Kuukausi: helmikuu 2026

Tämä talvi Espanjassa on ollut selvästi poikkeava verrattuna siihen, mitä moni mieltää tyypilliseksi välimerelliseksi ja espanjalaiseksi talveksi. Se ei ole ollut aurinkoinen ja kuiva, vaan monin paikoin tavallista sateisempi ja harmaampi.

Lokakuun alusta helmikuun puoliväliin sadetta on kertynyt noin 40 prosenttia enemmän kuin samaan aikaan yleensä. Syyksi on mainittu niin sanottu “el tren de borrascas eli matalapaineiden juna”, peräkkäiset Atlantilta saapuvat matalapaineet, jotka ovat tuoneet sateita, pilvisyyttä ja tuulta laajoille alueille.

Esimerkiksi Galiciassa tammikuu oli yksi vuosikymmenten sateisimmista ja pimeimmistä. Myös Madridin seudulla talvi on ollut selvästi keskimääräistä sateisempi. Puhumattakaan etelän Andaluciasta, jossa vettä on tullut monen vuoden edestä.

Vettä on tullut koko Espanjassa niin paljon, että vedenkeruualtaat ovat monin paikoin ääriään myöten täynnä ja vettä on jouduttu juoksuttamaan ohi patojen. Uutisten mukaan tällaista ei ole tapahtunut vuosikymmeniin, joissakin patoaltaissa ei koskaan aikaisemmin.

Aurinkoisia, täysin kirkkaita päiviä on ollut huomattavasti vähemmän kuin viime vuosien leudoissa ja kuivissa talvissa. Erityisesti maan pohjois- ja luoteisosissa pilvisyys on ollut sitkeää.

Lämpötilat eivät kuitenkaan ole olleet poikkeuksellisen kylmiä, vaan talven harmaus on johtunut ennen kaikkea jatkuvasta pilvisyydestä ja sateista, ei kovista pakkasista. Toki viileitäkin jaksoja on mahtunut joukkoon ja esim. Madridissa on satanut lunta tänä talvena jo kolme kertaa. Edellisen kerran lunta satoi vuonna 2021 kun kaupunkiin osui Filomena-lumimyrsky.

Toki lumi ei ole pysynyt maassa kuin korkeintaan päivän, pari mutta Madridin vuorilla toki lunta on riittänyt koko talven.

Yhteenvetona voi sanoa, että tämä talvi Espanjassa on ollut monin paikoin sateisempi ja harmaampi kuin viime vuosien talvet. Se on myös tuntunut pidemmältä ja raskaammalta. Kun on tottunut siihen että Espanjassa saa melko varmuudella nauttia myös talvella aurinkoisista päivistä ja kun sitten tuleekin yhtäkkiä toisenlainen talvi niin se vaikuttaa yllättävän paljon.

Madrid on tilastollisesti Euroopan aurinkoisimpia pääkaupunkeja, ja se näkyy ja tuntuu myös talvella. Vaikka marras–maaliskuu on vuoden pimeintä aikaa, aurinkoa on silti selvästi enemmän kuin monissa Pohjois-Euroopan kaupungeissa.

Keskimääräiset auringonpaistetunnit Madridissa ovat suunnilleen seuraavat:

Marraskuu noin 160 tuntia
Joulukuu noin 150 tuntia
Tammikuu noin 160 tuntia
Helmikuu noin 180 tuntia
Maaliskuu noin 220 tuntia

Yhteensä marraskuun alusta maaliskuun loppuun aurinkoa kertyy keskimäärin noin 850–900 tuntia.

Käytännössä tämä tarkoittaa talvikuukausina keskimäärin 5–6 tuntia auringonpaistetta päivässä ja maaliskuussa jo noin 7 tuntia päivässä. Päivät ovat toki lyhyempiä joulukuussa, mutta silloin kun taivas on kirkas, aurinko paistaa usein koko päivän.

Tilastojen valossa Madrid on siis hyvin aurinkoinen ja siksi tämä talvi on tuntunut monesta poikkeukselliselta. Mutta mitä tapahtuu, kun aurinko ei paistakaan normaalilla tavalla?”

Aurinko vaikuttaa ihmiseen paljon konkreettisemmin kuin arjessa tulee ajatelleeksi. Se ei ole vain taustalla paistava valo, vaan tekijä, joka ohjaa kehon toimintaa, mielialaa ja jopa yhteiskunnan rytmiä.

Tunnetuin vaikutus liittyy varmasti D-vitamiiniin eli kun iho altistuu auringon säteilylle, keho alkaa tuottaa D-vitamiinia, joka taas on tärkeä luustolle, hampaille, lihaksille ja koko immuunijärjestelmälle.

Moni ajattelee, että täällä etelässä tätä ongelmaa ei ole mutta yllättävää kyllä, Espanja ei ole poikkeus. Tutkimuksissa on havaittu, että monilla espanjalaisilla on D-vitamiinin puutos tai ainakin matalat arvot, vaikka aurinko paistaa enemmän kuin Pohjois-Euroopassa.

Aurinko vaikuttaa myös uneen. Valo säätelee kehon sisäistä kelloa – aamun luonnonvalo pysäyttää melatoniinin tuotannon ja auttaa heräämään, illalla pimeys lisää melatoniinia ja tekee uneliaaksi. Jos päivän aikana ei saa tarpeeksi kirkasta valoa, unirytmi voi häiriintyä. Voi tuntua siltä, että väsyttää koko ajan, mutta silti illalla uni ei tule.

Myös mielialaan auringolla on selvä vaikutus. Valo lisää serotoniinin tuotantoa, joka taas liittyy hyvään mielialaan ja jaksamiseen.

Miten aurinko vaikuttaa laajemmalti yhteiskunnan toimintaan?

Kun ns. normaalin talven tilalle tuleekin sateinen ja harmaa talvi niin se vaikuttaa merkittävästi arjen rytmiin. Ulkoilu vähenee, terassit tyhjenevät ja ihmiset viettävät enemmän aikaa sisällä, liikuntakin jää helpommin väliin. Pienetkin asiat tuntuvat raskaammilta, kun ympäristö ei tarjoa valon tuomaa piristystä. Espanjassa tämä tuntuu erityisellä tavalla sillä aurinko ei ole vain sääilmiö, vaan osa elämäntapaa. Ulkona syöminen, kävely iltaisin, lasten leikit aukioilla – kaikki perustuvat siihen, että sää on useimmiten suotuisa. Kun viikkoja vain sataa ja on kylmää, arki muuttuu väkisinkin.

Monissa asunnoissa ei myöskään ole kunnollista lämmitystä tai eristystä, koska talvet ovat yleensä leutoja. Sisällä voi olla yllättävän kylmä. Pyykkiä ei ole helppo kuivata, jos parveketta ei ole eikä taloissa ole tietenkään mitään kuivaushuoneita. Pyykki kuivuu hitaasti sisällä, ja kosteus voi lisääntyä.

Pitkä sateinen jakso vaikuttaa myös kaupunkeihin, Madrid on hyvä esimerkki. Sadepäivinä liikenne ruuhkautuu helposti ja pahasti. Moni valitsee auton sateella, vaikka normaalisti kävelisi tai käyttäisi julkista liikennettä. Kun sade ei ole jatkuva osa arkea samalla tavalla kuin pohjoisessa, siihen ei myöskään ole totuttu samalla tavalla ajotavan tai infrastruktuurin osalta. Onnettomuuksia sattuu, liikenne jumittaa.

Luulisi että suomalaisena sitä on tottunut tällaisiin harmaisiin ja auringottomiin jaksoihin mutta ilmeisesti 25 vuotta Espanjassa on tehnyt tehtävänsä. Tämä talvi on osoittanut selkeästi sen että ihminen voi paremmin kun saa säännöllisesti auringonpaistetta.

Täällä etelä-Euroopassa pimeä ja sateinen talvi koetaan siis poikkeuksena, se tuntuu häiriöltä normaalissa rytmissä. Kyse ei ole siitä, että ihmiset olisivat biologisesti huonommin sopeutuneita, vaan siitä, että yhteiskunnan rakenteet ja kulttuuri on rakennettu valon ympärille. Toisin kuin esim. pohjoisessa. Suomi ja erityisesti Lappi elävät kuukausia, jolloin aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle, ja silti kaikki toimii, elämä jatkuu. Mutta siellä rakennukset onkin suunniteltu kestämään kylmää ja kosteutta ja arki on rakennettu sen varaan, että talvi on pitkä ja pimeä. Ja tämä on hyväksytty osaksi normaalia elämää.

Onneksi nyt näyttää siltä että sateet ovat vihdoin hellittäneet ja tilalle on tullut hyvinkin keväiset ilmat. Aurinko paistaa, linnut visertävät, pellot vihertävät ja muutenkin luonto herää henkiin. Ihanaa.

Maaliskuu on aivan nurkan takana ja sen mukana valo lisääntyy päivä päivältä. Ehkä tämä harmaa talvi muistutti siitä, ettei aurinko ole itsestäänselvyys — ei edes Espanjassa.

Espanja on yksi valtio, mutta samaan aikaan monta tapaa olla espanjalainen. Espanja on yksi Euroopan monimuotoisimmista maista kulttuurisesti ja maa kätkee sisäänsä useita historiallisia alueita, omia kieliä, vahvoja identiteettejä ja toisistaan poikkeavia elämäntyylejä, luonteita ja jopa elämänarvoja. Maan eri kolkissa monet tekijät ovat muokanneet ihmisten tapaa ajatella ja elää

Siksi kysymykseen “millaisia espanjalaiset ovat?” ei ole yhtä vastausta. Andalusialainen, galicialainen ja katalonialainen voivat tuntua lähes eri maiden asukkailta. Moni espanjalainen kokeekin ensisijaisesti kuuluvansa omaan alueeseensa – galicialaiseksi, andalusialaiseksi tai katalonialaiseksi – ja vasta sitten espanjalaiseksi. Tämä ei välttämättä tarkoita ristiriitaa, vaan kerroksellista identiteettiä. Nämä ovat tietenkin yleistyksiä – todellisuus on aina monimuotoisempi.

Andalucialaiset

Eteläinen Andalucia on monelle ulkomaalaiselle se “aito ja oikea” Espanja. Andalusiassa flamenco kehittyi nykyiseen muotoonsa, ja alueella elävät vahvat härkätaisteluperinteet – kaikki ne elementit, jotka usein liitetään koko maahan. Elämä mielletään siestaksi ja fiestaksi.

Stereotyyppinen andalusialainen kuvastaa juuri sitä mielikuvaa, joka monilla on espanjalaisista: avoin, puhelias ja tunteikas ihminen, täynnä elämäniloa ja kykyä suhtautua arkeen rennosti. Andalusian historia arabialaisvaikutteineen sekä pitkine köyhyyden ja muuttoliikkeen kausineen on kuitenkin muokannut alueelle myös vahvan ylpeyden ja tietynlaisen fatalistisen huumorin – kyvyn nauraa vastoinkäymisille.

Andalusiassa puhetta rytmittävät nopeat eleet, ja paikallinen murre saattaa “nielaista” kirjaimia niin, että jopa muut espanjalaiset joutuvat tarkentamaan kuuloaan.

Andalusialainen ei koskaan ole myöhässä – hän vain saapuu “espanjalaisessa ajassa”.

Galicialaiset

Luoteis-Espanjassa sijaitseva Galicia muistuttaa maisemiltaan enemmän Irlantia kuin Välimeren Espanjaa. Alueen vihreät kukkulat, sateiset rannat ja Atlantin myrskyt ovat muokanneet myös alueen ihmisiä. Galicialaiset ovat hyvin erilaisia kuin vaikkapa etelän auringossa elävät andalucialaiset.

Tietyllä tapaa galicialaiset muistuttavat vähän suomalaisia. He ovat rauhallisia, harkitsevia ja hieman melankoliaan taipuvaisia. Huumori on kuivaa, itseironiaa unohtamatta.

Galicialaisiin liitetään myös tietynlainen epäsuoruus: he eivät vastaa suoraan, vaan kiertävät, tarkkailevat ja jättävät tulkinnanvaraa. Espanjassa sanotaankin leikillisesti, että jos galicialaiselta kysyy suoraa vastausta, saa vastauksen, joka kuulostaa kysymykseltä. Jos galicialaiselta kysyy, onko hän menossa ylös vai alas portaita, vastaus kuuluu: “riippuu”, depende.

Alueella puhutaan galiciaa, gallegoa, joka muistuttaa hieman portugalin kieltä. Tavallaan gallego on kuin puhuisi portugalia espanjalaisittain.

Hauska yksityiskohta on, että galicialaisessa kansanperinteessä uskotaan yhä meigas-noitiin – ja moni sanoo puoliksi vakavana: ”eu non creo nas meigas, mais habelas hainas” eli en usko noitiin, mutta niitä kyllä on.

Katalonialaiset

Kun mennään pohjois-Espanjan toiselle laidalle, koillisen Kataloniaan, niin vastassa on taas täysin erilainen espanjalaisuus. Itse asiassa osa katalonialaisista ei koe itseään ensijaisesti edes espanjalaisiksi. Katalonia on kulttuurisesti hyvin tietoinen omasta historiastaan, kielestään ja identiteetistään ja luonnollisesti tämä näkyy myös alueen asukkaissa. Oma identiteetti on tärkeä asia.

Katalonialaisia pidetään tyypillisesti tehokkaina ja organisoituneina sekä erittäin tarkkoina raha-asioistaan. Voisi sanoa että katalonialaiset ovat vähän kuin ”Espanjan laihialaiset” mutta enemmän excel-henkisiä kuin kukkaron päällä istuvia. Espanjassa sanotaankin: andalusialainen järjestää juhlat ja miettii rahat myöhemmin, katalonialainen tekee budjetin ensin ja juhlii vasta sitten.

Katalonia erottuu myös omalla kielellään – katalaani ei ole murre vaan täysivaltainen kieli, jonka osaamista edellytetään monilla työpaikoilla. Monille se ei ole vain viestintäväline, vaan identiteetin perusta.

Kanarialaiset sekä Espanjan Afrikanpuoleisten alueiden asukkaat

Kun siirrytään Espanjan mantereen ulkopuolelle, kohdataan jälleen omanlaisensa espanjalaisuus.

Kanariansaaret sijaitsevat maantieteellisesti kaukana mantereesta ja se näkyy myös asukkaiden luonteessa. He eivät ole “vähemmän espanjalaisia”, vaan espanjalaisia, joilla on vahva saari-identiteetti. Konflikteja vältetään mieluummin kuin kärjistetään, ja kiire ei ole keskeinen osa elämää. Kanarialaisia pidetään yleisesti rauhallisina, ystävällisinä ja kärsivällisinä

Elämä rytmittyy meren ja auringon ympärille. Jos luvataan täydellistä surffikeliä, niin se on hyvä syy lopettaa työt siltä päivältä. Muiden mielestä kanarialaiset elävät ikuisella lomalla ja tekevät kaiken hitaasti. He itse sanovat, että ehkä muualla vain kiirehditään liikaa.

Puheessa kuuluu sävyjä ja sanoja, jotka muistuttavat Latinalaisesta Amerikasta, sillä historialliset yhteydet kulkivat Atlantin yli. Linja-auto ei ole autobús vaan guagua, perunat eivät ole patatas vaan papas. Kanarian puhe muistuttaa monien korvaan enemmän latinalaisamerikkalaista espanjaa kuin Manner-Espanjan castellanoa.

Puheessa on sävyjä ja sanoja, jotka muistuttavat Latinalaisesta Amerikasta, koska historialliset yhteydet kulkivat Atlantin yli. Linja-auto ei ole autobús vaan guagua, perunat eivät ole patatas vaan papas, maissi ei ole maíz vaan millo. Kanarian puhe muistuttaa enemmän latinalaista kuin manner-Espanjan castellanoa. Puheessa raikuvat monet tyypilliset ilmaisut kuten chacho, ¡qué calufa!, chiquita, mi niño.

Kahden maanosan identiteetti näkyy vielä voimakkaammin Ceutassa ja Melillassa. Nämä kaupungit ovat espanjalaisia vaikka sijaitsevat Pohjois-Afrikassa. Ne ovat todellisia kulttuurien sulatusuuneja, joissa eri uskonnolliset ja etniset yhteisöt elävät rinnakkain. Arki kahden maanosan rajalla on omaleimaista.

Espanja on virallinen kieli, mutta monissa erityisesti muslimitaustaisissa perheissä puhutaan myös arabiaa, etenkin kotona. Arjessa kielet sekoittuvat luontevasti: espanjankielisiin lauseisiin upotetaan arabialaisia sanoja ja päinvastoin. Tämä kaksikielinen arki on erityisen näkyvää nuorten keskuudessa.

Madridilaiset

Madrid on monella tapaa kuin Espanja pienoiskoossa sillä se ei ole vain pääkaupunki vaan myös jatkuvassa liikkeessä oleva sulatusuuni, johon on vuosikymmenten aikana muuttanut ihmisiä kaikista Espanjan kolkista sekä yhä enemmän myös Latinalaisesta Amerikasta. Siksi madrilainen identiteetti ei perustu vahvaan alueelliseen historiaan samalla tavalla kuin monilla muilla alueilla. Se perustuu kaupunkilaisuuteen. Madrileño on ennen kaikkea suurkaupunkilainen: nopearytminen, käytännöllinen ja tottunut monimuotoisuuteen.

Madridissa harva kysyy, mistä olet kotoisin – tärkeämpää on, mitä teet nyt. Madrid on myös kaupunki, jossa itse madridilaiset, madrileños, ovat jo katoava luonnonvara.

Elämä Madridissa on kiireisempää kuin monessa muussa Espanjan osassa. Työ, verkostot ja ammatillinen asema ovat monille keskeinen osa identiteettiä. Päivät kuluvat työpaikan, metron ja kotimatkan välillä. Vaikka madridilaiset itsekin vitsailevat kiireestään ja stressistään, harva haluaa luopua pääkaupungin energiasta.

Puhe on yleensä selkeää ja lähellä kirjakieltä – konsonantit artikuloidaan tarkasti ja ääntämys edustaa monien mielestä “neutraalia” castellanoa. Samalla Madridissa elää vahva, hieman sarkastinen ja itseironinen huumori. Perinteinen madrilainen tunnetaan myös suorapuheisuudestaan ja nokkelista kommenteistaan.

Espanjan sisämaa, pienet kylät ja kaupungit

Kun siirrytään pois rannoilta ja suurkaupungeista kohti Espanjan sisämaata, avautuu täysin toisenlainen todellisuus. Alueet kuten Castilla-La Mancha, Extremadura ja laajat osat Castilla y León muodostavat niin sanotun “tyhjenevän Espanjan” (España vaciada). Maisema on karua: viljapeltoja, tasankoja, kivikyliä ja pitkiä hiljaisia teitä. Näillä alueilla elämä ei pyöri turismin, meren tai kansainvälisyyden ympärillä, vaan maanviljelyn, paikallisyhteisön ja perinteiden ympärillä.

Pienissä kylissä elämä on hitaampaa ja suljetumpaa. Kaikki tuntevat toisensa. Sosiaalinen kontrolli on vahvempaa kuin suurkaupungeissa – hyvässä ja pahassa. Perinteiset arvot, kuten perhe, uskonto ja yhteisön kunnia, ovat monin paikoin edelleen keskiössä.

Sisämaan asukkaita pidetään usein muita espanjalaisia vakavampina, vähemmän ulospäinsuuntautuneina, suorapuheisempina sekä tietyllä tapaa säästeliäämpinä ja käytännöllisempinä. Paikoitellen karut olosuhteet ovat opettaneet ihmiset tulemaan toimeen sillä mitä on tarjolla.

Jos rannikko edustaa avointa ja kansainvälistä Espanjaa, sisämaa edustaa sen historiallista ydintä.

Yksi maa, monta tapaa olla espanjalainen

Espanjalaisuutta ei voi tiivistää yhdeksi luonteenpiirteeksi tai elämäntavaksi. Andalusialainen, galicialainen, katalonialainen, kanarialainen, ceutalainen tai madrilainen voivat kaikki olla espanjalaisia – mutta he elävät espanjalaisuuttaan eri tavoin.

Espanja on kerroksellinen identiteetti, jossa yhdistyvät historia, kieli, ilmasto, talous, maantiede ja paikallinen ylpeys. Joillakin alueilla korostuu yhteisöllisyys ja perinteet, toisilla tehokkuus ja järjestelmällisyys, kolmansilla rauhallisuus ja sisäänpäinkääntyneisyys.

Espanja on mosaiikki, jossa jokainen pala on erilainen – ja juuri siksi kokonaisuus toimii.

Espanjaa pidetään usein houkuttelevana eläkeläisten asuinmaana leudon ilmaston, edullisemman hintatason ja rennon elämäntyylin vuoksi. Tänne suunnataan eläkepäiviä viettäään runsain joukoin myös monista Euroopan maista, myös Suomesta.

Mutta millaista eläkeläiselämää espanjalaiset itse viettävät?

Espanjassa eläkeläisyys ei tarkoita vetäytymistä kotinurkkiin vaan monelle se on uuden, aktiivisen elämänvaiheen alku. Monissa kaupungeissa ja kylissä eläkeläiset näkyvät katukuvassa aamusta iltaan. Päivä alkaa usein kävelyllä, kahvilassa istumisella tai asioiden hoitamisella, monesti niiden yhdistelmällä. Vedettävä ostoskärry mukaan, kävellen ruokaostoksille ja välissä nautitaan kahvit, kelien suosiessa tietenkin terassilla. Espanjalainen elämäntyyli kannustaa liikkumaan ja olemaan ulkona.

Lähes jokaisessa kunnassa/kaupungissa/kaupunginosassa toimii myös eläkeläisille tarkoitettu seniorikeskus, Centro de mayores. Ne eivät ole hoitopaikkoja, vaan sosiaalisia kohtaamispaikkoja, joissa voi viettää aikaa, tavata ystäviä ja osallistua monenlaiseen toimintaan. Tarjolla on esimerkiksi jumppaa, tanssia, kieli- ja käsityökursseja, musiikkia, pelejä ja luentoja. Suuri osa toiminnasta on maksutonta tai hyvin edullista. Nämä seniorikeskukset ovat monille arjen tukipilari.

Yleensäkin kunnat ja kaupungit järjestävät paljon ohjelmaa eläkeläisille. Yhteisöllisyys on vahvaa – vaikka asuisikin yksin eikä ole ehkä perhettä lähellä tai tiivistä ystäväpiiriä niin seuraa on kuitenkin aina tarjolla sitä haluaville.

Aurinko, ulkona elettävä arki ja vahva yhteisöllinen kulttuuri luovat puitteet elämälle, jossa sosiaalisuus kuuluu luonnollisesti jokaiseen päivään.

Espanjassa eläkeläiset ovat myös luonnollinen osa lasten ja lastenlapsien elämää. Isovanhemmilla on vahva ja näkyvä rooli, heidän läsnäolonsa on monille perheille korvaamaton. Tämä ei ole vain kulttuurinen piirre, vaan osa koko yhteiskunnan rakennetta, jossa sukupolvet elävät lähekkäin ja tukevat toisiaan luonnollisesti.

Monille espanjalaisille lapsiperheille isovanhemmat ovat arjen tukipilari. On tavallista nähdä aamuisin isovanhempia viemässä lapsenlapsia kouluun tai hakemassa heitä iltapäivällä. Isovanhemmat toimivat myös monien pienten lasten hoitajina, jos vanhemmat eivät halua laittaa heitä päivähoitoon tai siihen ei ole rahallisesti mahdollisuutta.

Työpäivien rytmi, pitkät lounastauot ja myöhäiset työajat vaikuttavat arkeen merkittävästi. Monille perheille on käytännössä välttämätöntä, että isovanhemmat auttavat lastenhoidossa.

On myös tavallista, että isovanhemmat tukevat perheitä taloudellisesti, jos siihen on mahdollisuus. Eläke voi joissain tilanteissa olla vakaampi tulonlähde kuin nuorten aikuisten pätkätyöt, ja erityisesti taloudellisesti haastavina aikoina isovanhemmat ovat auttaneet lapsiaan ja lapsenlapsiaan asumisessa ja arjen kuluissa. Tämä tapahtuu usein hiljaisesti ja ilman suurta numeroa, osana perheen sisäistä solidaarisuutta.

Vastapainona monille eläkeläisille lastenlasten kanssa vietetty aika tuo elämään merkitystä ja rytmiä sekä pitää heidät aktiivisina.

Myöhemmin avun suunta voi myös kääntyä: isovanhemmat muuttavat lastensa luo asumaan, kun he eivät enää pärjää yksin kotona. Tätä vastavuoroisuutta ei yleensä koeta rasitteena, vaan osana perhesuhdetta ja elämänkiertoa, jossa apua annetaan silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Mikä on espanjalaisten eläkeläisten taloudellinen tilanne?

Espanjassa eläkkeet perustuvat pääosin julkiseen sosiaaliturvajärjestelmään, Seguridad Social. Valtaosa eläkeläisistä saa ns. työeläkettä eli maksuperusteista contributiva-eläkettä, joka määräytyy sen mukaan, kuinka pitkään ja millä tulotasolla henkilö on maksanut sosiaaliturvamaksuja työuransa aikana. Keskimääräinen kaikkien contributiva-eläkkeiden määrä on hieman yli 1500 € kuukaudessa (brutto) ja se maksetaan 14 kertaa vuodessa.

Espanjassa on käytössä myös enimmäiseläke, joka on hieman yli 3300 € kuukaudessa (maksetaan 14 x vuodessa). Tuon enempää ei siis voi saada vaikka olisi työskennellyt miten pitkään tahansa ja vaikka olisi maksanut miten paljon sosiaaliturvamaksuja palkastaan.

Eläkeikä on Espanjassa noussut vaiheittain, ja korotus jatkuu vuoteen 2027 saakka. Tällä hetkellä yleinen eläkeikä on noin 66 vuotta ja 10 kuukautta. Eläkkeelle voi jäädä 65-vuotiaana, jos työuraa ja sosiaaliturvamaksuja on kertynyt riittävästi (yli 38 vuotta). Vuonna 2027 yleinen eläkeikä nousee 67 vuoteen niillä, joilla maksuvuosia ei ole kertynyt tarpeeksi.

Espanjassa ei ole Suomen kaltaista takuueläkettä mutta toki vähävaraisilla ja -tuloisilla on mahdollisuus ns. non-contributory-eläkkeeseen, jos täyttää tietyt edellytykset. Näitä ovat mm. että talouden vuositulot eivät saa ylittää 13 400 euroa, yksin asuvalla vuositulot eivät saa ylittää 7900 €. Myös varallisuutta tarkastellaan.

Jos ehdot täyttyvät niin yksinasuvan maksuperusteeton eläke on suuruusluokkaa hieman yli 500 euroa kuukaudessa (14 maksuerää vuodessa). Lisäksi tuloja voi joissain tilanteissa täydentää esim. Ingreso Mínimo Vital -tuella tai alueellisilla asumistuilla, mutta niiden määrä riippuu kotitalouden koosta, tuloista, varallisuudesta jne. Eli kaikki eivät ole automaattisesti oikeutettuja kaikkiin tukimuotoihin. Parhaimmillaan kokonaiskuukausitulot voivat nousta noin 700 euron tasolle (brutto), mutta vaihtelu on suurta.

Espanjassa eläkkeet ovat lähtökohtaisesti veronalaista tuloa, ja niistä maksetaan tuloveroa progressiivisen verotaulukon mukaan. Käytännössä pienituloiset eläkeläiset maksavat vain vähän veroja tai eivät lainkaan, kun taas suuremmista eläkkeistä veroja peritään enemmän. Verotuksen lopullinen taso riippuu kokonaisvuosituloista, mahdollisista muista tuloista sekä asuinalueesta, sillä osa verotuksesta määräytyy autonomisten alueiden mukaan.

Espanjan eläkeläiset kuuluvat myös julkisen terveydenhuollon piiriin. He saavat ilmaiset lääkärikäynnit, erikoissairaanhoidon ja sairaalahoitoon liittyvät palvelut julkisessa järjestelmässä. Myös lääkkeistä maksetaan yleensä vain pieni osuus, joka riippuu tuloista. Useimmat työeläkettä saavat eläkeläiset maksavat noin 10–30 prosenttia lääkkeiden hinnasta, mutta alhaisilla tuloilla osuus voi jäädä alle 10 prosenttiin tai jopa nollaan. Non‑contributory -takuueläkettä saavat voivat saada lääkkeet käytännössä ilmaiseksi.

Julkisissa kulkuvälineissä eläkeläisille myönnetään merkittäviä alennuksia. Alennukset voivat vaihdella alueittain, mutta usein esimerkiksi bussit, metro ja paikallisjunat ovat 50–100 prosenttia edullisempia eläkeläisille. Esim. täällä Madridin seudulla yli 65-vuotiaat eläkeläiset matkustavat julkisissa kulkuvälineissä käytännössä ilmaiseksi.

Eläkeläiset saavat myös alennuksia esim. kulttuuriin ja matkailuun, museoihin, nähtävyyksiin ja kulttuuritapahtumiin. Myös monet matkatoimistot tarjoavat eläkeläisille alennuksia.

Kaiken lisäksi eläkeläisille on tarjolla ns. IMSERSO-matkoja, jotka ovat Espanjan valtion tukemia matkoja eläkeläisille ja senioreille. Niiden tarkoituksena on tarjota edullisia lomamahdollisuuksia ikääntyville. Matkat voivat suuntautua esim. rantalomakohteisiin, kulttuurikohteisiin tai kaupunkeihin, ja usein ohjelmaan kuuluu myös opastettuja retkiä. IMSERSO-matkat ovat selvästi edullisempia kuin normaalit matkatoimistojen paketit ja tästä syystä ne ovatkin äärimmäisen suosittuja.

Monet eläkeläiset viettävät Espanjassa hyvin aktiivista elämää.

Kun ikääntyminen tuo mukanaan enemmän hoivan tarvetta, Espanjassa on tarjolla useita vaihtoehtoja. Vanhainkodit, residencia de mayores, voivat olla kunnallisia, yksityisiä tai niin sanottuja concertadoja, joissa julkinen sektori osallistuu kustannuksiin. Julkiset hoivakodit ovat yleensä edullisimpia, mutta niihin on usein valtavan pitkät jonot. Niissä maksut määräytyvät tulojen ja varallisuuden mukaan, eikä kenenkään odoteta maksavan enempää kuin mihin hänellä on varaa.

Yksityiset hoivakodit tarjoavat usein enemmän palveluita ja joustavuutta, mutta ovat myös selvästi kalliimpia. Kuukausihinnat vaihtelevat alueen ja hoidon tarpeen mukaan, mutta ovat usein useita tuhansia euroja. Täällä Madridissa hinnat ovat pitkälti yli 3000 € kuukaudessa.

Yksityiset hoivakodit ovat yleensä todella laadukkaita, niissä on omat huoneet omalla kylpyhuoneella, on monenlaista päiväohjelmaa, viihtyisät piha-alueet sekä ”ravintola”, jossa on tarjolla päivän ateriat ja pöytiin katettuina kauniit kankaiset pöytäliinat.

Monille välimuoto on ns. päiväkeskus, jossa ikäihminen viettää päivän ohjatun toiminnan ja hoivan parissa, mutta palaa illaksi kotiin. Tämä tukee kotona asumista mahdollisimman pitkään. Monet näitä päiväkeskuksia käyttävät saattavat asua myös jonkun perheenjäsenen, ehkä nuoremman sisaren tai lapsen luona ja päiväkeskus tarjoaa sitten helpotusta arkeen ja vähentää ulkopuolisen avun tarvetta kotona.

Espanjan eläkejärjestelmä tarjoaa siis perusturvan lähes kaikille mutta elämänlaatu riippuu tietysti paljon siitä, millainen eläke on kertynyt työuran aikana ja onko käytettävissä muita tuloja tai säästöjä.

Monelle eläkeläiselle arjen talous ei perustu pelkkään eläkkeeseen vaan sitä tuetaan mm. sijoitusasunnoilla, joita on hankittu työvuosien aikana. Espanjalaiset eläkeläiset ovat tällä hetkellä heitä, joilla on keskimäärin asiat varsin hyvin – monilla aivan tavallisilla työläisilläkin on koti maksettuna ja lisäksi ehkä kakkosasunto rannikolla tai sijoitusasuntoja. Kaiken lisäksi nämä asunnot ovat nostattaneet arvojaan valtavasti.

Kaikkien eläkeläisten arki ei kuitenkaan ole huoletonta. Erityisesti pienituloiset eläkeläiset kohtaavat Espanjassa myös merkittäviä taloudellisia haasteita. Vaikka julkinen järjestelmä tarjoaa perusturvan, moni pienituloinen joutuu laskemaan menojaan tarkasti ja turvautumaan esimerkiksi kunnallisiin avustuksiin tai perheen apuun. Espanjassa perheen rooli onkin usein ratkaiseva siinä, kuinka turvatuksi eläkeläinen arjessaan itsensä kokee.

Toisaalta monilla eläkeläisillä tällä hetkellä on velaton omistusasunto, jossa asuminen on verrattain edulllista. Monissa tavallisissa taloyhtiöissä (comunidad) kuukausittaiset asumisvastikkeet voivat olla melko alhaisia, usein muutamia kymmeniä euroja kuukaudessa. Mutta ne, joilla ei ole tätä turvaa, ovatkin sitten heikommassa asemassa. Etenkin suuremmissa kaupungeissa ja rannikoilla vuokrat ovat nousseet todella voimakkaasti viime vuosina.

Toisaalta vuokralaisten oikeudet Espanjassa ovat melko korkeat. Vaikka vuokrasopimus tehtäisiin esimerkiksi vain yhdeksi vuodeksi, niin laki antaa vuokralaiselle oikeuden jatkaa sopimusta enintään viiteen vuoteen saakka (seitsemään vuoteen, jos vuokranantaja on yritys). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sopimus uusiutuu vuosi kerrallaan vuokralaisen niin halutessa eikä omistaja voi tuona aikana irtisanoa sopimusta. Edes asunnon myyminen ei pura vuokrasopimusta.

Myös vuokrankorotuksia on rajoitettu tietyin ehdoin. Korotus on mahdollinen vain jos siitä on sovittu sopimuksessa ja viime vuosian korotuksia on rajoitettu myös erillisillä sääntelytoimilla.

Ja mikäli vuokrat jäävät maksamatta ja vuokralainen on virallisesti todettu ns. haavoittuvassa asemassa olevaksi, esimerkiksi pienituloinen yksinasuva eläkeläinen, niin vuokralaisen häätö ei Espanjassa ole yksinkertainen ja nopea prosessi. Tuomioistuin voi lykätä täytäntöönpanoa, jotta sosiaalipalvelut ehtivät arvioida tilanteen ja käytännössä prosessi voi kestää pitkälti yli vuoden, joissain tapauksissa pidempäänkin, jos lykkäyksiä myönnetään useita.

Käytännössä Espanjan järjestelmä tarkoittaa sitä, että vuokralaisella on usean vuoden ajaksi varsin vahva asumisturva. Toisaalta kohtuuhintaisia sosiaalisia vuokra-asuntoja on tarjolla vähän, ja niihin voi olla pitkät, jopa useiden vuosien jonot.

Yhä useampi yksinasuva eläkeläinen tukeutuu nykyään myös siihen vaihtoehtoon, että myy asuntonsa ns. nuda propiedad -sopimuksella. Tämä tarkoittaa sitä, että ostajalla ei ole oikeutta asuntoon ennen kuin sen haltija on kuollut. Nämä asunnot myydään yleensä merkittävästi markkinahintoja edullisemmin – ostaja saa tulevaisuudessa asunnon, jonka arvo on korkeampi kuin sen ostohinta ja myyjä saa käteistä ja sen myötä helpotusta loppuelämän kustannuksiin mutta kuitenkin säilyttäen oikeuden jatkaa asumista asunnossa kuolemaansa asti.

Ja vaikka aurinko ei maksa laskuja, se valaisee arkea monella tavalla. Leuto ilmasto, ulkona elettävä elämä ja vahva yhteisöllisyys luovat puitteet aktiiviselle ja sosiaaliselle vanhuudelle. Espanjassa eläkeläisyys ei useinkaan ole vetäytymistä, vaan näkyvä, osallistuva ja perheeseen kietoutuva elämänvaihe – sellainen, jossa arki jatkuu, mutta eri rytmissä.

Viime aikoina Espanjan mediassa on ollut paljon keskustelua infrastruktuurin kunnosta, etenkin tammikuinen junaonnettomuus nosti aiheen taas voimakkaasti esille.

Ennen onnettomuutta paikallinen liikenne- ja kestävän liikkuvuuden ministeri Oscar Puente ehti todeta useampaan kertaan julkisuudessa että Espanjan raideliikenne elää elämänsä parasta aikaa. Kunnes sitten yhtäkkiä huomattiinkin että asiat eivät olleetkaan ihan näin. Onnettomuuden jälkeen on selvinnyt että useita muitakin raideosuuksia on luvattoman huonossa kunnossa ja junien nopeuksia on monin paikoin jouduttu hiljentämään merkittävästi jotta uusilta onnettomuuksilta välttyttäisiin. Ja kaikki tämä nousu esille vasta onnettomuuden myötä.

Eikä tämä rapautuminen koske pelkästään raideverkostoa vaan myös tiet ovat koko ajan huonommassa kunnossa. Tienopeuksia on jouduttu monin paikoin laskemaan koska tiet eivät ole enää turvallisia. Teiden kunnossapitoon ei ole investoitu riittävästi talouskriisin jälkeisinä vuosina ja monilla osuuksilla päällyste on kulunut ja peruskorjaustarve kasvaa kasvamistaan. Tilanne on kumuloitunut etenkin hyvin sateisen talven seurauksena.

Itse asiassa kaikki muukin infra tuntuu rapautuvan kovalla vauhdilla.

On siis ymmärrettävää että asia herättää keskustelua sillä veroja maksetaan koko ajan enemmän ja valtion keräämä verokertymä vain suurenee suurenemistaan. Samaan aikaan Espanjan asukasmäärä jatkaa kasvamista ja talouden ulkoiset mittarit näyttävät hyviltä. Tai näin ainakin meille uskotellaan. Pääministerin mukaan ”España va como un cohete” – Espanja menee kuin raketti, Espanja on huimassa nousukiidossa.

Tämä kasvu ei kuitenkaan näy infrastruktuurin kunnossa vaan rahat valuvat jonnekin aivan muualle.

Miten tähän tilanteeseen on päädytty?

Espanja rakensi suurimman osan suurista vesirakenteista, teistä, raideverkostosta ja energiainfrastruktuurista 1940–70-luvuilla ja myöhemmin 1990-luvulla. Nämä investoinnit olivat äärimmäisen tärkeitä maan kehitykselle, näin Espanja modernisoitiin, mutta rakentamisen jälkeen kaikki unohdettiin – aivan kuin tärkeät rakenteet ylläpitäisivät itse itsensä, ilman asianmukaista huolenpitoa.

Nykyään esim. monet vesihuollon kannalta tärkeät padot ovat jo yli 50–60 vuotta vanhoja. Eivät ne vielä ole romahtamaisillaan, mutta niissä on kuitenkin vakavia puutteita, jotka vaatisivat vahvistuksia, valvontajärjestelmien modernisointia ja päivitettyjä hätäohjelmia.

Myöhemmin rakennetut modernit moottoritiet ja nopeat AVE-rautatieverkostot ovat myös tulleet siihen ikään, että perusteelliset korjaukset olisivat ajankohtaisia.

Huollon velkaa on siis kertynyt vähän kaikkialla, ja sen kustannukset alkavat näkyä.

Kyse ei siis ole yksittäisestä onnettomuudesta tai yhdestä poikkeuksellisen sateisesta talvesta. Eikä kyse ole huonosta tuurista. Kyse on vuosikymmenten aikana kertyneestä huoltovelasta ja siitä, miten julkisia varoja on priorisoitu. Rakentamiseen on investoitu näyttävästi, mutta ylläpitoon ei ole sitouduttu samalla vakavuudella. Nyt tuo pitkä ketju alkaa näkyä konkreettisina halkeamina teissä, hidastuksina radoilla ja kasvavina korjauslaskuina.

Ongelma ei kuitenkaan ole vain tekninen vaan enemmänkin budjettipoliittinen ja poliittinen. Infrastruktuurin ylläpitoon käytetty osuus valtion budjetista on viime vuosina kasvanut selvästi hitaammin kuin sosiaalimenot eli rahat on priorisoitu muihin kuluihin.

Eläke- ja terveydenhuoltomenot, sosiaalituet, julkisten työntekijöiden palkat ja velan korot vievät yhä suuremman osan budjetista. Nämä ovat jäykkiä menoja, joita on vaikea leikata ja jotka ovat poliittisesti herkkiä. Kun budjettipaineita ilmenee niin ensimmäisenä kärsii pitkäaikainen investointi: patojen ylläpito, vesihuollon verkostojen uudistaminen, kriittisen infrastruktuurin konservointi. Pitkän aikavälin investointi häviää aina kiireelliselle menolle.

Samaan aikaan Espanjan valtio on kohdannut myös muita kasvavia menopaineita. Väestön ikääntyminen nostaa joka vuosi eläkkeiden ja terveydenhuollon kustannuksia. Sosiaalituet laajenevat, usein ilman tehokkaita työllistämis- tai integroitumisohjelmia. Julkinen sektori kasvaa vakauden varmistamiseksi, mutta ei luo suoraan uutta tuottavaa arvoa. Kulut siis vain kasvavat.

Eli vaikka verotulot ovat kasvaneet niin menot ovat kasvaneet vielä nopeammin ja jostain on säästettävä – tai otettava lisää velkaa.

Velan avulla voidaan toki ostaa lisää aikaa, ylläpitää ainakin hetken aikaa sosiaalista rauhaa ja lykätä vaikeita päätöksiä. Tämä aika ei kuitenkaan ole ilmaista. Jokainen korkoeuro on euro, joka ei mene tuottavaan investointiin tai ylläpitoon.

Velka ei aiheuta välitöntä romahdusta, mutta rajoittaa tulevaa liikkumavaraa ja siirtää kustannuksen seuraaville sukupolville. Ja samaan aikaan infra jatkaa surkastumistaan. Ongelma ei ole se, ettei rahaa olisi. Ongelma on se, mihin rahat käytetään.

Mitä siis pitäisi tehdä?

Jos ongelma on rakenteellinen, myös ratkaisut ovat rakenteellisia.

Vaihtoehtoja ei todellisuudessa ole loputtomasti. Niitä on käytännössä kolme: uudistus, kitkutteleva selviytyminen tai pakotettu sopeutus.

Uudistus
Se tarkoittaa, että ongelmiin tartutaan ajoissa. Rahaa käytetään ensisijaisesti ylläpitoon ja sellaisiin investointeihin, jotka oikeasti tuottavat tulevaisuudessa. Julkisia menoja tehostetaan, byrokratiaa karsitaan ja jäykkiä rakenteita – kuten eläkejärjestelmää ja hallintoa – uudistetaan. Maahanmuuttajat integroidaan nopeasti työmarkkinoille, jotta he voivat osallistua ja maksaa veroja. Tämä vaihtoehto vaatii rohkeita päätöksiä nyt, mutta vähentää kipua myöhemmin.

Selviytyminen
Se tarkoittaa, että mitään suurta ei uskalleta muuttaa. Veroja nostetaan vähitellen ja velkaa otetaan lisää, jotta järjestelmä pysyy pystyssä. Ulospäin kaikki näyttää toimivan, mutta rakenteelliset ongelmat eivät katoa. Ne vain kasvavat hitaasti taustalla. Tämä on eräänlaista hidasta rapautumista – ei romahdusta, mutta ei myöskään todellista parantumista.

Pakotettu sopeutus
Silloin mitään ei tehdä ajoissa, ja lopulta jokin ulkoinen kriisi – talouskriisi, korkojen nousu, rahoitusmarkkinoiden paine tai muu shokki – pakottaa äkillisiin ja koviin leikkauksiin. Päätöksiä ei tehdä hallitusti, vaan pakon edessä. Se tarkoittaa nopeita menoleikkauksia, veronkorotuksia ja todennäköisesti myös sosiaalisia jännitteitä.

Näistä kolmesta vaihtoehdosta vain ensimmäinen on hallittu tie. Toinen siirtää ongelmaa eteenpäin. Kolmas jättää ratkaisun muiden päätettäväksi.

Kysymys ei siis ole siitä, tapahtuuko muutos – vaan siitä, tapahtuuko se omasta tahdosta vai pakon edessä.

Saa nähdä, minkä tien Espanja valitsee – tällä hetkellä tunnutaan menevän selviytymisen tiellä, jossa toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan siihen on varaa.

Ovatko milleniaalit ja Z-sukupolvi historian parhaiten koulutettu sukupolvi? Tilastot sanovat kyllä. Yhä useampi nuori suorittaa korkeakoulututkinnon, jatkaa maisteriksi ja täydentää osaamistaan erilaisilla kursseilla. Paperilla he ovat koulutetumpia kuin yksikään aiempi sukupolvi.

Silti äitinä en osaa suhtautua tähän väitteeseen täysin huolettomasti.

Minulla on 15-vuotias nuori, jolla on vuosi peruskoulua jäljellä. Sen jälkeen pitäisi tehdä päätöksiä, joilla on Espanjassa yllättävän suuri painoarvo. Lukioon mennessä valitaan suuntautuminen, ja se vaikuttaa vahvasti siihen, mihin yliopistoon voi tulevaisuudessa hakea ja mitä voi opiskella. Kuusitoistavuotiaan pitäisi siis jo tietää, mihin suuntaan elämän kompassi osoittaa – aikana, jolloin koko maailma on jatkuvassa liikkeessä.

Kun katselen ympärilleni Espanjassa, näen nuoria aikuisia, joilla on tutkintoja, jatkotutkintoja, lisäkoulutuksia ja kielisertifikaatteja. Silti moni heistä tekee töitä, jotka eivät vastaa koulutusta. Ilmiölle on täällä oma nimensä: titulitis. Tutkintoihin uskotaan vahvasti. Papereita kerätään, koska niiden ajatellaan takaavan tulevaisuuden. Mutta takaavatko ne?

Ansioluettelot täyttyvät kursseista ja todistuksista, samalla kun epävarmuus työelämästä kasvaa. Diplomeja on enemmän kuin koskaan, mutta työmarkkinoilla puhutaan silti osaajapulasta. Tämä ristiriita herättää kysymyksen: olemmeko alkaneet mitata koulutusta määrällä, vaikka todellinen arvo syntyy laadusta?

Täällä Espanjassa keskustelua värittää vielä yksi erityinen taustatekijä: maan työmarkkinatilanne. Nuorisotyöttömyys on ollut jo vuosia Euroopan korkeimpia, ja määräaikaiset työsuhteet ovat monelle nuorelle arkea. Tämä luo paineen hankkia yhä enemmän tutkintoja ja lisäpätevyksiä, ikään kuin jokainen uusi sertifikaatti toisi hieman lisää turvaa epävarmuuden keskelle. Perheissä koulutukseen suhtaudutaan vakavasti, jopa kunnianhimoisesti, koska sitä pidetään yhtenä harvoista keinoista vaikuttaa tulevaisuuteen. Samalla Espanjan koulutusjärjestelmä on melko teoreettinen ja vahvasti tutkintokeskeinen, mikä osaltaan ruokkii titulitis-ilmiötä.

Äitinä mietin, mitä minun pitäisi neuvoa omalle nuorelleni. Pitäisikö hänen valita “varma” ja arvostettu ala? Pitäisikö tähdätä mahdollisimman laajaan akateemiseen polkuun, jotta ovet pysyvät auki? Vai pitäisikö rohkaista häntä seuraamaan kiinnostusta, vaikka se ei kuulostaisi perinteisesti turvalliselta?

Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Tekoäly, automaatio ja digitalisaatio muokkaavat työelämää jatkuvasti. Ammatteja katoaa ja uusia syntyy. Tiedon määrä kasvaa räjähdysmäisesti, ja ulkoa muistamisen merkitys vähenee. Ymmärtäminen, kriittinen ajattelu, ongelmanratkaisukyky ja sopeutumiskyky nousevat keskiöön.

Silti koulutusjärjestelmät laahaavat usein perässä. Jos järjestelmä ei muutu riittävän nopeasti, vaarana on, että se tuottaa yhä enemmän tutkintoja ilman, että todellinen osaaminen vahvistuu samassa suhteessa.

Kun ajattelen omaa 15-vuotiastani, ymmärrän, että tärkein kysymys ei ehkä ole, mitä hänen pitäisi opiskella. Tärkeämpää on, miten hän oppii oppimaan. Miten hän oppii ajattelemaan itsenäisesti, arvioimaan tietoa kriittisesti ja sopeutumaan muutokseen. Yksittäinen lukion suuntautuminen voi vaikuttaa tuleviin opintoihin, mutta todennäköisesti hänen työuransa tulee sisältämään useita suunnanmuutoksia, ehkä kokonaan uusia aloja, joita ei vielä edes ole olemassa.

Kukaan ei voi varmasti tietää, mitkä alat ovat kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä arvostetuimpia. Voin vain toivoa, että tyttärelle on rakentunut vahva perusta: uteliaisuus, oppimiskyky, sitkeys ja rohkeus.

Palataan siis alun pohdintaan. Ehkä kyse ei ole siitä, onko tämä sukupolvi historian parhaiten koulutettu. Ehkä tärkeämpää on miettiä että kasvatammeko sukupolvea, joka osaa käyttää koulutustaan viisaasti, muuttuvassa ja arvaamattomassa maailmassa. Ja ehkä minun – kuten monen muunkin vanhemman – todellinen oppitunti on:

Tärkeintä ei ole valita täydellistä polkua, vaan kasvattaa nuori, joka uskaltaa kulkea sitä, vaikka maailma muuttuu matkalla.

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on yleistynyt ajatus, jonka mukaan vilkkaat terassit, täynnä olevat baarit ja aktiivinen ravintolakulttuuri kertovat talouden hyvästä tilasta. Kyllähän nyt Espanajalla täytyy mennä yleisesti ihan hyvin kun baarit ja ravintolat ovat täynnä arki-iltoina ja moniin hintaviin ravintoloihin pitää tehda illallisvaraukset etukäteen, jopa viikkoja aikaisemmin.

Ajatus tuntuu intuitiivisesti loogiselta: jos ihmisillä on varaa käyttää rahaa vapaa-aikaan, talouden täytyy voida hyvin.

Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että tämä tulkinta on harhaanjohtava ja jopa vaarallinen, sillä se sekoittaa näkyvän kulutuksen todelliseen vaurauteen.

Taloudellinen todellisuus on Espanjassa ollut jo pitkään ristiriitainen.

Tiettyjen mittareiden mukaan maan taloudella menee todella hyvin: Espanjan talous on kasvanut reippaasti verrattuna moniin muihin euroalueen maihin ja kasvu jatkuu edelleen. Myös työllisyystilanne on parantunut ja on alhaisimmillaan pitkään aikaan (vaikka se onkin edelleen EU-maiden keskitasoa korkeampi).

Samaan aikaan työntekijöiden reaalitulot ovat kuitenkin polkeneet paikallaan tai nousseet hyvin minimaalisesti elinkustannusten noustessa merkittävästi -erityisesti asumisen, energian ja ruoan hinnat vievät yhä suuremman osan kotitalouksien budjeteista. Seurauksena on se, että ostovoima on heikentynyt viimeisten 15 vuoden aikana yli 6 %.

Lyhyesti sanottuna: Espanjan talous kasvaa, mutta tavallisen ihmisen arjessa se ei näy. Suomeen ja useimpiin muihin OECD-maihin verrattuna espanjalaisten ostovoima on kehittynyt selvästi heikommin. Ja kuitenkin samanaikaisesti julkinen tila antaa kuvan aktiivisesta ja huolettomasta kuluttamisesta.

Täynnä olevat baarit eivät siis edusta koko yhteiskuntaa vaan ne heijastavat vain tiettyjä ryhmiä: henkilöitä, joiden tulot ovat säilyneet vakaina (eläkeläiset ja julkisen puolen työntekijät) ja matkailijoita, joiden kulutus ei liity paikalliseen ostovoimaan. Sekä ihmisiä, jotka jatkavat kuluttamista hinnalla millä hyvänsä. Kulissit täytyy pitää yllä vaikka rahaa ei olisi.

Monille tuo vapaa-ajan kulutus rahoitetaan säästöjä purkamalla, velkaantumalla tai tinkimällä muista välttämättömistä menoista. Keskiverto-espanjalaisille ehti kertyä säästöjä ennen pandemian alkamista sekä sen aikana kun rahaa ei päässyt kuluttamaan ja näitä kertyneitä säästöjä on sitten käytetty elämästä nauttimiseen viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä on buustannut myös kivasti taloutta kun oma kansa on kuluttanut kuin viimeistä päivää.

Kulutus on siis lisääntynyt vaikka ostokyky on heikentynyt.

Tuo näkyvä kulutus ei kuitenkaan johdu taloudellisesta vahvuudesta, vaan se on sopeutumista heikentyneisiin olosuhteisiin.

Kun tulevaisuus näyttäytyy epävarmana, ihmiset pyrkivät säilyttämään arkisen normaalin tunteen. Kahvilahetki, illallinen ulkona tai viikonloppumatka eivät ole vain taloudellisia valintoja, vaan psykologisia keinoja ylläpitää hallinnan ja jatkuvuuden kokemusta. Näissä tilanteissa kulutus ei ole merkki ylijäämästä, vaan keino torjua ahdistusta ja epävarmuutta.

Kulutusluottojen yleistyminen on keskeinen osa tätä kehitystä. Luotto mahdollistaa elämäntavan ylläpitämisen, vaikka tulot eivät enää sitä tue. Tämä luo lyhyellä aikavälillä vaikutelman vakaudesta, mutta pitkällä aikavälillä kasvattaa haavoittuvuutta. Kun yhä suurempi osa kulutuksesta perustuu velkaan, taloudellinen puskurikyky heikkenee ja pienetkin häiriöt voivat johtaa vakaviin ongelmiin.

Taloudellisen ulottuvuuden lisäksi ilmiöllä on vahva sosiaalinen ja kulttuurinen puoli, kuluttamisesta on tullut osa viestintää. Vapaa-ajanvietto ei ole pelkästään yksityinen kokemus, vaan osa julkista identiteettiä. Ulkona syöminen, matkustaminen ja tapahtumissa käyminen toimivat merkkeinä siitä, että kaikki on hyvin. Ainakin ulkoisesti.

Ongelmallisinta tässä itsepetoksessa on se, että se estää näkemästä todellisuutta. Kun täysiä baareja ja ravintoloita pidetään merkkinä siitä, että taloudella menee hyvin, vakavat ongelmat sivuutetaan. Miksi korjata mitään, jos ulospäin kaikki näyttää toimivan?

Mutta täysi terassi ei maksa vuokraa. Se ei nosta palkkoja, eikä se tuo turvaa huomiselle.

Todellinen vauraus ei tarkoita sitä, että ihmiset käyvät ulkona syömässä, vaan sitä että heillä on varaa elää ilman jatkuvaa huolta rahasta. Että kuun lopussa jää jotain käteen. Että yllättävä lasku ei kaada taloutta. Että tulevaisuutta ei tarvitse pelätä.

Kun kulutus kasvaa samaan aikaan kun ostovoima heikkenee, kyse ei ole vahvuudesta vaan sopeutumisesta. Ihmiset yrittävät elää kuten ennen, vaikka rahat eivät enää riitä. Säästöjä puretaan, velkaa otetaan ja tingitään välttämättömästä – jotta arki näyttäisi normaalilta.

Tämä ei ole kestävää. Se on näytelmää.

Vaikka elämä Espanjassakin muuttuu jatkuvasti modernimmaksi ja osa paikallisesta omaleimaisuudesta katoaa vähitellen, maasta löytyy kuitenkin yhä poikkeuksellisen vahva kivijalkakauppojen ja erikoisten palveluiden verkosto.

Autioituva keskusta ei ole täällä ollenkaan samanlainen käsite kuin esim. Suomessa, jossa monissa, ainakin pienemmissä kaupungeissa, keskustat ovat autioituneet kauppojen lopettaessa tai muuttaessa ostoskeskuksiin. Täällä monilla alueilla – erityisesti kaupunkien vanhemmissa osissa – pienet liikkeet ja perinteiset ammatit eivät ole vain nostalginen muisto menneestä, vaan täysin elävä osa arkea.

Minne tahansa meneekin, niin täällä kohtaa edelleen runsaasti pieniä kauppoja, jotka ovat usein olleet saman perheen omistuksessa vuosikymmenten ajan. Lihakauppias tuntee asiakkaansa nimeltä ja kysyy, tehdäänkö pihvit samalla tavalla kuin viime viikolla. Kalakaupassa kerrotaan, mistä päivän saalis on tullut ja miten se kannattaa valmistaa. Hedelmä- ja vihanneskauppias kertoo että mitä lajia omenaa kannattaa tänään ostaa ja leipomosta haetaan aamulla tuore leipä – siitäkin huolimatta että vieressä olisi suuri supermarketti.

Kivijalkakauppojen säilymistä tukee erityisesti espanjalainen arjen rytmi. Moni käy kaupassa usein, jopa päivittäin, eikä tee välttämättä mitään suuria viikko-ostoksia. Ruokaa ostetaan tuoreena tarpeen mukaan. Näissä pienissä kaupoissa asiointi on myös tärkeä sosiaalinen hetki.

Täällä asiakkaan ja myyjän välinen suhde rakentuu ajan myötä luottamukseksi, jossa molemmat tuntevat toisensa.

Kivijalkaliikkeet eivät rajoitu pelkästään ruokaan vaan kaupunginosat ovat edelleen täynnä pieniä rautakauppoja, paperikauppoja, korjauspajoja ja ompelutarvikeliikkeitä, jotka keskittyvät yhteen asiaan mutta tekevät sen perusteellisesti. On suutareita ja ompelijoita, joiden palveluita käytetään säännöllisesti eikä vain poikkeustilanteissa. Usein asiakas ei edes tiedä tarkalleen, mitä tarvitsee, vaan luottaa myyjän kokemukseen ja neuvoihin.

Oma lukunsa ovat myös kioskit, joita edelleen näkee kadunkulmissa. Näistä espanjalaiset ostavat lehtensä. Täällähän lehtiä ei todellakaan kanneta kotiin vaan jos haluat lukea päivän uutiset perinteisestä sanomalehdestä niin suuntaat lehtikioskille ostamaan sen.

Näiden tuttujen kivijalkapalveluiden rinnalla Espanjassa elää myös harvinaisempia ja suomalaisesta näkökulmasta lähes eksoottisia ammatteja. Yksi tunnetuimmista on cobrador de frac, eräänlainen velanperijä. Palvelua käytetään yhä tilanteissa, joissa maksamaton lasku on jäänyt hoitamatta. Cobrador de frac ei uhkaile eikä koske velalliseen, vaan tekee velasta julkisen. Nykyään palvelu on jo harvinaisempi, mutta vielä jokin aika sitten frakkiin pukeutunut herrasmies saattoi ilmestyä kadulle, työpaikan läheisyyteen tai kahvilaan ja seurata velallista hillitysti mutta näkyvästi. Sosiaalinen paine hoitaa velka kuntoon osoittautui usein tehokkaammaksi kuin kirjeet tai puhelut.

Toinen lähes kadonnut mutta yhä paikoin elävä ilmiö on afilador, liikkuva veitsenteroittaja. Kadulla voi edelleen kuulla tunnusomaisen pillin tai huilun äänen, joka kertoo afiladorin saapumisesta. Asukkaat tuovat veitsiä, saksia ja muita teriä teroitettavaksi suoraan kadulle. Palvelu on nopea, edullinen ja perustuu suoraan kontaktiin – ei ajanvarauksiin tai verkkosivuihin. Meidänkin naapurustossamme afilador ajelee paikalle lähes joka viikonloppu.

Lisäksi kaupungissa voi törmätä chatarreroon, kiertävään metalliromun kerääjään. Hän kulkee yleensä pakettiautolla kaupunginosissa ja kerää ihmisiltä vanhoja metalliesineitä, kuten kodinkoneita, johtoja, putkia ja muuta romua. Kerätty metalli viedään romuliikkeeseen tai kierrätyskeskukseen, jossa se punnitaan ja myydään eteenpäin kierrätettäväksi. Ammatti on perinteinen ja monille tuttu näky Espanjassa, vaikka nykyään se onkin tarkasti säädelty ja vaatii rekisteröitymistä sekä lupia.

Vaikka ostoskeskukset ja ketjuliikkeet ovat vallanneet yhä enemmän tilaa, paikallishallinto ja paikalliset asukkaat suhtautuvat näihin pieniin toimijoihin usein suojelevasti. Niitä pidetään tärkeinä kaupunginosien identiteetin ja elinvoiman kannalta, sillä ne tarjoavat kohtaamisia, jatkuvuutta ja tunteen siitä, että kaupunki ei ole vain rakennuksia – vaan ennen kaikkea ihmisten välinen verkosto.

Jos Espanjassa on matkustanut vähänkään perinteisten matkailualueiden ulkopuolella, on melko varmasti törmännyt Parador-hotellikonseptiin, vaikkei olisi sitä edes tiennyt hotelliksi.

Kyseessä ei nimittäin ole mikään perinteinen hotelliketju vaan valtion omistama hotelliverkosto, jonka tarkoituksena on säilyttää historiallisesti ja arkkitehtonisesti merkittäviä rakennuksia ja samalla edistää matkailua myös vähemmän tunnetuilla alueilla.

Espanjalaiset Parador-hotellit ovat ainutlaatuinen yhdistelmä historiaa, kulttuuriperinnön vaalimista ja korkeatasoista majoitusta.

Paradorien tarina alkaa vuodesta 1928, jolloin Espanjan valtio perusti ensimmäisen Paradorin Sierra de Gredosin vuoristoon. Taustalla oli ajatus siitä, että maan rikas historia ja upeat rakennukset voisivat toimia matkailun vetovoimatekijöinä, jos ne kunnostetaan ja otetaan käyttöön laadukkaina hotelleina.

Samalla luotiin työpaikkoja ja elvytettiin alueita, joihin matkailu ei muuten helposti olisi ulottunut. Parador-järjestelmä laajeni nopeasti 1900-luvun aikana ja siitä tuli osa Espanjan kansallista identiteettiä.

Suurin osa Parador-hotelleista sijaitsee rakennuksissa, joilla on pitkä ja merkittävä historia. Näihin kuuluu keskiaikaisia linnoja, maurilaisia palatseja, luostareita, vanhoja aateliskartanoita ja historiallisia kaupunkitaloja.

Joissakin tapauksissa Parador on rakennettu myös luonnonpuistoon tai poikkeuksellisen maiseman äärelle modernimpaan, mutta ympäristöönsä huolellisesti sovitettuun rakennukseen. Yhteistä kaikille on se, että sijainti ja rakennus itsessään ovat osa elämystä, eivät vain yöpymisen tausta.

Espanjassa on nykyisin lähes sata Parador-hotellia, jotka kattavat koko maan rannikoilta vuoristoon ja suurkaupungeista syrjäisempiin maakuntiin. Tämä laaja verkosto tekee mahdolliseksi tutustua Espanjan eri alueisiin tavalla, joka yhdistää paikallisen historian, keittiön ja maiseman yhdeksi kokonaisuudeksi. Monille matkailijoille Parador toimii porttina alueelliseen kulttuuriin, sillä hotellien ravintolat painottavat usein paikallisia raaka-aineita ja perinteisiä reseptejä. Monesti näiden hotellien ravintola on paikallisesti tunnettu ja arvostettu ja ne houkuttelevat asiakkaita syömään myös hotellin ulkopuolelta.

Paradorit ovat erityisiä myös tunnelmansa vuoksi. Yöpyminen vuosisatoja vanhassa linnassa tai entisessä luostarissa antaa matkalle aivan toisenlaisen syvyyden kuin tavallinen hotelli. Historialliset yksityiskohdat, kuten kiviseinät, holvikatot ja sisäpihat, yhdistyvät nykyaikaiseen mukavuuteen. Lisäksi palvelun taso on yleensä korkea ja rauhallinen, mikä houkuttelee matkailijoita, jotka arvostavat laatua ja autenttisuutta enemmän kuin nopeaa massaturismia.

Parador-verkostoa pidetään myös esimerkkinä kestävämmästä matkailusta, sillä sen toiminta perustuu olemassa olevien rakennusten säilyttämiseen ja alueellisen talouden tukemiseen.

Tunnetuimpia Paradoreja ovat esimerkiksi Granadan Parador de Granada, joka sijaitsee Alhambran palatsialueella ja tarjoaa näkymät sekä maurilaiseen arkkitehtuuriin että Sierra Nevadan vuoristoon. Toledo on toinen klassikko, josta avautuu vaikuttava näkymä historialliselle vanhankaupungille. Santiago de Compostelan Parador, Hostal dos Reis Católicos, on yksi maailman vanhimmista edelleen toimivista hotelleista ja sijaitsee aivan kuuluisan katedraalin vieressä.

Myös Teneriffalla, Teiden huipulla, sijaitseva Parador on varsin ainutlaatuinen. Tämä hotelli sijaitsee Teide-vuoren kansallispuistossa yli 2 000 metrin korkeudessa, ja sen ympäristö koostuu laavakentistä, tuliperäisestä maisemasta ja henkeäsalpaavista näkymistä. Yöpyminen täällä tarjoaa paitsi luonnonläheisen kokemuksen, myös mahdollisuuden ihailla tähtitaivasta yhdessä maailman parhaista tähtihavaintopaikoista.

Hyvin ainutlaatuisia kokemuksia on siis tarjolla monissa Parador-hotelleissa.

Paradorit sopivat erityisesti matkailijoille, jotka arvostavat rauhallista tunnelmaa, hyvää ruokaa ja ainutlaatuisia ympäristöjä enemmän kuin vilkasta viihdetarjontaa. Ne vetoavat usein pariskuntiin, kulttuurimatkailijoihin ja niihin, jotka haluavat nähdä Espanjaa pintaa syvemmältä.

Ne edustavat ajatusta siitä, että matkailu voi olla muutakin kuin majoittumista. Ne tarjoavat mahdollisuuden asua historian keskellä, kokea paikallinen kulttuuri syvällisesti ja samalla tukea kulttuuriperinnön säilymistä. Juuri tämä yhdistelmä tekee Parador-ketjusta jotain, mitä ei juuri muualta maailmasta löydy.

Suosittelen kokeilemaan!

Takana on taas upea viikko Andorrassa – tuossa pikkuruisessa vuoristoruhtinaskunnassa Pyreneiden sydämessä, Espanjan ja Ranskan välissä. Ja tuo viikko pisti miettimään monia asioita. Kuten sellaista että minkälaista olisi asua Andorrassa?

Andorrahan on pienen pieni maa, joka on tunnettu dramaattisten vuoristomaisemien ja laskettelukeskusten lisäksi verotuksen edullisuudesta. Maassa tuloveron enimmäistaso on noin 10 %, yhtiövero on samaa luokkaa ja arvonlisäveroa vastaava IGI on 4,5 %. Karkeasti arvioiden tämä tarkoittaa sitä että jos Espanjassa käteen jäävä osuus palkasta on 5000 € kuukaudessa niin Andorrassa se olisi n. 7500 €. Maassa ei myöskään ole varallisuus-, perintö- tai lahjaveroa. Melkoinen houkutus niiden upeiden vuoristomaisemien & laskettelumahdollisuuksien lisäksi.

Kaiken lisäksi ajatus siitä, että Andorrassa asuessa ei tarvitsisi osallistua EU:n kaiken maailman hullutuksiin, on erittäin houkutteleva. Andorrahan ei ole EU-maa eikä kuulu Schengen-alueeseen vaikka eurot ovatkin siellä virallisessa käytössä.

Andorrahan on meille sikäli jo aika tuttu paikka että olemme käyneet siellä lomalla jo 10 kertaa. Ja vaikka lomailu on aina eri asia kuin asuminen niin tällä kertaa mieleen todellakin hiipi ensimmäistä kertaa se ajatus että minkälaista olisi oikeasti asua siellä vuorten suojassa, kaukana kaikesta. Kuvitellaanpa siis hetki:

Miltä tuntui nousta aamulla vuorten ympäröimässä kodissa, joinakin päivinä lumen peittämien huippujen syleilyssä, joinakin päivinä kirkkaan auringon valossa, jossa ilmassa tuoksuu raikas vuoristoilma ja mahdollisuudet ulkoiluun ovat joka suunnassa. Ajatus on kieltämättä houkutteleva.

Toki täytyy muistaa, että vuodenajat ovat erilaisia myös Andorrassa. Talvet ovat lumisia mutta eivät yleensä kovinkaan kylmiä, muutamia pakkasasteita. Täydellistä siis jos rakastaa kunnon talvea ja lumiaktiviteetteja. Laskettelukeskukset tarjoavat upeat mahdollisuudet lasketteluun ja lumilautailuun, rinteitä on pelkästään Grandvalirassa yli 200 km verran. Laskukausi kestää yleensä joulukuun alusta aina huhtikuulle asti.

Kesällä sää on yleensä lämmin, aurinkoinen ja lämpötilat ovat päivisin n. 20-25 asteen välillä. Täydellinen keli siis esim. vaeltamiseen ja maastopyöräilyyn. Kesät ovat suhteellisen vähäsateisia mutta toki sää vaihtelee paljon laaksojen ja korkeimpien vuoristoalueiden välillä. Yöt ovat kesälläkin yleensä melko viileitä.

Syksy ja kevät ovat sateisempaa aikaa.

Entä sitten käytännön elämä?

Andorrahan on todella pieni, vain noin 80 000 asukkaan valtio, mutta sen koko on etu: kaikki palvelut ja luonto ovat lähellä toisiaan, ja vuoristomaisemat ovat osa jokapäiväistä arkea.

Väestö on kansainvälistä, itse andorralaiset ovat vähemmistössä – heitä on noin kolmannes asukkaista. Suurimpana ryhmänä espanjalaiset, joita arvioidaan olevan n. 40 % väestöstä. Toiseksi suurin ryhmä ovat portugalilaiset ja ranskalaiset, lisäksi ihmisiä asuu monista muistakin Euroopan ja Latinalaisen Amerikan maista.

Virallinen kieli on katalaani, jota käytetään hallinnossa, kouluissa (paitsi kansainväliset koulut) ja virallisissa yhteyksissä. Mutta arjessa kuulee paljon myös espanjaa, jolla pärjää monissa palveluissa. Englanti on myös yleistynyt katalaanin, espanjan ja ranskan rinnalla.

Maa tarjoaa asukkailleen melko vakaan ja toimivan arjen. Julkiset palvelut (tuet) eivät ole ehkä yhtä laajoja kuin vaikkapa Pohjoismaissa mutta ne ovat yleisesti ottaen tehokkaita ja hyvälaatuisia. Sosiaaliturva perustuu CASS-järjestelmään, joka on Andorran sosiaalivakuutus. Niin työssäkäyvät kuin yrittäjät maksavat siihen pakollisia maksuja ja vastineeksi saa terveydenhuollon, sairauspäivärahaa, äitiys- ja isyysvapaita sekä eläkekertymää. Työttömyysturva taas on hyvin rajoitettu verrattuna joihinkin EU-maihin koska maa kannustaa asukkaitaan vastuullisuuteen ja työssäkäyntiin.

Terveyden- ja sairaanhoito on korkeatasoista suhteessa maan kokoon ja hoitoon pääsee yleensä nopeasti. Osa erikoissairaanhoidosta hoidetaan yhteistyössä Espanjan ja Ranskan kanssa ja CASS kattaa nämäkin järjestelyt osittain.

Koulutus on laadukasta ja monikielistä. Andorrassa on rinnakkain kolme julkista koulutusjärjestelmää: andorralainen, espanjalainen ja ranskalainen. Opetus on julkisissa kouluissa maksutonta ja tasokasta. Lisäksi maassa on myös yksityiskouluja ja kansainvälisiä vaihtoehtoja.

Andorra tarjoaa siis turvallisen, siistin ja hyvin organisoidun ympäristön jossa arki on sujuvaa ja palvelut toimivat. Mutta vastineeksi asukkailta odotetaan omatoimisuutta ja taloudellista aktiviisuutta.

Maan pääkaupunki, Andorra la Vella on pieni, reilun 22 000 asukkaan kaupunki ja asuminen siellä tuntuu melkeinpä kylämäiseltä. Se on kompakti, kaikki palvelut ovat lähellä ja arki rullaa rauhallisesti ilman suurempaa kiirettä. Vuoristoinen ympäristö näkyy kaikkialla ja luonto on vahvasti läsnä jokapäiväisessä elämässä.

Kaupunki on kuitenkin urbaani Andorran mittakaavassa. Se on maan hallinnollinen ja kaupallinen keskus, jossa on suurin osa työpaikoista, virastoista sekä ostosmahdollisuuksista. Kaupunki sopii niille, jotka arvostavat palveluiden läheisyyttä ja vilkkaampaa kaupunkielämää – ravintoloita, kahviloita ja kauppoja. Toisaalta liikennettä on myös paljon ja se voi olla paikoitellen todella ruuhkaista. Toki kävellen pääsee nopeasti melkeinpä kaikkialle.

Andorra la Vella on nykyään sulautunut Escaldes-Engordanyn kanssa ja nämä kaksi ”kaupunkia” muodostavat käytännössä yhteisen kaupunkialueen.

Pääkaupunkialueen laakso on paikoin tiheästi rakennettua, jossa tilaa on enää vähän ja tästä syystä asuntojen hinnat ovat melko korkeita. Yhden makuuhuoneen asunnon vuokra keskustassa voi olla helposti 1500 € kuukaudessa, kun taas kahden tai kolmen makuuhuoneen vuokra nousee tyypillisesti 2000-2500 euroon, sijainnista ja asunnon kunnosta riippuen. Toisaalta hieman kauempana hinnat ovat luonnollisesti edullisemmat kuten myös vanhemmissa asunnoissa.

Luonnollisesti jos Andorraan haluaisin muuttaa niin mitä todennäköisemmin haluaisin kyllä asua jossain muualla kuin pääkaupungissa tai sen välittömässä ympäristössä. Esim. laskettelualueiden pienemmät kylät tarjoavat palveluita ja upeita maisemia. Ja samalla hintatasolla saa myös vähän enemmän vastinetta. Tai ainakin silmiähivelevät maisemat.

Kyllähän tällaisia maisemia kelpaisi katsella kodin ikkunoista…

Mutta, mutta… Andorraan ei kuitenkaan muuteta ihan niin helpolla sillä maa ei kuulu EU:hun ja niinpä asuminen perustuu oleskelulupiin ja niihin liittyy selkeitä ehtoja.

Yleisin tapa muuttaa Andoraran on ns. aktiivinen oleskelulupa, joka on tarkoitettu ihmisille joilla on työpaikka andorralaisessa yrityksessä tai jotka perustavat maahan oman yrityksen. Tämä edellyttää siis työsopimusta tai yritystoimintaa sekä lisäksi rekisteröityä osoitetta Andorrassa ja liittymistä paikalliseen CASS-sosiaaliturvajärjestelmään.

Toinen vaihtoehto on ns. passiivinen oleskelulupa, joka sopii esim. etätyöläisille, sijoittajille tai eläkeläisille. Mutta siihen liittyy rahoitusvaatimuksia, mm. merkittävä taloudellinen omavaraisuus sekä yksityinen sairausvakuutus. Käytännössä täytyy sisi todistaa riittävä tulotaso ja lisäksi vaaditaan puhdas rikosrekisteri. 

Käytännössä Andorra valikoi asukkaansa melko tarkasti.

Elämä Andorrassa tarjoaa yhdistelmän laadukasta arkea, toimivaa yhteiskuntaa, turvallisuutta ja poikkeuksellisen upeaa luontoa. Vastapainona on se, että asuminen pienessä vuoristovaltiossa ja kaukana suurista keskuksista, vaatii sopeutumista. Andorra ei ole paikka kaikille, mutta niille, jotka arvostavat rauhaa, luontoa, ulkoilumahdollisuuksia ja kevyempää verotusta, se voi tarjota hyvin houkuttelevan vaihtoehdon.

Ajatus Andorrasta ei tunnu enää pelkältä lomahaaveelta, vaan aidolta pohdinnalta siitä, millaista elämää itse haluaa elää. Ei ehkä tällä hetkellä mutta mahdollisesti joskus tulevaisuudessa.