Kaksi maailmaa, yksi sydän

Kun pakkasin matkalaukkujani syksyllä 2001 ajatus oli selkeä: lähden ulkomaille muutamaksi vuodeksi hakemaan työkokemusta ja näkemään maailmaa. Ei mitään lopullista, ei mitään pysyvää. Vain pieni irtiotto, uusia kokemuksia, kulttuurishokki tai kaksi- ja sitten takaisin Suomeen vähän viisaampana ja kokeneempana.

Mutta elämä ei aina noudata suunnitelmaa.

Alkuun mukana kulki ajatus ”vielä vuosi” mutta jossain vaiheessa laskeminen loppui. Viimeistään siinä kohtaa, kun tapasin puolisoni, joka ei ollut suomalainen, eikä hän ollut lähdössä minnekään. Ja sitten syntyi vielä lapsi, meidän rakas tyttäremme. Se mullisti kaiken. Ei pelkästään siksi, että vanhemmuus on itsessään suuri elämänmuutos, vaan siksi, että siinä hetkessä ymmärsin: en ole enää täällä vain itseäni varten. Meillä oli nyt koti, perhe ja arki, joka ei sijoittunut Suomeen vaan tänne – tänne, jonne alun perin tulin vain vähäksi aikaa.

Yksi ulkosuomalaisuuden isoista haasteista tulee eteen siinä vaiheessa kun mukaan kuvioihin tulee lapsi. On monia asioita, joita on pakko miettiä. Minkä kulttuurin mukaan haluan lapseni kasvavan vai haluanko että hän oppii tasapuolisesti molempia kulttuureja, molempia kieliä ja tuntee olevansa ns. kotonaan molemmissa kotimaissaan.

Miten kasvattaa lapsi, joka tuntee juurensa, vaikka kasvaa toisen kulttuurin keskellä?

Lapseni on syntynyt tänne, kasvaa tässä espanjalaisessa kulttuurissa, mutta itselleni oli selvää että haluan hänen tuntevan myös sen, mistä minä tulen. Olen onnekas että puoliso ja lapsen isä kokee tämän myös tärkeäksi.

Niinpä meillä leivotaan pullaa ja vietetään joulua 24.päivä. Kesällä mennään Suomeen ja istutaan laiturilla niin kauan että hyttyset alkavat ahdistella. Tuodaan mukana kotiin Muumi-mukit, matkalaukullinen ruisleipää ja kaikkea muuta suomalaista.

Vaikka kyse on pienistä hetkistä niin nämä pienet asiat ovat merkityksellisiä lapsen kulttuuri-identiteetin rakentumisessa. Tyttäreni ei ole täysin espanjalainen, ei myöskään täysin suomalainen. Hän on kahden kulttuurin kasvatti eikä tuota suomalaista identiteettiä voi kasvattaa etänä.

Tästä syystä, kun tulee loma-aika, lento-liput Suomeen ovat tärkein asia budjetissa. Ne eivät ole vain lomamatkoja – ne ovat tavallaan palasia identiteetin mosaiikissa.

Meidän perheessä oli myös itsestään selvyys se että tyttären pitää oppia suomea. Ihan siitä syystä että monikielisyys on rikkaus mutta ennen kaikkea siitä syystä että hän pystyy kommunikoimaan itsenäisesti Suomessa. Lapsen ollessa pieni meillä luettiin jatkuvasti suomalaisia kirjoja, laulettiin suomalaisia lastenlauluja, katsottiin suomalaisia lastenohjelmia ja kuunneltiin suomalaisia äänikirjoja. Työ on tuottanut tulosta ja tytär ymmärtää, puhuu, lukee ja kirjoittaa sujuvasti suomea.

Hän tuntee myös olonsa kotoisaksi Suomessa ja osaa kaivata suomalaisia juttuja. Suomi on hänelle toinen koti, ei vain paikka jossa käydään joskus vierailemassa.

Ulkosuomalaisuus ei ole vain osoite ulkomailla, se on identiteetti, joka elää arjen valinnoissa, kaipuussa ja kulttuurien yhdistämisessä. Se on jatkuvaa tasapainoilua. Toisaalta tunnen olevani kotona täällä, missä arki rullaa, missä lapseni kasvaa ja missä olen rakentanut elämäni. Mutta toisaalta sydämessäni kulkee aina pieni palanen Suomea. Se tulee esiin esimerkiksi jouluna kun koti tuoksuu pipareille ja glögille. Se soi suomalaisessa musiikissa, jota kuuntelen autossa tai treenatessa. Se ilmenee siinä kaipuussa, joka ei koskaan täysin katoa.

Ja silti, en ole palaamassa. Ei siksi, ettenkö rakastaisi Suomea. Vaan siksi että elämä on asettunut tänne. Juuret ovat kasvaneet toisaalle, eikä niitä noin vain repäistä irti.

Tämä ei kuitenkaan ole surullista, vaikka siihen liittyykin kaihoa. Tämä on vain osoitus siitä, miten suunnitelmat muuttuvat ja miten hetkellisestä tulee pysyvää.

Miten voi olla onnellinen kahden maan, kahden identiteetin, kahden kodin välillä. En mieti, mitä menetin lähtemällä sillä olen saanut niin valtavan paljon. Enemmän kuin osasin odottaa tai toivoa.

Elämä on nyt täällä, juuret ovat kasvaneet kahteen maahan. Suomessa tuntuu hyvältä mutta en enää oikein mahdu siihen muottiin. Välillä olo tuntuu sielläkin ulkopuoliselta vaikka tavallaan kaikki on tuttua. Mutta toisaalta, en ole täysin tästäkään maasta, minusta ei tule ikinä espanjalaista vaikka asuisin täällä loppuelämäni. En sellaiseksi edes haluaisi muuttua.

Minun maailmani on jakautunut kahteen maahan.

Suomi on aina osa minua – mutta niin on myös Espanja. Ehkäpä siksi ulkosuomalaisuus on niin inhimillistä – se kertoo siitä, miten juuret voivat kasvaa useampaan maahan samaan aikaan. Ja siitä, miten koti ei ole vain paikka, vaan tunne – joskus kahdessa paikassa kerralla. Kun on kaks maailmaa mutta vain yksi sydän.