Kuukausi: maaliskuu 2026

Viisikymmentä vuotta. Nuo maagiset numerot. Kun sen sanoo ääneen, se kuulostaa isolta. Reilun kuukauden päästä tuo luku ilmestyy myös omaan mittariin.

Toistaiseksi 50 ei tunnu miltään kriisiltä. Vielä ei ole iskenyt tarvetta ostaa moottoripyörää, vaihtaa puolisoa, käydä laittamassa botoxia, täyttää silikonilla takapuolta tai varata yhdensuuntaista lippua Balille todistaakseni itselleni, että elämä ei ole ohi. Enkä usko, että sellaista tulee. Olen varsin sinut itseni kanssa. Elämä on hyvää juuri tässä ja nyt, joten miksi lähtisin sitä dramatiikan vuoksi remontoimaan?

Jos keski-ikä tarkoittaa sitä, että pitäisi todistaa olevansa yhä nuori, jätän kierroksen väliin. En tarvitse spektaakkelia vakuuttuakseni siitä, että olen elossa. Ehkä itseluottamus näyttää viisikymppisenä juuri tältä: ei tarvetta todistaa mitään kenellekään – ei edes itselleen. Tämä riittää.

Viime viikonloppuna tytär tiivisti asian osuvasti: “En kestä milleniaaleja, mutta sulla on äiti sentään tyyliä.”

Kun takana on viisi vuosikymmentä, huomaa väkisinkin, miten nopeasti aika on kulunut. Mutta samalla ymmärtää, miten paljon siihen on mahtunut. Olen ehtinyt elää jo monta elämää: lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden ensiaskeleet Suomessa, lähes kymmenen unohtumatonta ja vauhdikasta vuotta maailmalla eri paikoissa ja viimeiset 17 vuotta aivan toisenlaista arkea Espanjassa puolisona ja äitinä. Huikeita muistoja, elämyksiä ja kokonaisia elämänvaiheita. Paljon on nähty, tehty ja koettu, enkä vaihtaisi päivääkään pois.

Hyvä puoli siinä, että on ehtinyt kokea paljon, on se, ettei tarvitse pelätä jääneensä jostain paitsi. Nyt en koe tarvetta ”löytää itseäni”, elää uutta nuoruutta tai lähteä epätoivoisesti etsimään elämää, joka muka jäi elämättä.

Silti viisikymppisyys herättää ajatuksia. Ei ehkä kriisiä, ei paniikkia, mutta realismia. Emme enää voi puhua puolivälin pysäkistä, ainakaan tilastollisesti – ellei sitten suunnittele elävänsä yli 100-vuotiaaksi. Suurella osalla meistä on enemmän takana kuin edessä. Se kuulostaa dramaattiselta, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa alamäkeä. Ehkä se tarkoittaa sitä, että osaa jo valita, mihin energiansa käyttää.

Onneksi sitä energiaa ei vielä tarvitse säännöstellä sillä olo ei tunnu viisikymppiseltä. Ei oikeastaan edes kunnolla nelikymppiseltä – paitsi aamulla, jos on nukkunut huonosti. Siksi hyvät yöunet ovat nykyään tärkeysjärjestyksessä aika korkealla. Kroppa kuitenkin toimii loistavasti, mieli on utelias ja energiaa riittää. Joskus tuntuu, että olen paremmassa kunnossa kuin parikymppisenä, jolloin palautumisaika oli ehkä lyhyempi mutta elämänhallinta huomattavasti heikompi. Kehitystä on tapahtunut siis monella saralla, henkisesti ja fyysisesti. Ihan kirjaimellisesti – en nimittäin nostanut todellakaan kuntosalilla samanlaisia painoja kaksikymppisenä kuin mitä rautaa nousee tänäpäivänä.

Samaan aikaan mieleen hiipii kysymys: mitä tästä eteenpäin? Pitäisikö alkaa jarruttelemaan ja varmistelemaan – vai uskaltaa edelleen elää täysillä? Eläkkeistä puhutaan välillä kuin urbaanista legendasta. Ehkä niitä on, ehkä ei – tai ehkä työskentelemme kaikki 78-vuotiaiksi tekoälyn alaisuudessa. Olisiko siis viisasta varautua taloudellisesti enemmän, vai pitäisikö käyttää rahat elämyksiin ja toivoa parasta? Todennäköisesti aikuismaisin vastaus on tylsästi: varmaankin sopivasti vähän molempia.

Mutta jos olen jotain oppinut, niin sen, ettei elämä koskaan totellut täydellisiä suunnitelmia. Se on edennyt rohkeudella, päätöksillä ja välillä myös hyppäämällä, vaikka kaikkia vastauksia ei ollut. Ehkä niin pitää tehdä jatkossakin – vain hieman viisaammin. Sillä jos kaiken optimoi turvaa varten, saattaa huomaamattaan optimoida ilon pois.

Tytär on jo teini-iässä. Hänellä on omat menonsa, omat ystävänsä ja oma maailmansa. Yhteiset hetket ovat edelleen tärkeitä, mutta eivät enää itsestäänselvyyksiä. On opeteltava päästämään irti vähitellen. Se on haikeaa, mutta myös hienoa. On etuoikeus nähdä, kuinka pieni lapsi kasvaa omaksi itsekseen – ja huomata samalla, että oma rooli muuttuu päähenkilöstä sivurooliin. Ja ehkä minäkin opin siinä sivussa jotain utta.

Ehkä viisikymppisen elämä ei olekaan alamäkeä, vaan siirtymä uuteen vaiheeseen. Aikaa on yhä toteuttaa asioita – ja ehkä juuri nyt on oikea hetki tarttua niihin haaveisiin, joita on joskus siirtänyt “sitten joskus” -laatikkoon. Nuoremmaksi emme enää muutu, mutta viisaammiksi kyllä. Mukana kulkee kokemus, eikä kaikkea tarvitse enää kokeilla itse todetakseen, ettei se ollutkaan hyvä idea.

Jos jokin on varmaa, niin se, ettei aika pysähdy. Siksi paras hetki elää ei ole eilen eikä epämääräisessä tulevaisuudessa, vaan juuri nyt.

Ehkä viisikymppisyys tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että uskaltaa vihdoin olla oma itsensä ilman tarvetta selittää sitä kenellekään. Ihmiset arvostelevat joka tapauksessa – joten yhtä hyvin voi elää niin, että pystyy itse seisomaan valintojensa takana.