonallisuuden.

Espanjalaiset vauvat tulevat haikaran kuskaamina, Parisiista. Tai ainakin näin monille pienille lapsille Espanjassa kerrotaan siitä miten vauvat tulevat 🙂

Espanjassa lapset syntyvät koko ajan iäkkäämmille vanhemmille, keskimäärin espanjalaiset synnyttävät ensimmäisen lapsensa n. 33-vuotiaana. Tämä on täysin ymmärrettävää koska 30-vuotiaista lähes 30 % asuu vielä vanhempiensa luona joten perheen perustaminen ja lasten hankinta siirtyy koko ajan myöhäisemmäksi. Tämän myötä myös lapsiluku perheissä on kääntynyt jyrkkään laskuun ja tällä hetkellä espanjalaiset naiset synnyttävät keskimäärin 1.12 lasta. Euroopan toiseksi alhaisin luku.

Espanjassa lasketaan suurperheeksi 3-lapsinen perhe ja nämä saavat erilaisia alennuksia ja hyötyjä. Mitään yleisiä lapsilisiä täällä ei makseta mutta tietyin edellytyksin on mahdollista saada avustuksia sosiaaliturvasta. Tietyillä alueilla on myös käytössä ns. cheque-bebe eli vauvabonus, rahallinen korvaus lapsen syntymästä (yleensä 500-1000€). Myös verotuksessa vanhemmat saavat yleensä helpotuksia lapsesta/lapsista.

Joka tapauksessa syntyminen on suuri juhlanaihe Espanjassa. Kun perheeseen syntyy vauva, etenkin se suvun ensimmäinen, niin ketään ei kiinnosta sairaalaan vierailutunnit tai ajatus siitä että uusille vanhemmille ja vauvalle pitäisi antaa jonkinlainen rauha tutustua toisiinsa. Sukulaisarmeija valtaa sairaalahuoneen – paikka on täynnä kukkia, lahjoja, selfieitä ja äänekästä keskustelua siitä, kenen nenä ja piirteet lapsella on. Eikä heistä pääse eroon vierailuajan päätyttyä – täällä on täysin normaalia että isän lisäksi paikalla on 24/7 ainakin joku isovanhemmista, jopa kaikki mahdolliset.

Seuraavaksi mietitään että milloin laitetaan korvakorut, samantien sairaalassa vai myöhemmin muutaman viikon tai ehkä kuukauden kuluttua terveyskeskuksen kuukausitarkastuksessa. Kyllä – täällä on täysin normaalia että vastasyntynyt tyttö saa pienet kultaiset korvikset korviinsa aika nopeasti syntymän jälkeen. Eikä tätä asiaa ihmettele kukaan. Oma tytär sai korvakorunsa yhden kuukauden iässä.

Sukupuolierot näkyvät muutenkin selkeämmin ja kaikenlainen unisex-kulttuuri tuntuu espanjalaisista edelleen kovin ”oudolta”. 

Suomessa vanhemmat tuntuvat rakastavan beigeä. Jos vauva on kääritty hiekanväriseen peittoon ja puettu luonnonvalkoiseen bodyyn ja kulkee harmaissa vaunuissa niin kukaan ei voi varmasti tietää, onko kyseessä tyttö vai poika. Espanjalainen on samassa tilanteessa hämillään – miten lasta pitäisi kutsua?

Espanjassa asia hoidetaan selkeästi: tytöille korvakorut ja pinkkiä päälle, pojille sinistä. Eipähän jää epäselväksi, kumpi on kumpi. Yleensäkin espanjalaisten tapa pukea lapsensa on luku sinänsä: jos suomalaisten lastenvaatteiden valmistuksessa johtavana ideana on käytännöllisyys niin Espanjassa menee aina kauneus käytännöllisyyden edelle. Tytöillä pitää olla pitsisukkaa ja hörhelöä. Suomalaisen äitiyspaketin kätevät trikoo-vaatteet olisivat espanjalaiselle äidille luultavasti kauhistus. Tai niitä käytettäisiin korkeintaan yöpukukuina.

Siinä missä suomalainen vauva voi kulkea monta viikkoa nimettömänä, ollen vain poikalapsi Virtanen, vauveliini, vaavi, velivauva tai muu vastaava kunnes vanhemmat jossain vaiheessa saavat päätettyä onko lapsi enemmän Mikko vai Petteri, niin Espanjassa lapsi on saanut nimensä jo todennäköisesti kauan ennen syntymää. Eikä sitä pidetään salaisuutensa vaan nimi julkistetaan sukulaisille monesti jo siinä vaiheessa kun vanhemmille on selvinnyt onko kyseessä tyttö vai poika.

Nimi pitää olla valmiina lapset eivät saa nimeään vasta kasteessa vaan rekisteröinti pitää hoitaa viikon sisällä syntymästä. Nykyään se hoidetaan usein jo sairaalassa mutta esim. me aikoinaan jouduimme lähtemään naapurikaupunkiin hoitamaan asiaa ja mukana pitää tietysti olla molemmat vanhemmat sekä vastasyntynyt.

Suvussa kulkevat nimet ovat tyypillinen espanjalainen perinne. Ensimmäinen poika saa usein isänpuolen isoisän, abuelon, nimen – meilläkin on suvussa abuelo (isoisä) Pedro, hänen vanhin poikansa on Pedro ja hänen poikansa Pedro. Tai ensimmäiselle tytölle saatetaan antaa isänpuolen isoäidin eli abuelan nimi. Meillä tytär sai toiseksi nimekseen Marìa, kuten hänen espanjalaiset isovanhempansa (Mari Carmen ja Pedro Marìa). Ja täällä voi todellakin naispuolinen nimi Marìa olla myös miesten toisena nimenä.

Siinä missä lapsia kutsutaan Suomessa lempeästi vaikkapa ”nupuksi” tai ”muruksi” niin Espanjassa suositaan vähän luovempaa linjaa: mi vida (elämäni), mi cielo (taivaani), mi tesoro (aarteni), mi coraz´on(sydämeni), mi pequeñin/pequeñita (pikkuiseni), mi princesa/principito (prinsessani/prinssini), mi angelito (enkelini), mi bombón (suklaakonvehtini), mi reina (kuningattareni), mi campeón (mestarini), mi guapa (kaunokaiseni) tai vaikkapaihan vain kaikella rakkaudella mi gordito/gordita (pullukkani).

Eikä näitä käytetä vaan vauvoille vaan myös isommille lapsille. On täysin normaalia kuulla vanhempien tai isovanhempien sanovan julkisella paikalla lapselle, ven aqui mi gordito – tuuppa tänne, pullukkani.

Monet vauvat menevät päivähoitoon jo 4 kk iässä tai viimeistään siinä vaiheessa kun kaikki äitiys- ja isyyslomat on pidetty. Yhteensä vanhempainloma on 19 viikkoa ja siitä 6 ensimmäistä viikkoa on pakollista mutta sen jälkeen loput 13 viikkoa voi pitää äiti tai isä. Tämän jälkeen monissa perheissä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa lapsi päivähoitoon koska kotihoidontukia tai muita vastaavia etuuksia ei täällä makseta.

Ellei sitten ole abueloja, isovanhempia, jotka ottavat vastuun vanhempien palatessa työelämään. Tämä on ollut hyvin yleistä Espanjassa sillä isovanhemmille on ollut kunnia-asia hoitaa jälkikasvua mutta toki taustalla on myös taloudellinen pakkotilanne koska maksuttomia julkisia päiväkoteja on hyvin rajoitetusti joten paikkoja ei riitä kaikille ja yksityisten päiväkotien kuukausimaksut ovat yleensä 350-800 € kuukaudessa, riippuen päiväkodista, sen palveluista ja aikatauluista. Eikä hintaa suhteuteta mitenkään vanhempien tuloihin vaan se on aivan sama kaikille.

Muutenkin isovanhempien rooli on hyvin erilainen. Siinä missä Suomessa mummot ja vaarit odottavat, että vanhemmat pyytävät apua niin Espanjassa abuelot ja abuelat ilmestyvät paikalle kuin supersankarit. He kertovat kuinka vauvaa pitää syöttää, pukea ja jopa miten äidin pitäisi itse syödä. Espanjalainen isovanhempi onkin usein kätevä yhdistelmä lastenlääkäriä, kotitalousopettajaa ja iltapäiväkerhon ohjaajaa.

Lapsia myös halataan, pusutellaan ja kehutaan usein, heistä ollaan avoimesti ylpeitä. ei ole mitenkään harvinaista että teinit ottavat vielä vanhempien kädestä kiinni kulkiessaan kadulla ja vanhemmille moiskautetaan poskipusut tervehdittäessä.

Espanjalaiset lapset ja nuoret viettävät yleensäkin paljon aikaa yhdessä perheen kanssa, sekä kotona että kodin ulkopuolella – ruokailuissa, retkillä, juhlissa, lomilla. Myös aikuiset lapsetkin ovat usein vielä tiiviisti mukana perheen ja vanhempien elämässä, eivät vain juhlapyhinä.

Vaikka yhteiskunta ja elämä ovat muuttuneet paljon lyhyessä ajassa niin kaikesta huolimatta täällä rakkaus, emotionaalinen tuki, sosiaalinen kehitys ja avoin kommunikaatio ovat edelleen kasvatuksen tukipilareita.

Kuinta monta kertaa on tullut sanottua ne kuuluisat sanat: ”Sitten kun…”.

Tiedäthän, sitten kun alkaa loma. Sitten kun on kesä. Sitten kun saa opinnot hoidettua. Sitten kun saan hyvän työpaikan. Sitten kun lapset kasvavat. Sitten kun elämä rauhoittuu. Sitten kun pääsee eläkkeelle. Sitten kun…

Valitettavasti monilla ihmisillä on tapana elää tuossa jatkuvassa odotuksessa. Vaikka elämä olisi tässä ja nyt. Mutta arjen, kiireen, velvollisuuksien ja suunnitelmien keskellä sitä vain helposti unohtaa sen yksinkertaisen mutta perustavanlaatuisen totuuden että tämä hetki, se ei tule enää takaisin.

Elämä on lyhyt ja hetkiä ei ole tarjolla rajattomasti.

Monesti käy niin että kun joutuu kohtaamaan elämän rajallisuuden, niin se vasta herättää näkemään elämän ja asiat toisin. Yhtäkkiä valkenee se kuinka haurasta ja arvaamatonta kaikki on. Näissä hetkissä moni kokee tarvittavan pysähdyksen – alamme miettiä, mihin oikeasti haluamme aikaamme ja energiaamme käyttää ja mikä on oikeasti tärkää.

Mutta pitäisikö näitä hetkiä alkaa arvostamaan jo aikaisemmin eikä vasta sitten kun jotain tapahtuu.

Aivan liian moni elää elämäänsä kuin se olisi harjoittelukierros – aivan kuin oikea elämä alkaisi vasta myöhemmin. Ehkä lomalla, ehkä kesällä, ehkä eläkkeellä tai sitten kun lapset ovat isompia tai tai asiat rauhoittuvat. Sitä kuuluisaa sitku-elämää.

Mutta entäpä jos se oikea elämänkin jo meneillään ja me vain kuljemme sen ohi? Ei tule enää toista mahdollisuutta.

Meille opetetaan usein pienestä pitäen että pitää tehdä töitä tulevaisuuden eteen. Ensin pitää opiskella hyvä ammatti, säästää, tehdä töitä, maksaa asuntolainaa ja sijoittaa eläkepäiviin. Toki tuo kaikki on tärkeää. Mutta ongelma syntyy silloin kun tulevaisuuden odottaminen vie huomion nykyhetkestä. Voi nimittäin olla että sitä tulevaisuutta ei tulekaan tai että se onkin hyvin toisenlainen kuin mitä on suunnitellut. Elämä on täynnä yllätyksiä ja vakavat sairaudet yllättävät yhä nuorempia.

Ja rankka totuus on se että kaikki eivät saa koskaan edes kokea niitä eläkepäiviä. Tai eläkepäivät eivät olekaan ehkä sellaisia kuin olisi kuvitellut. Elämä ei ole aina reilua eikä se seuraa ennalta suunniteltua käsikirjoitusta.

Kun odottaa kovasti jotain tulevaa niin nykyhetki lipuu ohi huomaamatta. Ja ehkä lopulta käy niin että odottaessa missaa koko elämän. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat, vuodet vierivät ja yhtäkkiä huomaa että emme oikeastaan koskaan olleet läsnä omassa elämässämme. Olimme paikalla mutta emme läsnä.

Lopulta ei ehkä kaduta se, mitä jäi tekemättä, vaan se, mitä jäi kokematta.

Moni kuvittelee että onnellisuus löytyy suurista ja mullistavista hetkistä mutta todellisuudessa se syntyy usein aika pienistä ja tavallista asioista. Nuo hetket eivät maksa välttämättä mitään eivätkä jää historiaan, mutta juuri ne tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Onnellisuus ei löydy yhdestä hetkestä tai saavutuksesta vaan tavasta jolla elämme jokapäivästä elämää.

Elämä ei ole koko ajan helppoa, siihen kuuluu välillä vaikeuksia, kipua ja myös menetyksiä. Mutta juuri siksi jokainen hyvä hetki on niin arvokas. Ja läsnäolo auttaa meitä huomaamaan nämä hetket. Se tarkoittaa, että keskittyy siihen, mitä tekee juuri nyt – olipa sitten kyse keskustelusta läheisen kanssa, kävelystä luonnossa tai ihan vain jostain arkisesta askareesta. Aivan liian usein kiire,tylsyys tai vaikeudet vievät meidät pois tästä hetkestä koska emme osaa pysähtyä ja keskittyä siihen, mitä on.

Tämä ei tarkoita että pitäisi heittää kaikki vastuut tuuleen ja elää kuin huomista ei olisi vaan se tarkoittaa tasapainoa. Ei elämää voi varastoida tulevaisuutta varten vaan se tapahtuu nyt.

Jos elää koko elämänsä tulevaa varten niin saattaa jonain päivänä huomata että on koko ajan ollut matkalla jonnekin mutta ei koskaan päässyt perille.

Elämä ei ala sitten kun. Se on alkanut ja tapahtuu nyt – tässä hetkessä, tässä päivässä. Jokainen sydämenlyönti on muistutus siitä että olemme yhä täällä. Ainakin vielä hetken aikaa. Käytä se aika viisaasti.