Kaksikulttuurinen lapseni

Lähes tulkoon kaikissa ulkosuomalaisissa perheissä kasvaa kahden (tai useamman) kulttuurin lapsia. Niin myös meillä. Mutta minkälainen on tuo kohta 13-vuotta täyttävä espanjalais-suomalainen tyttäremme? Onko hänellä enemmän espanjainen identiteetti koska hän on täällä syntynyt ja kasvanut eikä ole koskaan asunut Suomessa? Miten on identiteetin rakentaminen hänellä sujunut – tunteeko hän kuuluvansa joukkoon, tunteeko olevans ns. ulkomaalainen? Mistä hän on ”kotoisin”?

Meidän perheemme on siis espanjalais-suomalainen – minä suomalainen ja puoliso espanjalainen, kotoisin Madridista. Tapasimme aikoinaan Fuerteventuralla, Kanarialla, jossa myös tyttäremme syntyi. Sielllä asuimme ensin pari vuotta kunnes tyttären ollessa 2-vuotias muutimme Gran Canarialla ja siellä hän ehti asua 11-ikävuoteen asti kunnes muutimme Madridiin kesällä 2022.

Suomessa emme ole siis koskaan asuneet mutta yhteydet Suomeen ovat aina olleet tiiviit ja olemme käyneet Suomessa yleensä 2-4 kertaa vuodessa. Kesällä vietämme yleensä siellä useita viikkoja, vietämme paljon aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa.

Kun tyttäreltä kysytään, että mistä hän on niin hän vain sanoo että on syntynyt Fuerteventuralla, asunut Gran Canarialla ja asuu nyt Madridissa ja että hän on puoliksi suomalainen. Ei sen kummempaa identiteettikriisiä.

                                          Meidän perheen Majorera = Fuerteventuralla syntynyt

Olemme siinä mielessä onnellissa asemassa, että monikulttuurisuus on meidän asuinpaikoissamme ollut enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kanarialla ja Espanjassa asuu valtavat määrät ulkomaalaisia ja paikalliset ovat sekoittuneet muualta tulleisiin . On siis normaalia olla kahden kulttuurin lapsi eikä tyttärenikään ole koskaan tuntenut oloaan mitenkään erilaiseksi tai oudoksi. Hänen luokallaan on aina ollut muitakin useamman kulttuurin lapsia, aivan esikoulusta lähtien.

Koska tyttäremme on syntynyt ja kasvanut Espanjassa niin on täysin normaalia, että ympäristö on vaikuttanut espanjalaisen identiteetin kehittymisessä. Ystävät ovat hänellä pääsääntöisesti espanjalaisia, hän käy espanjalaista (tosin kaksikielistä) koulua, opiskelee koulussa Espanjan historiaa ja maantietoa sekä yleensäkin elää espanjalaista arkea. On tosi mahtavaa esim. nähdä miten tytär sujuvasti halailee koulun päättyessä ystävänsä, täällä täysin normaalia.

Mutta kyllä hän tuntee olevansa hyvin voimakkaasti myös suomalainen ja on Suomessa kuin kotonaan.

Tyttären ollessa pienempi olivat suomalaiset perinteet hyvin voimakkaasti mukana elämässä. On valettu tinaa uutena vuotena, koristeltu vitsoja virpomista varten pääsiäisenä, vietetty vappua perinteiseen suomalaiseen tapaan (koristeet, munkit, sima, piknik), juhlistettu Suomi-koulun päättymistä perinteisen kevätjuhlan muodossa Suvivirtta laulaen, juhlittu juhannusta (lähes aina Suomessa), syöty laskiaispullat ja Runebergin tortut, juhlittu pikkujoulua, syöty riisipuuroa ja pipareita ja tietysti joulut on aina vietetty paljon suomalaisten perinteiden mukaisesti.

Olimme myös kuusi vuotta mukana Suomi-koulun toiminnassa, minä opettajana ja tytär oppilaana. Nuo vuodet oliva tärkeitä suomalaisen identiteetin rakentamisessa.

Suomalaisuus on yhä edellen vahvasti mukana hänen elämässään ja hän rakastaa Suomea ja sinne suuntautuvia reissuja. Hän tuntee olevansa myös suomalainen eikä Suomessa käydessään koe olevansa ulkomaalainen. Tämä on äärimmäisen tärkeää sillä näin lapsellani on juuret – itse asiassa kahdet vahvat, vaikkakin hyvin erilaiset, juuret. 

Koen myös äärimmäisen tärkeäksi sen että tyttärellä on Suomessa omanikäistä seuraa sillä se on paras tapa integroitua joukkoon.

Tietysti merkittävää suomalaisen identiteetin kehittymisessä on ollut se, että meillä puhutaan suomea. Minun ja tyttären välinen kieli on aina ollut ja on edelleen vain ja ainoastaan suomi. Ja hän myös puhuu minulle suomea. Tosin siihen luonnollisesti aika ajoin sekoittuu espanjalaisia tai englanninkielisiä sanoja mutta kyllä hän pyydettäessä ne kääntää suomeksi. Hän pystyy siis täydellisesti kommunikoimaan Suomessa ystävien & sukulaisten kanssa eikä puheesta kuulu ulkomaalaista aksenttia.

Luonnollisesti isänsä kanssa tytär puhuu espanjaa ja kotikielenä meillä on neutraali englanti sillä englanti & espanja ovat myös lapsen koulukielet. Itse koen tärkeäksi myös sen, että lapsen isällä on positiivinen asenne Suomeen ja suomalaisuuteen sekä hän ymmärtää sen, että säännölliset käynnit Suomessa ovat tärkeitä kielen ja identiteetin kehittymisen kannalta.

Suomalaisessa luonteessa ja elämänasenteessa on paljon sellaista, joita puoliso haluaa lapsemme omaksuvan (itsenäisyys, päättäväisyys, sisu, luotettavuus, ympäristön & luonnon arvostaminen jne).  Ja tietysti espanjalaissa luonteessa ja elämänasenteessa on paljon sellaista, jotka haluamme lapsemme myös omaksuvan (sosiaalisuus, hetkessä elämisen kyky, positiivisuus, kyky näyttää tunteita jne). Ja ainakin tällä hetkellä näyttää siltä että olemme tässä onnistuneet.

Parasta kahdessa kulttuurissa elämisessa on tietysti se, että pystyy ammentamaan parhaat puolet molemmista. Hän on yhtä kotonaan saunan lauteilla salmiakkia, ruisleipää ja karjalanpiirakoita syöden kuin täällä Espanjassa. Hän osaa nauttia suomalaisesta luonnosta, hiljaisuudesta ja rauhasta, istua nuotion äärellä kumisaappaat jalassa ja paistaa nuotiomakkaraa yhtä hyvin kuin hän osaa nauttia espanjalaisen elämän erityispiirteistä. Hän pystyy sopeutumaan ja nauttimaan molemmista. Molemmat kulttuurit ovat niin normaaleja asioita hänen elämässään, että niitä ei tarvitse erotella tai miettiä. 

Onko tytär sitten enemmän espanjalainen vai suomalainen?  Voisin sanoa, että aika pitkään meni 50/50 mutta nykyään hän on ehkä aavistuksen verran enemmän espanjalainen, sanotaanko 60/40. Ja jos saan pidettyä asetelman noin myös tulevaisuudessa niin olen varsin tyytyväinen.

Olen todella onnellinen ja kiitollinen, että meillä kotona kasvaa tällainen kaksikulttuurinen maailmankansainen. Hän toivottavasti saa voimaa näistä molemmista lähteistä ja pystyy hyödyntämään niitä tulevaisuudessa elämän eri tilanteissa.